Viime aikojen runsas pyöräileminen on saanut aikaan sen että olen alkanut miettimään asianmukaisten pyöräilyvaatteiden ostoa. Mulla kyllä on oikeinkin hyviä ulkoiluvaatteita, mutta olisi kiva siivittää hyötyliikuntaa ja hauskaa harrastusta lajiin sopivilla varusteilla.
Tähän asti olen pyöräillyt leggingseillä ja milloin milläkin t-paidalla. Näiden päälle olen nykäissyt säästä riippuen collegepuseron tai ulkoilutakin (softcell). Kyllähän ne ihan hyvät vaatteet on tällaiselle rapakuntoiselle täti-ihmiselle, mutta etenkin pyöräilyhousuista olisi kovasti iloa! Ahterini on sen verran iso ja painoakin reippaasti, joten takalisto on kovasti koetuksella etenkin pitkiä matkoja pyöräillessä. Istuva, kaulaa suojaava pitkähihainen yläosakin olisi hyvä.
Viime viikolla eräänä luppohetkenä aloitin googlaamaan plus-kokoisia pyöräilyvaatteita, sillä mä olen tällä hetkellä kokoa 48-50. Samaa googlausta olen jatkanut koko alkuviikon. Tuloksena on, että urheilukaupat eivät myy vaatteita ylipainoisille, varsinkaan naisille. Jotain löysin kyllä ”isojen tyttöjen”-kaupasta, mutta päätin odottaa ensi kevääseen vaatteiden kanssa. Pyöräilyni ei viime kädessä kumminkaan ole vaatteista kiinni.
”Ootpa sä lihava! Voisit kyllä liikkua enemmän!” Tuo on aika tavallinen kommentti minkä ylipainoinen ihminen elämänsä aikana kuulee. Voin pitkällä kokemuksella kertoa, että ainakaan vaateteollisuus ei tue lihavan ihmisen liikkumista. Liikuntaan on todella haasteellista löytää istuvia vaatteita! Jos haluaa sopivuuden lisäksi vielä eettisyyttä, ovat mahdollisuudet mikroskooppiset.
Mä päätin pyöräilyvaatteideni kanssa odottaa ensi kevääseen, sillä vakaa aikomukseni on jatkaa liikuntaharrastuksiani ja minulle sopivaa ruokavaliota ja näiden avulla pudottaa painoa sen verran, että halutessani voin valita millaiset vaatteet haluan. Tosin, voi hyvinkin olla mahdollista, että minulle ensi keväänäkin kelpaavat ne vaatteet jotka jo omistan.
Instagramia eräänä iltana hieman tylsistyneenä selatessani, silmäni osuivat ”wear your values challengeen”. En yleensä innostu pukeutumishaasteista, mutta se tosi asia, että tässä haasteesta pääosassa olisivat kierrätetty, korjatut, tuunatut ja jostain saadut vaatteet vaikutti minusta erityisen hauskalta. Muodin ja pukeutumisen ekologisuus ja vastuullisuus ovat tulleet minulle ikää myöten hyvin tärkeiksi asioiksi. Päätin siis osallistua haasteeseen.
Keskiviikko iltana kaivelin haasteen esiin ja mietin jo vähän valmiiksi mitä seuraavana päivänä laittaisin päälleni. Torstai aamu valkeni harmaana mutta lämpimänä. Teki hirveästi mieli lähteä kirpparikierrokselle naapurikaupunkiin Pietarsaareen. Torstain asuksi valitsin muutama vuosi sitten kuolleen setäni vanhoista farkuista katkaistut ja kavennetut (silti edelleen liian isot!) sortsit, raita t-paidan ja neuletakin, molemmat kirppislöytöjä viime vuodelta. Jalkoihin vetäistin siniset, nyt 9 kesää mukanani kulkeneet Converset ja kännykän ja pankkikortin sujautin 6 vuotta sitten Helsingin reissulta ostamaani kotimaiseen Lumi-merkkiseen pikku reppuun. Näin mä tykkään pukeutua: helppoa, käytännöllistä ja mukavaa!
