Avainsana: Mielipide

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat, Mielipide

Kirjallisuuden klassikoteokset joista pidin

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kirjoitinkin jo millaisista dekkareista mä tykkään, ja nyt on klassikoiden vuoro.

Dekkareista kertoessa kerroin, että luen niitä lähinnä välipaloina. Äänikirjoina kuuntelen dekkareiden lisäksi kevyempiä kirjoja, jotka eivät mietitytä sen enempää jälkikäteen. Kevyemmällä kirjallisuuden on elämässäni oma paikkansa, joskus sitä vain haluaa iskeä aivot narikkaan ja tulla viihdytetyksi hauskalla tarinalla. Tällaisesta äärettömän viihdyttävästi kirjasta voisi olla esimerkkinä Tarquin Hallin ”Vish Puri”-sarja. Paljon kohellusta, sattumuksia ja hyvää mieltä Intiassa englantilaisen kertomana.

Mä tykkään lukea ”elämää suurempia” tarinoita. Ja niitä luenkin sitten mieluiten ihan oikeina ”vanhanaikaisina” kirjoina. Viime aikoina tosin olen oppinut käyttämään sujuvasti lukulaitetta. Se on niin kätevä! Se on pienikokoinen, ja siihen mahtuu satoja kirjoja, joten se on helppo napata mukaan esimerkiksi matkoille.

Klassikot ovat klassikoita syystä. Niissä on tarina, joka on koskettanut suurempaa lukijakuntaa, ne ovat myyneet paljon ja kestäneet aikaa. Ensimmäiset klassikoksi luettavat kirjat luin yläasteella. Charlotte Bronten ”Kotiopettajattaren romaania” pidin teininä äärettömän romanttisena tarinana. Pari vuotta sitten luin Emily Bronten ”Humiseva harjun” ja yllätyin miten rujo tarina oli! Toinen nuoruuteni suosikki klassikko oli Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”. Se iski minuun kuin metrinen halko. Äärettömän hyvä tarina, joka kuljetti mukanaan ensimmäiseltä sivulta viimeiseen sanaan asti. Pidin kirjasta yläasteella esitelmänkin.

Venäläisiä klassikoita on kehuttu valtavasti. Niistä on tehty monenlaisia teatteri- ja elokuvasovituksia ja moni on inspiroitunut niistä tekemään ihan omanlaisensa tarinan tai jonkin muun taideteoksen. Pitkään kartoin noita arvostettuja klassikoita. Ajattelin niiden olevan liian vaikeita tai raskaita. Muutama vuosi sitten löysin Dostojevskin ”Karamazovin veljekset” eurolla kirpputorilta ja päätin, että luen teoksen. Aloitin ”Helmet 2020”-haasteen lukemalla sen. Vaikutuin! Kirja oli hauska! Se oli täynnä veijarimaista huumoria ja henkilöhahmojen keljuilua toisilleen. Ja, joo! Olihan se paikka paikoin raskastakin luettavaa, sillä dialogit olivat kilometrien mittaista kaunosieluista pikkuasioiden selittelyä ja sanojen vääntelyä. Kun ne jaksoi, niin kaiken kaikkiaan kirja oli lukemisen arvoinen. Enää en pelkää tarttua ”pelottaviin” venäläisiin klassikoihin.

Amerikkalainen kulttuuri ei ole oikein minun makuuni. Tykkään lukea Euroopan historiasta ja kulttuureista kertovia kirjoja, joten luen amerikkalaiskirjailijoiden kirjoja aika vähän. Tartuin kuitenkin tovi sitten John Steinbeckin teokseen ”Vihan hedelmät”. Tästä kirjasta Steinbeck on saanut Pulizer-palkinnon ja se on ollut syynä hänen 1962 saamaansa Nobelin palkintoon.