Torstai iltana mietin kuumeisesti mitä pukisin päälleni perjantaina, kun haasteessa ohjeena oli: perintökalleus vaihdettu tai saatu vaate. Mulla on monta vaatetta, jotka ovat viime syksynä kuolleen äitini vanhoja. Vaihtelimme paljon vaatteita keskenämme. Minä kävin äidin vaatekaapilla vanhemmilla käydessäni ja äiti minun kaapilla, kun vieraili kotonani. Ongelmana on se, että tällä hetkellä elopainoni estää minua käyttämästä kaikkia äidiltä jääneitä vaatekappaleita.
Valitsin perjantain asuksi samat sortsit kuin torstaina, hihattomaan sinisen topin ja varmasti ainakin 30 vuotta vanhan Pierre Cavallon puuvillaisen neuletakin. Takin kiinnitin Birgittalaissoljella, joka oli äitini. Jalkoihin samat Converset ja selkään Lumi reppu kuten torstaina. Näissä vetimissä kiersin ensin oman kotikaupunkini kirppareita ja niiden jälkeen kävimme vielä Kokkolan Taidemuseossa katsomassa uusimman näyttelyn.
Tähän tökkäsi mun haaste hetkeksi. Mulla on paljon vaatteita, kuten naisilla usein tuppaa olemaan. Alkoi harmittaa, että jo kahden päivän jälkeen mä toistan itseäni ja sen lisäksi pukeudun äärettömän tylsästi! Lauantaina ja tänään sunnuntaina olen pukeudutunut virttyneeseen ja rasvatahraiseen (ei lähde pois pesussa!) t-paitaan ja leggingseihin. Niissä vetimissä olen ollut kotona ja käynyt pyöräilemässä vetäen vai päälle työmaalta työvaatteeksi saadun college-takin.
Kirjoittaessani tätä huomaan, että olen tekstin alussa maininnut tykkääväni pukeutua helposti, käytännöllisesti ja mukavasti. Seuraava argumenttini pukeutuisestsi oli, että pukeudun tylsästi. Voisiko nämä lauseet jotenkin saada yhdistettyä niin, että ne tukisivat toisiaan eli voisiko mukava, käytännöllinen ja helppo olla hauskaa ja mielenkiintoista. Miten se onnistuisi?
Kesä 2023 ja Nanson pellavamekko
Haluaisin että asuvalintani olisivat hieman kiinnostavampia ja hauskoja. Tummansininen ei ole maailman mielenkiintoisin värivalinta. Voisiko ratkaisu olla niin yksinkertainen, että kokeilen uusia värejä? Voisin myös hieman seurata aikaani ja tsekkailla muodin virtauksia lehdistä ja netistä, etten näyttäisi paikalleen jymähtäneeltä vanhalta eukolta. Kun on oman juttunsa löytänyt, muotia ei tarvitse orjallisesti seurata, mutta ideoita siitä voi kyllä lainailla.
Heinäkuu 2024
Stressiä en meinaa pukeutumisestani ottaa, mutta joitain muutoksia meinaan siihen tehdä. Haluan olla tyytyväinen vaatteisiin ja asuvalintoihini.
Aion myös jatkossa ottaa osaa näihin pukeutumishaasteisiin, sillä ne auttavat pohtimaan omia vaatevalintoja ja miettimään omaa vaateiden ostoa tarkemmin.
Lihava, huonokuntoinen, keski-ikäinen astmaatikko-täti on taas tänään liikkunut ja ollut reipas. Taapersimme läpi Kesänki- ja Kellostapuli-tuntureiden välissä olevan ”Hillapolun”, joka kiertää Kesänkijärven.
Kellokkaan luontokeskuksen tyttö sanoi reitin olevan yksi alueen esteettömistä reiteistä, jonka voisi kiertää vaikka pyörätuolilla. Polku on suosittu maastopyöräilijöiden keskuudessa. Itse Hillapolku on ympyräreitti, joka lähtee Kesänkijärven parkkipaikalta. Osa reitistä on myös pieni pätkä ”Seita-polkua” ja sen varrelta voi poiketa mm. Kellostapulille menevälle reitille.
Kesänkijärvi ja Kellostapuli
Kokonaisuutena Hillapolku oli aika tasainen, nousuja ja laskuja oli hyvin vähän. Polulla ei ollut juurikaan kivikkoja eikä juurakkoja, joten se oli hyvin helppo kävellä. Kesänkitunturin puolella polun varsi ole rehevämpi ja maasto hieman kosteampi. Jo ensimmäisen kilometrin varrella tuli selväksi miksi reittiä kutsutaan ”Hillapoluksi”: kiersimme polkua kesäkuun lopulla ja hillankukkia oli joka puolella!
Reitin alkupuolella oli Metsähallituksen mökki. Mökki on ilmeisesti vuokramökki, sillä ovet olivat lukossa. Mökki oli kauniissa paikassa männikössä järven rannalla. Järven rannalla oli pieni laituri, josta voi halutessaan pulahtaa uimaan saunan jälkeen.
Kaksi kilometriä käveltyämme huomasimme, että edessä on kota ja nuotiopaikka, johon sinne ennen meitä kerinneet olivat jo tehneet nuotion. Paistoimme siis makkarat ja joimme hieman mehua ja jatkoimme sen jälkeen virkistyneinä matkaa. Nuotiolla istuessa saimme kanssaretkeilijöitä taas monta hyvää vinkkiä tulevalle kesälle, mm tietoa maastopyöräreiteistä, joita Äkäslompolon maastoon on tullut viime vuosina paljon.
Rentukat kukkivat vielä paikka paikoin Kesänkijärven rannoilla
Matka jatkui Kesänkijärven Kellostapulin puoleiselle rannalle. Maasto oli lähinnä kuivaa mäntymetsää, jossa mukana oli jonkin verran kynttiläkuusia. Kansallispuistolle tyypilliseen tapaan kaatuneiden puiden on annettu olla ja poluille kaatuneita puita on parturoitu vain sen verran, että polulla pystyy kulkemaan. Kellostapulin puoleisella polulla oli jonkin verran kiviä ja juuria, mutta ei niin paljoa, että se olisi haitannut tai hidastanut kävelemistä.
Polun loppupuolella oli pienen suon ylitys. Suon yli oli rakennettu reilun levyiset pitkospuut. Ennen kuin me pääsimme pitkospuille, tuli pitkoksia vastaan kaksi nuorta miestä läskipyörillä. Todistettavasti koko reitti on siis kierrettävissä maastopyörällä. Se miten pyörätuolilla ylität suon, jääkin sitten epäselväksi. Mielestäni se ei ole mahdollista. Ennen pitkospuita ylitimme tosin metsäautotien, josta oletettavasti pääsee suoraa Kesänkijärven parkkipaikalle johtavalle tielle, joten siten Hillapolun kiertäminen pyörätuolilla varmaankin onnistuu!
Hillapolku oli leppoisa kävelylenkki Kesänkijärven maastossa. Sen varrella oli aluksi luontopolulle tyypilliseen tapaan tauluja ympäröivästä luonnosta ja loppupuolella tauluja saamelaisten kulttuurista. Nämä saamelaiskulttuurista kertovat taulut saivat itseni kiinnostumaan ”Seitakierroksesta”, joten ensi vuodellekin on nyt tavoitteita.
”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.
Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.
Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!
Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.
En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.
Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.
Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.
Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?
Tiistaiaamu. Edessä on kaksi yövuoroa pitkän sairasloman jälkeen. Ihana päästä taas töihin, etenkin kun happi tuntuu taas suvaitsevan kulkea suhteellisen normaalisti. Torstaiaamuna suuntaan nokkani lähes suoraa yövuorosta Helsinkiä kohti puksuttavaan junaan. Edessä on koko viikonloppu kulttuurikokemuksia. Listallani ovat ainakin Ars Fennica näyttelyyn tutustuminen Kiasmassa, Ateneumin ankat ja Von Wrightit sekä Erottaja 1917 näytelmä Teatteri Avoimissa Ovissa. Tahtoisin myös käydä katsomassa Nelimarkan taidetta HAM:ssa ja vilkaista mitä on esillä Sinebrychoffin Taidemuseossa. Voi olla, etten ihan kaikkea kerkeä näkemään, mutta ihana tietää, että on niin paljon mistä valita!