”Vihan hedelmien” tarina sijoittuu Amerikan lama-vuosiin 1930-luvulle ja kertoo köyhän Joadin vuokraviljelijä perheen tarinan. Tarina alkaa, kun Tom Joad pääsee vankilasta ja huomaa, että perhe on pakkaamassa tavaroitaan kuorma-autoon. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet maatilan jota tomumyrsky on turmellut. Perhe lähtee etsimään onneaan Kaliforniasta. Perille päästyään työt ovat kuitenkin kiven alla laman aiheuttaman joukkomuuton takia. ”Vihan hedelmät” oli ravisuttava lukukokemus. Se on raaka mutta uskottava kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä ja siitä, mitä kärsimys saattaa ihmiselle aiheuttaa. Tämän kirjan lisäksi olen lukenut John Steinbeckin kirjoittamat kirjat ”Helmi” ja ”Hiiriä ja ihmisiä”. Ihailen Steinbeckin realismia ja oivaltavaa ihmisluonteiden kuvausta.

Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-sarjan luin ”Helmet 2000”-haasteeseen. Haasteessa oli kohta ”Läheisen suosittelema kirja” ja Hani suositteli sarjaa minulle. Myönnän, että en varmaan olisi koskaan muuten tätä teosta lukenut. Tämän sarjan kanssa kävi vähän niinkuin ”Vihan hedelmien” kanssa. Aloitin sen hieman vastahankaan, mutta positiivinen yllätys oli valtava. ”Täällä Pohjantähden alla” kuulunee suuriin suomalaisiin ikoneihin, josta on tehty lukuisia teatteriesityksiä sekä elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjat sijoittuvat pieneen hämäläiseen Pentinkulman kylään ja kertovat Koskelan perheen tarinan 1880-luvulta 1950-luvulle asti

”Täällä Pohjantähden alla” nosti minulle usein tunteet pintaan. Minulla ovat nuo tunteet olleet aina olleet herkässä, joten kyynelehdin tätäkin lukiessani useampaan kertaan. (Voin kuvitella olevani välillä hassu näky sohvalla kirja kädessä maatessani, kyynelehtien valtoimenaan!) Linna oli hieno kirjoittaja, joka kykeni kertomaan tapahtumia ja ilmaisemaan tunteita upeasti kirjoittamillaan sanoilla.

Lopuksi vielä mainitsen kirjan, joka on saanut ”juonipohjan” eräästä hyvin tunnetusta klassikosta. Edward StAubynin ”Medimoguli” on kuin Shakespearen nykypäivään tuotu versio Kuningas Learista. Tämä on kirja, jota aloittaessa ajatukseni kulkivat jotakuinkin näin: ” njääh, luetaanpa nyt sitten tääkin. Mitähän mahtanee olla…” No, olihan muuten upea kirja! Kirja kertoi vallan sokaisemasta mediamogulista, jonka lähipiiri oli pettänyt ja sulkenut ukon mielisairaalaan. ”Mediamoguli” oli loistava lukukokemus. Luin kirjan suorastaan ahmimalla.

Älä pelkää tarttua klassikoihin. Kuten alussa sanoin: niitä ei syyttä sanota klassikoiksi. Voit yllättyä iloisesti!

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Mielipide

Millaisia dekkareita tykkään lukea

Ikinuoren naisen pienet ilot

Mulla oli hyvin opetushaluisia setiä ja enoja, joten opin lukemaan jo 5-6-vuotiaana. Isä oli tilannut ”mulle” Aku Ankan, kun jo kun olin ihan vauva, ja sitä mä luinkin paljon lapsena. Todennäköisesti opin lukemaan juuri Akuja lukiessani sen jälkeen kun setäni ja enoni olivat opettaneet minulle kirjaimia.

Mä olen lukenut aina paljon. Nuorena luin koko Enid Blytonin tuotannon. Olisin niin halunnut olla Pauli! Olin hyvin räväkkä tyttölapsi, joka piti puihin kiipeilemisestä ja komenteli kavereitaan surutta. Vaikka olinkin ”poikamainen” tyttö (saako näin nykyään enää edes sanoa), tykkäsin kovasti myös Anni Polvan Tiina-sarjasta, kahlasin läpi Lotta-sarjan sekä monta, monta muuta nuorille kirjoitettua kirjaa.

Lukemisessa oli ensimmäisen eroni jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. En vain kyennyt keskittymään kirjaan. Nykyinen mieheni on kova lukemaan ja hänen kanssaan lukemisesta tuli uudelleen tapa. Kerroin hänelle toiveestani, että voisin jälleen syventyä kirjoihin, joita olin jo alkanut kaivata.

Muutama vuosi sitten luimme jostain lukuhaasteesta. Ideana oli lukea joka ilta 30 sivua. Se kuulosti helpolta toteuttaa, koska miehenikin on tavannut lukea joka ilta. Ensimmäiseksi kirjaksi tauon jälkeen valikoitui omasta kirjahyllystä Ilkka Remeksen ”Pääkallokehrääjä”, jota Hani suositteli. Ei mitään ongelmaa lukemisessa! Kirja piti hyvin otteessaan ja useana iltana luinkin enemmän kuin 30 sivua. Tosin minulla meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin mistä kirjassa todella oli kyse. Kirjassahan Remes kertoo dystooppista tarinaa Suomesta, jonka Venäjä onkin miehittänyt.

Remeksen kirjat auttoivat mua lukemaan jälleen. ”Pääkallokehrääjän” jälkeen luin vielä ”Pedon syleily”-teoksen. Remeksellä on kyky sitoa Suomen historiaa hienosti dekkareihinsa. Omassa hyllyssä odottaa lukemistaan suurin osa hänen tuotannostaan.

Mä tykkään yleensäkin lukea dekkareita. Eniten viehättävät perinteiset dekkarit. Kuuntelin juuri äänikirjana Karin Slaughterin kirjan ”Kaunokaiset”. Voi olla, että se jää minulle ensimmäiseksi ja viimeiseksi hänen kirjoittamiseen teokseksi, sillä se oli niin raaka! Mun makuuni ovat vanhanaikaiset rikostarinat, joissa kyllä tapahtuu murha, mutta verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä. Arnaldur Inridassonin kirjat ovat tällaisista upea esimerkki. Arnaldurin kirjoissa on vielä sopivasti Islannin eksotiikkaa!

Toinen dekkari-sarja, jota suorastaan rakastin oli Vilmos Kondorin ”Budapest Noir”-sarja. Nämä kirjat kuvaavat hienosti Budapestin (ja Unkarin) lähihistoriaa. Kirjoissa vilisee Budapestissa käyneelle tuttuja paikkoja. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat äärettömän viihdyttäviä. Valitettavasti neljäs ja viimeinen teos ei minun mielestäni ihan yltänyt kolmen ensimmäisen tasolle.

Minusta paras dekkari on sellainen, joka tapahtuu kaukana menneisyydessä, eli historiallinen dekkari, joihin ”Budapest Noir”-sarjakin voidaan lukea. Kaikista parhaita ovat sellaiset joissa historialliset taustat ovat oikein ja kirjailija tietää tuon ajan tavoista ja kulttuurisista yksityiskohdista. On kiva kun lukemalla voi oppia uutta. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös Indrek Harglan Apteekkari Melchiorista kertovat kirjat. Melchior on apteekkari 1400-luvun Tallinnassa ja Hargla kertoo kirjoissaan jonkin verran mm tuon aikaisista parannusmenetelmistä ja lääkkeistä

.

1500-luvun Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin kirjoittamat ”Shardlake”-sarjan kirjat ovat myös todella hyviä. Matthew Shardlake on kyttyräselkäinen lakimies, jolle uskotaan milloin minkäkinlaisia tehtäviä. 1500-luvun Englannin historia oli myrskyisää ja Sansom on perehtynyt yhtä hyvin maansa historiaan kuin Hargla omansa. Tätä ”Shardlake”-sarjaa olen lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta olen hankkinut kaikki osat jo valmiiksi e-kirjoina lukulaitteelleni.

Meillä kotimaassa on ainakin yksi kirjailija, joka kirjoittaa vastaavan tyylisiä kirjoja. Jyrki Heino on kirjoittanut muutaman 1700-luvun Turkuun sijoittuvan teoksen, joiden päähenkilönä toimii luutnantti Carl Wennehielm. Oli tosi hauska lukea millaista elämää Turussa on eletty useampi sata vuotta sitten.