Tämän Reidar särestöniemen taulun näimme viime kesänä 2017 Särestön näyttelyssä
Minä menen itse torstaina ja mieheni tulee perästä perjantaina. Minulla on siis hieman aikaa tutustua pääkaupungissa yksin kohteisiin, joista en arvele mieheni niin innostuvan. Mitä ovat nämä kohteet, joista en ennakkoluuloistesti (?) ajattele mieheni riemastuvan? Aavistelen, etteivät naisten vaatekaupat ja meikki-osastot ole ihan normi mies-tallaajan suosikkilistan kärjessä. Ainakin minun mieheni näyttää noissa kaupoissa etsivän lähinnä ulko-ovea, ellei jo ovella huikkaa jäävänsä ulos odottelemaan. Vain kirjakaupoissa viihdymme (valitettavasti) molemmat.
Olen käynyt vaatekaappini huolellisesti läpi ennen paremmille apajille lähtöä. Puseroista olisi uupelo. Toivoisin löytäväni nättejä naisellisia arkipuseroita, mutta luulen, että joudun pettymään. Vaikka kauniita pehmeitä värejä löytyisikin, mallit ovat laatikoita tai niin ihonmyötäisinä spandexeja, ettei niitä tällainen over50 & fat voi edes kuvitella päälleen. Huomatkaa positiivinen ja avoin asenteeni!
Jotain tällaista haluaisin (kuvat Pinterst) :
Ei ole helppoa olla ylipainoinen kesi-ikäinen nainen. Ei ole helppoa, mutta jännittävää kyllä! En aio alistua muotiteollisuuden ja ajan hengen vaatimukseen, vaan luon itselleni omani näköisen todellisuuden! Jos ei kaupasta löydy haluamaani, olen aikonut opetella ompelemaan.
Sain taas eilen o-i-v-a-l-l-u-k-s-e-n! Se ei ehkä ollut mieltäylentävin oivallus, mutta siitä avautui monta mahdollisuutta, joista voin itse valita, mitä lähden seuraamaan.
Oivalsin, että kuulun siihen kaikkein syrjityimpään ja unohdetuimpaan ihmislajiin mitä on. Olen ensiksikin yli 50-vuotias nainen. Näiltä naisilta on monien medioiden (varsinkin muotilehtien) mukaan elämä jo takana. Monet tämän ikäisistä naimisissa olevista naisista heittävät huulipunan ja korut nurkkaan ja heittäytyvä verkkarimummoiksi tv:n eteen. Ei tässä vielä kaikki, jos tämän määreen vielä hallitsee ja saa pidettyään itsensä pinnalla niin seuraava määre osuu ja upottaa varmasti. Olen lihava. Hienosti voisi käyttää sanaa plus kokoinen ja heilutella valkoista lippua. Minä olen oikeasti lihava, olen ollut sitä lähes aina. Olen siis vanha ja lihava. So what!?
Makustelin määreitä koko eilisen illan ja mietin miten handlaan tilanteen. Nuortua en voi ja laihdutuskuurille en kokemusteni takia enää halua. Itse asiassa minun ei kauaa tarvinnut miettiä. Tuntui kuin kaikki olisi viime viikkoina kirkastunut mielessäni kotona muhiessani. Ikä on vain numero. Paino on ulkoinen asia. Minä olen enemmän ja monimuotoisempi kuin painoni ja ikäni summa. Minä olen ulkoisen lisäksi myös se mitä päässäni ja sydämessäni liikkuu. Sisällä muhii rehevä ja iloinen ihminen, joka tahtoisi minun murtavan myytit ja haluaisi tulla näkyväksi.
Kaikki tämä avasi minulle myös vision siitä, että koska en enää käytä henkistä energiaani laihdutuskuurien miettimiseen, voin keskittyä voimaan hyvin. Jatkuvat laihduttamisen paineet eivät ole enää taakkana selässäni, riittää voimaa keskittyä liikkumaan itselleni sopivalla tavalla ja ravitsemaan ihanaa kehoani sen ansaitsemalla tavalla.
Lopetan itseni säälimisen ja alan arvostamaan itseäni ja kehoani. Vaatetan itseni kauniisti ja välitän ulkoisesta olemuksestani niin, että se mitä on sisälläni näkyy myös ulos. En enää pyytele anteeksi itseäni ja piiloudu, vaan annan sisäisen valoni ja ilon loistaa.
Olen ehkä yli 50-vuotias ja lihava, mutta: ”Jumalani, minä elän!”
Eilen kirjoitin siitä, millaisia pukeutumismuistoja minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani ja mitä oivalluksia nuo muistot toivat. Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, miten haluaisin pukeutua ja mihin suuntaan haluan omaa tyyliäni viedä.