Näiden historiallisten dekkareiden lisäksi olen pitänyt Itävaltalaisen Ursula Poznanskin dekkareista. Hänen kirjoistaan mieleeni nousee ensimmäiseksi teos ”Viisi”, jonka juonessa oli mukana geo-kätköily, jota kirjaa lukiessani vielä harrastin. Pidin kovasti myös parivaljakko Hjort & Rosenfeldtin Sebastian Bergmanista kertovasta sarjasta vaikka Bergman on todella luotaantyöntävä päähenkilö. Yrsa Sigurdardottir on upea islantilainen kirjailija, jonka kaikki suomennetut kirjat olen myös lukenut. Niistä mun makuuni olivat enemmän uran alussa kirjoitetut teokset (”Kolmas merkki” ja ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa”). Uusin suosikkini on ystäväni Minnan suosittelema Elly Griffithsin arkkeologi Ruth Gallowaystä kertova sarja. Tästä sarjasta mulla on juuri luvussa sarjan toinen kirja ”Januksen kivi”

Vaikka luenkin paljon dekkareita, ovat ne mulle vähän niinkuin ”välipaloja”. Niitä lukee nopeasti ja ne ovat ”helposti” sulatettavia. Helposti sulatettavalla tarkoitan sitä, että ne harvoin jäävät pyörimään päähän pidemmäksi aikaa, kuten jotkut muut romaanit.

Arvostan dekkarikirjailijoita! On vaikea yhtälö kirjoittaa mielenkiintoinen, ennen kertomaton tarina!

Kirja arvio

KIRJA-ARVIO Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain juuri luettua Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjasarjan ensimmäisen osan ”Valkoisen pilven maa”.

Olin katsellut kirjasarjaa jo jonkin aikaa BookBeatissa, mutta ennakkoluuloni saivat minut perääntymään useamman kerran kirjan kuuntelun aloittamisesta. Ajattelin romaanin olevan ”kevyttä naisten hömppää”, joka siten leimaisi minut tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi. Ihan kuin jonkin lukeminen voisi sellaisen leiman kenellekään antaa!

Kirja kertoo kahden hyvin erilaisen naisen tarinan. Naisia yhdistää se, että molemmat lähtivät omista syistään siirtolaisiksi Uuteen-Seelantiin 1800-luvun puolessa välissä. Helen on kirkkoherran tytär, joka on toiminut kotiopettajattarena varakkaassa perheessä. Gwyneira on aatelisten perheen tytär, joka naitetaan vaimoksi rikkaan lammasfarmarin pojalle. Naisten elämät risteytyvät heidän matkustaessaan uuteen kotimaahansa samalla laivalla.

Siinäpä kaikki mikä kirjassa on kevyttä, jos nyt naisen elämää pari sataa vuotta sitten voidaan millään tavalla kevyenä tai helppona pitää. Elämä uudessa maassa pari sataa vuotta sitten ei varmasti ollut helppoa naisille omassakaan maassa, saati sitten kokonaan vieraassa ympäristössä. Sen Sarah Lark on saanut kuvattua kirjassa mielestäni hienosti sortumatta kuitenkaan ylidramatisointiin tai liikaan romantisointiin.

Kirja yllätti minut monella tasolla. Saksalainen Sarah Lark on luonut mielenkiintoisen ja hyvin soljuvan historiallisen draaman, jolle minulle eksoottinen Uusi-Seelanti tuo jännittävän kulissin. Joissakin paikoin on vaikea uskoa, että kirjailija ei ole itse lähtöisin Uudesta-Seelannista. Larkin tietämys maasta, sen historiasta, maori kulttuurista ja luonnosta on ihailtavaa. Pidin kirjasta paljon. Se ei ollut ennalta-arvattava eikä kevytkään, kuten olin pelännyt, vaan siinä oli sopivasti syvyyttä lisäämään mielenkiintoa. Olen iloinen, että kirja-sarjaan on tällä hetkellä ainakin kaksi jatko-osaa!

Kirjaa oli miellyttävä kuunnella. Pidin sen tavasta kuljettaa tarinaa ja kuvailla tapahtumia. Koska luin kirjan omalla äidinkielelläni suomeksi, en puutu Larkin kieleen tai kielioppiin, mutta en kuullut suomennoksessa suurempia kielellisiä mokia.

Kuuntelin tämän BookBeatista äänikirjana. Valitsen mielelläni tällaisia historiallisia tarinoita kuunneltavaksi äänikirjoina, koska ne eivät yleensä kovin paljoa kärsi pienistä katkoista keskittymisessä. Jos kirja tarvitsee tarkempaa pitkäjännitteisyyttä, valitsen e-kirjan tai kaikkein mieluiten ”vanhanaikaisen oikean” kirjan.

Jos olet kiinnostunut Uudesta-Seelannista, sen historiasallisista perkekronikoista ja hyvästä tarinasta, voin suositella tätä Bazar Kustannuksen kustantamaa Sarah Larkin kirjaa ”Valkoisen Pilven Maa”.

Aktiivinen elämäntapa, Mielipide

Pakkoliikuntaa?

Ikinuoren naisen pienet ilot

En ollut liikunnallinen lapsi. Olin lihava pieni pullero, joka inhosi liikuntaa.

Kasvoin aikuiseksi kaivoskylässä, jossa järjestettiin toisen kaivoskylän kanssa joka vuosi kilpailu siitä, kumman kylän asukkaat hiihtävät talvella enemmän. Joka syksy innostuin tuosta kaivosten välisestä kilpahiihdosta. Kävin yleensä hiihtämässä kerran tai kaksi alkutalvesta ja löin sitten hanskat tiskiin. Hiihto oli raskasta, eikä se ottanut sujuakseen. Aina suksi joko lipsui tai tarrasi kiinni lumeen ja minä hikoilin. Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla kilpailun etenemistä siinä missä muutkin.

Hiihtämässä talvella 2021

Muistan kuitenkin muutaman onnistumisen liikuntatunneilta. Uimisessa olen aina ollut hyvä, johtunee varmaan hyljettä muistuttavasta ruumiinrakenteestani. Uinti oli siis niitä lajeja, jotka nostivat liikuntanumeroani. Pulleasta muodostani huolimatta olen aina ollut notkea, joten olen helposti taipunut esimerkiksi tanssiin ja muihin notkeutta vaativiin lajeihin. Notkeudestani sain aina kiitosta, vaikka se johtuukin yliliikkuvista nivelistäni, joka ei oikeastaan ole hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan koulun liikuntatunnit olivat minulle kuitenkin kidutusta. Joka syksy ja kevät piti suorittaa Cooperin testi ja joka talvinen suksien kuljetus bussissa kylälle yläasteella ja lukiossa olivat tuskaa. Hyvin usein tunsin itseni nöyryytetyksi tai nolatuksi, kun en lihavuuteni takia kyennyt suoriutumaan kuten muut. Etenkin liikuntatuntien jälkeinen vaatteidenvaihto oli ylipainoiselle nuorelle musertava kokemus. Vertasi itseäni muihin, teen sitä valitettavasti edelleen, enkä koskaan yltänyt samaan ulkonäöksellisesti kuin muut.

Itsensä vertailu muihin ei ole hyvä tapa.

Olen usein miettinyt miksi koulun liikuntatunnit ovat täynnä pakkoja. Miksi joka lajissa pitää kilpailla? Onko peruskoulun tehtävä tasapäistää? Tässäpä teille uutisia: ihmiset ovat erilaisia ja tulevat aina olemaan. Jokaisen oppilaan erityisominaisuuksia voisi vahvistaa muuttamalla peruskoulun liikuntatuntien toteuttamistapaa. Luulen, että moni peruskouluikäinen ilahtuisi vaikka edes pienestä valinnanvapaudesta. Olisikohan kouluissa mahdotonta toteuttaa esimerkiksi jonkilaista kyselyä siitä, mitä oppilaat liikuntatunneilla haluavat tehdä? Hyödyllisiä taitoja, kuten esimerkiksi suunnistus, voisi opettaa hauskalla tavalla, ikään kuin leikin varjolla. Itse opettelin suunnistusta aikoinaan aikuisten radalla, mikä sai minut inhoamaan lajia!

Liikkuminen on ihmiselle erittäin tärkeää, mutta kilpailla ei jokaisen tarvitse. Siksi en käsitä miksi koulussa tuetaan niin voimakkaasti kilpailua ja tulosten mittaamista liikuntatunneilla. Luulen, että juuri tämä kilpailu ja jatkuva mittaaminen ovat syitä siihen, miksi moni nuori pinnaa tunneilta. Toivon todella, että koululiikunta antaisi kasvaville nuorille vinkkejä ja tukea mukavaan liikuntaan ja terveellisempään elämään, eikä jäisi muistoihin mielikuvana pakkoliikunnasta!