Kuva: Pinterest
Mainitsin jo eilen olevani rehevä Rubens-nainen. Minua luotaessa kudoksia loiskahti kehoni aika tavalla enemmän kuin monelle muulle. Olin lapsena lihava ja olen aikuisena lihava; olen muodokas ja kaunis. Minua on jo lapsesta asti sanottu iloiseksi ja puheliaaksi. Minä olin se lapsi, joka tervehti kaikki kylän vanhukset ja ajelin pyörällä ympäri kylää tervehtimässä yksinäisiä. Olen aina rakastanut lukemista ja teatteria sekä arvostanut kuvataidetta sekä musiikkia. Taide on aina ollut tärkeällä sijalla sydämessäni. Lukioaikana haaveilin arkeologin urasta. Ja silti valitsin sairaanhoidon! No, töitä on ainakin ollut!
Kun toissailtana oivalsin pukeutuvani tylsästi, aloin miettiä millainen olen ja mitä haluan tyylilläni ilmaista. Mikä on minulle ominaisinta? Tällä hetkellä pukeutumiseni on mitäänsanomatonta, tylsää ja väritöntä. Koko oma väritykseni on puuteroitu, joten kovat värit ja kontrastit eivät sovi minulle, vaikka niitä olenkin pukeutumisessani paljon käyttänyt. Vaatteeni ja ulkoasuni eivät kerro minusta mitään. Olen kuin suoraa ketjuliikkeestä ulos tupsahtanut ”noubadi”. En pidä mustasta, se ei sovi minulle, mutta piiloudun kyllä sujuvasti tummaan siniseen. Se on ollut minun henkilökohtainen vastaiskuni maailmalle ja sen asettamille vaatimuksille.
Kuvat: Pinterest
Kirjoitin eilen itselleni nopeasti ylös määreitä, joiden ajattelen kuvaavan itseäni hyvin. Rakastan kukka- ja lehtikuvioita. Luonto on lähellä sydäntäni, siksi lisäsin listaan perhoset, sudenkorennot ja höyhenet. Pidän myös pyöreistä paisley-kuvioista, spiraaleista sekä palloista. Olen syvimmältä olemukseltani romanttinen ihminen ja pidän pitseistä sekä helmistä (vaikka olen jossain kirjoittanut niitä vastaan). Lempivärejäni ovat meren-, jalokiven- sekä pastellivärit. Taidehistorian opiskelijana haluaisin myös luovuuden näkyvän myös pukeutumisvalinnoissani. Tahtoisin pukeutumisellani ilmentää hillittyä romantiikkaa ja kesäistä raikkautta ja keveyttä. Haluan näyttää naiselliselta ja pehmeältä.
Kuvat: Pinterest
Tutkin talven 2017-2018 trendit ja löysin toivomani. Kukat ja luontoaiheet ovat trendien aallonharjalla tänä talvena. Valitettavasti ne eivät ole rantautuneet meidän kauppoihimme asti, ainakaan plus-kokoisina. Kookkaiden osastolla päävärinä on edelleen tylsä musta, joukossa hieman jotain tehosteväriä (pinkki tai punainen).
Kuva: Pinterest
Joudun näkemään vaivaa pukeutumiseni eteen, jos haluan todella ilmentää syvintä olemustani pukeutumisellani. Tiedän, etten tule saamaan kaupoista haluamiani vaatteita. Kangaskauppojen valikoimat ovat paremmat, joten se tarjoaa minulle mahdollisuuden. Opettelen ompelemaan itse vaatteeni. Kuinka vaikeaa se voi olla? Kaikki taidothan on tehty opeteltaviksi. Jos haluat jotain, on oltava valmis näkemään vaivaa asian eteen.
Olen taas sairastellut eikä pää ole toiminut. Eilen vietin illan yksin kotona, kun mieheni lähti työpaikkansa pikkujouluihin. Istuin sohvannurkassa kuunnellen Mikael Karvajalka äänikirjaa ja selailin hajamielisesti Pinterestiä. Siellä sattui silmääni linkki erääseen pukeutumisaiheiseen blogiin. Blogissa annettiin ohjeita oman tyylin tarkentamiseen. Ulkoista kauneutta ja ihanaa turhuutta, muuta juuri tätä tunnun tarvitsen tällä hetkellä, kun vaikea astma pitää otteessaan. Blogi antoi kolme vinkkiä oman tyylin tarkentamiseen. Vinkit olivat kysymyksiä, joiden avulla voi miettiä nykyistä tyyliä ja miten voi kehittää sitä tarvittaessa/halutessaan. Ensimmäinen kysymys oli: mitkä seikat elämässäsi ovat vaikuttaneet siihen kuinka pukeudut nyt? Tämä kysymys sai aikaan valtavan ajatusten ja muistojen tulvan, joka alkoi ensin ahdistaa ja nosti sen jälkeen vapauden tunteen.
Olen viime aikoina lukenut hitaasti nautiskellen Yuval Noah Hararin kirjaa Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Hitaasti olen sitä lukenut siksi, että se on nostanut mieleeni mietiskeltävää ja sulateltavaa. Pukeutumistyyliäni mietiskellessä oivalsin, että olen toteuttanut kirjassa erästä mainittua teoriaa: ”Lähes kaikki mitä tiedät, olet oppinut ulkopuolelta”. Olen oppinut ulkopuolisia käsityksiä ja teorioita. Lihava on ruma! Lihavan pitää piiloutua! Valitse musta ja pystyraidat, ne hoikentavat! Sinun pitää olla hoikka ollaksesi hyväksytty ja menestyvä! Vain hoikat ovat kauniita ja seksikkäitä! Lihava ei voi olla terve ja hyvinvoiva! Näitä teesejä yhteiskunta ja media meille uskotelee.
Historia kertoo kuitenkin toista tarinaa. Muistanette ehkä Willendorfin Venuksen? Tuo pieni ja lihava naisveistos oli aikansa runsauden ja lisääntymisen symboli. Laihoja naisia ei pidetty hedelmällisinä ja siksi tarpeeksi vahvoina jatkamaan sukua. Laihuuden ihannointi alkoi vasta 1960-luvulla. Twiggy (”Tikku”) oli aikansa naisihanne, poikamainen nainen ilman naisellisia muotoja. Hyvin harva aikansa nainen pääsi lähellekään ajan ihannetta, kuten ei pääse nykyäänkään, vaikka naiskauneuden ihanne on muuttunut tikunlaihasta hieman lihaksikkaammaksi.
Ennen nukahtamista makasin pitkään sängyssä ja mietin omia pukeutumismuistojani. Olin lihava lapsi ja lihava nuori aikuinen josta tuli lihava aikuinen. Aikaisimpia muistojani oli, ostoksilla käynti äitini kanssa. Jouduin aina ottamaan ne vaatteet, jotka sopivat päälleni kokonsa puolesta. Valikoimaa ei juuri tuohon aikaan ollut. Muistan eräätkin kammottava ”kakan”-väriset vakosamettihousut, joita inhosin sydämeni pohjasta niiden ostohetkestä alkaen, mutta muita päälle sopivia housuja ei kaupungista löytynyt. Opin häpeämään ylipainoani ja rumia vaatteitani.
Lapsuuteni jälkeen seuraava pukeutumismuistoni on ajalta jolloin tapasin lasteni isän ja olimme hyvin onnellinen nuori pariskunta. Halusin kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Hain ja pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, että varmistaisin työnsaantini ja saisin arvostetun ammatin. En tehnyt valintoja kuunnellen sydäntäni, vaan kuuluakseni johonkin ja saadakseni ulkopuolisten hyväksynnän. Pukeutumiseni oli sovinnaista ja neutraalia, en uskaltanut poiketa joukosta. Hieman vaivaa kuitenkin näin: kävin värianalyysissä ja opin noudattamaan vaatevalinnoissani tarkasti ja systemaattisesti oman värivuodenaikani värejä.
Olen ollut turvallisuushakuinen ja tylsä pukeutuja koko elämäni. Olen yrittänyt puskea rehevän ja värikkään Rubens-vartaloni ja iloisen persoonallisuuteni ihan väärään muottiin. Tämän oivallettuani tuntuu, että maailma on minulle avoin. En enää häpeä vartaloani, olen iloinen ja onnellinen lihava itseni. Uskallan ja haluan jatkossa näyttää persoonallisuuteni ja valoni sekä (lihavan) vartaloni myös muille.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 