Kuntoportaissa
Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Harrastukset, Intohimo, Taide

Mikä on taidetta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minua kiinnostaa peruskysymys: Mitä on taide? Voiko, sitä mikä on taidetta, kukaan määritellä ja kuinka se määritellään? Tästä on kirjoitettu varmaan kymmeniä, ellei satoja, määritelmiä, jokaisella on siitä oma näkemyksensä.  Onko niin, että mitä tärkeämmäksi asian kokee, sitä suurempi on tarve luokitella, kategorioida ja arvostella se jotenkin, antaa jokin kaiken kattava määritelmä? Miksi pitää pystyä kertomaan mikä on ”oikeaa” taidetta ja mikä ei? Olisiko helpompaa vain nauttia tarjolla olevista teoksista ja valita niistä ne, jotka kokee ilahduttaviksi tai antavat itselle jotain? Pitkään vallalla olleet hyväksytyt määritelmät siitä mikä on taidetta, ovat olleet eurooppalaisten (länsimaisten) laatimia ja näin sulkeneet pois suuren osan maailman taiteesta.

1-DSC_0043-001
Voiko luonto olla taidetta?

Kaikkien näiden kriittisten kysymysten jälkeen, on minun kuitenkin sanottava, että ymmärrän teorian tehtävänä olevan raamien antamisen ja yhtenäisen termistön luominen keskustelulle ja siksi erilaiset määritelmät taiteestakin ovat tervetulleita keskusteluun.

Paljon käsitöitä tekevänä en pitäisi käsitöitä taiteena. Ne ovat käsityöläisen tuotoksia. Mutta jotkut ovat niin lahjakkaita, että keksivät kokonaan uusia ja vaativia malleja ja tämä on mielestäni jonkinlaista taidetta. Näiden valmiiden mallien kopioiminen ei sitten enää ole taidetta, vaikka sekin usein vaatii melkoista erityisosaamista.

Musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa sen erottaminen mikä on taidetta, onkin jo vaikeampaa. Onko esimerkiksi iskelmä, tai monen naisen rakastama chick-lit taidetta? Itse koen taiteeksi sen, mitä joutuu hieman ensin pohtimaan ja se avautuu vasta sitten kaikessa laajuudessaan. Musiikkia kuuntelen vähemmän, mutta rakastan kirjallisuutta. Luen todella paljon. Kirjat, joissa on kevyt ja ennalta arvattava juoni sekä yksinkertainen kieli, eivät mielestäni ole taidetta.  Siksi en laske ”kioskikirjallisuutta”, chick-litiä enkä myöskään esim. Kalle Päätalon teoksia tai dekkareita taiteeksi, vaikka ne ihan hyviä lukuromaaneja ovatkin. Klassikot ovat klassikkoja syystä. Ne ovat kestäneet aikaa ja niiden kieli on runsasta ja monivivahteista. Klassikot palkitsevat lukijansa. Tämä ei tarkoita sitä, että vain klassikot olisivat hyviä, vaan hyvää kirjallisuutta kirjoitetaan jatkuvasti ja se täyttä nuo aiemmat mainitsemani kriteerit kielellisestä estetiikasta ja antoisuudesta.

1-DSC_0026

Kuvataiteen puolella monet eivät pidä modernia taidetta taiteena, väittäen itse kykenevänsä tuottamaan saman.  ”Taide kulttuurisena ilmiönä”-luennolla mainittiin Marcia Muelder Eaton, joka oli painottanut sitä kuinka taide tulee ymmärtää historiallisesti ja kontekstuaalisesti. Tämä väite pitää mielestäni paikkaansa. Moni, hyvinkin erikoinen taideteos on avautunut minulle, kun olen kuullut taiteilijan tarinan teoksen taustalla tai lukenut teoksen taustalla olleesta historiasta.  Esimerkkinä mainitsen Ars17 näyttelyssä olleet Anna Uddenbergin puolialastomat naisfiguurit matkalaukkujen ja baaritiskin päällä. Vasta kun luin, että hän halusi teoksillaan ottaa kantaa naisten esineellistämistä ja seksillä mainostamista vastaan, avautui teosten ironinenkin huumori.

Taide on mielenkiintoinen ilmiö! Se on alati muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista!