Avainsana: Sairaanhoito

Arkipäivän realismia, Terveys

Leikkauskokemukseni

Ikinuoren naisen pienet ilot

Keskiviikkona puoli kaksi puhelimeni soi, kun olin töissä asukasasioita käsittelevässä kokouksessa. Soiten leikkausosaston sihteeri soitti kysyäkseen sopisiko minulle ilmoittautuminen leikkaukseen torstaina 17.2.2022 jo klo 9.00. Kyllä, kiitos, sopii! Niin äkkiä leikkaus pois alta kuin mahdollista!

Olin hoitanut kaikki leikkauksen esivalmistelut kuten oli neuvottu: käynyt labrassa X2, tyhjentänyt suolen (kammottava kokemus!!!) ja käynyt edellisenä iltana saunassa. Lääkkeet sain aamulla ottaa pienen vesitilkan kanssa ja peseydyin vielä ennen taksin tilaamista. Olisin halunnut mennä omalla autolla, mutta ajattelin, että on kaikkien kannalta turvallisempaa mennä taksilla.

Hätäinen kun olen, olin sairaalalla ilmoittautumassa jo ennen puolta yhdeksää. Hyvä niin, sillä heti kun olin saanut sairaalan vaatteet päälleni, huuteli hoitaja nimeäni. Ensimmäinen hoitaja kyseli nimeni, mihin leikkaukseen olen tullut ja tarkisti lääkityksen. Hän kertoi, että mun gynekologisen laskeuman korjaus on suunniteltu tehtäväksi spinaalipuudutuksessa (selkärankapuudutus): mitä mieltä olisin asiasta. Kyllä! Minulla oli mielipide. Vaikka tiesin, että toimenpide on pieni ja rutiinia kirurgille, mä haluan tajun kankaalle! Sairaanhoitajana en pysyisi aloillani puudutuksessa, vaan seuraisin mittareita ja laitteita stressaten koko ajan leikkauksen etenemistä. Hoitaja sanoi hymyillen kirjoittavansa leikkauspapereihin, että potilas haluaa tajun kankaalle.

Leikkausosastoeleganssia

Tovin sain istua aulassa muutaman pyjama-asuisen miehen kanssa, kun seuraava hoitaja tuli papereiden kanssa hakemaan minua leikkaussaliin. Tämäkin hoitaja kysyi nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Leikkaussalissa minua odotti muutama hoitaja ja pian tuli leikkaavat lääkärit. Kyllä kaksi kappaletta lääkäreitä samassa leikkauksessa: erikoislääkäri ja erikoistuva lääkäri. Mukavia nuoria (vai olenko mä vain vanha?) ihmisiä molemmat. Hekin kysyivät nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Aloin jo kyllästyä puheenaiheeseen. Kun leikkaavat lääkärit lähtivät, saapui anestesialääkäri. Hän luki leikkauspaperit eikä alkanut vänkäämään asiasta kanssani, vaan ruiskutti unilääkkeet suoneen, heti kun oli saanut kanyylin suoneen.

Seuraava muistikuva minulla onkin sitten heräämöstä. Leikkaus oli ohi ja mennyt hyvin. Mulla oli seurantalaitteina verenpaine- ja saturaatiomittarit ja happimaski kasvoilla. Saturaatio oli 100% ja verenpaineeni olivat laskeneet leikkaussalissa näkemistäni 205/107stä 130/85. Mä en tunnista jännitystä, mutta kroppa tunnistaa!

Ihana nuori poninhäntäpäinen hoitaja tuli kysymään haluaisinko vähän vettä juotavaksi ja vaihtoi happimaskin aluksi viiksiin. Mä olen tottunut juomaan vettä 3-5dl laseista, joten noin 1dl vesilasillinen tuntui säälittävät määrältä.

Saturaatiomittarit ja kanyyli

Siinä mä sitten tolokkuunnuin heräämössä. Lääkärit toivat sairaslomalapun ja kertoivat pikaisesti leikkauksesta. Kukaan ei kuitenkaan oikein ollut kiinnostunut mun voinnista. Kun pääsin eroon seurantalaitteista ja happiviiksistä käveleskelin ympäriinsä itsekseni. Minulle oltiin tehty selväksi, että pääsisin kotiin, kun pissaaminen onnistuisi. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut vaikka heti valehdella hoitajille, että nyt sain liristettyä pissat, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Kuljin edestakaisin keittiölle ja hain milloin vissyä, milloin vettä tyhjään vissypulloon.

Iski myös nälkä ja otin voileipää.

Ensimmäistä onnistunutta vessareissua jouduin kuitenkin odottamaan lähes ilta seitsemään asti. Ja vessasta suoraa tiskille tiedottamaan: ” nyt toimii, mä lähden kotiin!” Tällä ilmoituksella sain luvan lähteä kotiin. Siinä hoitajat olivat kuitenkin tarkkoja, että ilman saattaja en kotiin saanut lähteä. Hani tulikin sitten hakemaan minut leikkausosaston ovelta.

Oli ihana tulla kotiin, vaikka varsinainen stressi alkoikin kotiutumisesta. Osaatko olla niin liikkumatta ja rauhassa, etten mitätöi leikkauksen tuloksia ponnistamalla niin, että tikit repeytyy?

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos, Työ

Ensimmäiset viikot uudessa työssä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.

Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.

Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!

Ensimmäisen työviikon päätteeksi sain pistää asukkaiden kolmansia korona-rokotteesta.

Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen

Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.

Monipuoliseen työnkuvan kuuluu mm pelipaitojen lyhentämistä.

Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.

Mun suosikki vuoro tähän mennessä on ollut iltavuoro, johon kuuluu keittiövuoro.

Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!

Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain uuden työpaikan. Aloitan joulukuun puolessa välissä sairaanhoitajana kehitysvammaisten palvelukodissa. Tässä kodissa tulen olemaan ainoa sairaanhoitaja, joten palvelukodin sairaanhoito tulee olemaan minun vastuullani.

Minulla on tämä viikko lomaa edellisestä työpaikastani, joten olen käynyt kokeilemassa miltä uusi työpaikka tuntuu. Uudet työkaverit ottivat minut avosylin vastaan! Kaikki tuntuivat tietävän, että minut on valittu avoinna olleeseen toimeen. Asiaa auttoi varmaan se, että mieheni työskentelee myös kehitysvammaisten kanssa ja on välillä käynyt tekemässä töitä kyseisessä palvelukodissa, joten suurin osa tuntee hänet.

Tiistai uudella työmaalla meni nopeasti. Tutustuin työtiloihin ja vuorossa olleisiin työkavereihin. Ensimmäisenä päivänä vuorossa ei ollut ketään, joka olisi voinut antaa tarkempaa kuvaa omasta työnkuvastani, mutta ei se oikeastaan haitannut. Uutta oli muutenkin niin paljon.

Käytin aikaa kodin asukkaisiin tutustumalla. Jänniä yllätyksiä koin! Huomasin miten täysin orientoitunut olen vanhustyöhön. Palvelukodin asukkaat ovat suhteellisen nuoria. Tosi asia, että naispuoleisilla asiakkailla on normaali kuukautiskierto, tuli silti minulle kuin puun takaa! Työskentely dementikkojen kanssa on monesti aika psyykkisesti rasittavaa vuodeosastolla. Usein potilailla voi olla huutotaipumusta ja muistihäiriöisen karkaamista hidastava dementiaranneke piippailee tuon tuostakin, kun potilas yrittää ulos osaston pääovesta. Meteli saattaa pahimmillaan olla korvia huumaava. Palvelutalossa taas on yllättäen hyvinkin hiljaista. Pientä huikkailua ja möläyttelyä silloin tällöin sekä apuvälineiden piippauksia.

Näkymä matkalta uuteen työpaikkaan

Tänään keskiviikkona toisen yksikön sairaanhoitaja tuli perehdyttäminen minua omiin tehtäviini. Hän neuvoi minua myös sairaanhoitopiirin intranetin käytössä. Varasimme minulle jo koulutukset (kirjallinen tentti ja näyttökoe) rokotusten antoa varten. Kävimme myös tutustumassa niihin asukkaisiin, jotka olivat eilen jääneet tapaamatta.

Kun kuulin, että minut on valittu palvelukodin sairaanhoitajaksi, olisin halunnut ottaa edellisestä työstäni virkavapaata. Valitettavasti se ei ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Myönnän, muutos hirvitti. Ei hirvitä enää! Kahden tutustumuspäivän jälkeen, olen aika varma, että tulen viihtymään! Työkaverit ovat rentoja ja ystävällisiä samoin uusi esimieheni. On ihanaa käydä kävellen töissä.

Vaihdoin työpaikkaa. Nyt tiedän, että huonompaan en vaihtanut!

Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hain uutta työpaikkaa ja – yllätys, yllätys – sain sen!

Kävin keskiviikkons iltapäivällä haastattelussa ja esimies sanoi, että soittaa minulle piakkoin, joka tapauksessa, sain paikan tai en. Kävin torstai aamuna salilla ja sen jälkeen keskityin kokoamaan ”ikuisuus-projekti” palapeliä. Olin päättänyt pitää puhelimessa äänet päällä koko torstain ja perjantain, koska mulla oli ”etiäinen”, että paikka olisi minun.

Palapeliä kootessa on minulle iski pienimuotoinen jänistys. Haluanko sittenkään lähteä työpaikasta, jossa minulla on maailman parhaat työkaverit? Muistelin kaikkia mukavia hetkiä, joita nykyisessä työssäni oli ollut ja kaikkia niitä mukavia ihmisiä joiden kanssa olin tehnyt töitä. Jo asiaa ajatellessa meinasivat silmäni kostua.

Ja yhtäkkiä puhelin soi. Vilkaisin soittajaa – minut edellisenä päivänä haastatellut esimies! Hän tarjosi minulle hakemaani työpaikkaa, jonka suureksi yllätyksekseni kuulin muitta mutkitta ottavani vastaan. Hän kysyi kuinka nopealla aikataululla pääsen tulemaan. Lupasin tarkistaa asian nykyiseltä esimieheltäni ja palaavani asiaan. Soitin esimiehelleni, ja kun sitten laitoin luurin kiinni, tulivat kyyneleet!

Olenko tekemässä virheen? Luopumassa työpaikasta, josta olen pitänyt? Näitä kysymyksiä olen pohtinut tänään. Kaikesta huolimatta olen sanonut itseni irti edellisestä työstä ja ottanut vastaan uuden. Eikö ole tavallista, että uuden edessä vähän hirvittää? Tässä uudessa työssä on sellaisia etuja, että vanha ei niihin kykene vastaamaan.

Olisin halunnut ottaa koeajan vuoksi aluksi virkavapaata nykyisestä työstäni, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Sanoin siis itseni irti, koska jo pitemmän aikaa olen halunnut tehdä logistisista syistä töitä omassa kotikaupungissa. Työmatka lyhenee noin 33km suuntaansa (66km/pv), joten aamuvuorojen tekeminen tulee helpommaksi, kun ei työmatkan vuoksi tarvitse herätä viiden jälkeen. Tuleva työmatkani on niin lyhyt, että voin käydä töissä kävellen tai pyörällä. Iltaisin ei siis jatkossa enää erikseen ole pakko lähteä lenkille.

Myönnän, että myös kielipolitiikka on toiveeni takana. Pietarsaari on enemmän ruotsinkielinen kunta ja siellä on vaikea tulla toimeen ilman sujuvaa ruotsinkielentaitoa. Alussa kielenoppiminen oli minulle suurin työmotivaattori. Rantaruotsi oli minulle ihan outoa. Nyt kun sitä viisi vuotta harjoiteltuani joten kuten osaan, on työstä kadonnut motivaatio. Odotan, että pääsen taas tekemään töitä omalla äidinkielelläni niin, ettei minun tarvitse arvuutella tuliko viestini ymmärretyksi.

Uudesta ei voi olla ihan varma. Aina voi tulla yllätyksiä. Olen sanonut itseni irti vanhasta, mutta luulen, että jos uusi ei tunnu omalta, kotikaupungissani löytyy muuta työtä kokeneelle sairaanhoitajalle.

Hirvittää, jännittää ja pelottaa! Mutta jos ei uskalla, jää pyörimään kierteeseen jossa tyytymättömyys ja katkeruus vain kasvavat. Uutta päin, sanoo tämäkin mummo lumessa!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Työ

Mitä mielessäni liikkuu yövuoroa tehdessä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yövuoro lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 30.-31.10.2021. Kello on 2.55. Tunnin päästä Suomi siirtyy talviaikaan. Yövuoron on siten tällä kertaa tavallisen 10 tunnin sijaan 11 tuntinen.

Potilaat nukkuvat ja sairaala on hiljainen. Vain ilmastointi hurisee ja puhelinjärjestelmä raksuu välillä. Normaalit sairaalan yön äänet kohisevat korvissa ja saavat höristelemään korvia. Kuulenko potilaiden ääniä? Kävikö ovi jossain? Hiljaisuus voi yllättäen olla hyvinkin suuriääninen. Kaikki yövuoron rutiinit on hoidettu, joten aika käy pitkäksi. Yritän keskittyä hiljaisuuteen ja talotekniikkan yöllisiin ääniin. On (liikaa) aikaa miettiä asioita. Jäädä jumiin omituisiin ajatuskuvioihin.

Pohdin jälleen kuinka olen antanut itseni uskoa, että pitäisin yövuoroista? Pääni jaksaa kyllä valvoa, mutta keho pistää vastaan. Närästää, on nälkä ja tekee pahaa. Kaikkea näitä yhtä aikaa! Kolmen yön valvomisen jälkeen palautumiseksi normaali olotilaan menee useampi vuorokausi. Öiden jälkeen ensimmäinen päivä ns ”nukkumapäivä”, menee ylivireystilassa, jossa jaksaa mitä vain. On niin väsynyt, että kaikki on hauskaa ja mikä vain kiinnostaa. Toisena päivänä sitten on niin väsynyt, että silloin mikään ei sitten enää ole hauskaa, eikä mikään kiinnosta, paitsi ruoka! Sinä päivänä iskee syöppö! Jos en pidä varaani, kaapista katoaa kaikki syötäväksi kelpaava. Kolmantena päivänä olo alkaa tasaantua. Huomaan, että palautuminen on hidastunut ja rytmin kääntäminen ei ole enää niin sujuvaa kun muutama vuosi sitten.

Hoitaja matkalla osastolle

Minulla on työmatkaa 35km suuntaansa. Olen huomannut, että yövuorojen jälkeen alan olla useana aamuna 15km ennen kotia niin väsynyt, että joudun pakottamaan itseäni pitämään silmiäni auki. Joinakin aamuna ajaessani yövuorosta kotiin joudun säätämään autoni lämmöt jääkylmälle ja suuntaamaan ilmavirran kasvoilleni, että virkistyisin sen verran, etten olisi vaaraksi itselleni ja muille liikenteessä.

Mielessäni onkin käynyt, voisiko 56-vuotias sairaanhoitaja tienata elantonsa helpommalla? Tai ainakin niin, ettei vaarantaisi omaa tai muiden turvallisuutta. Haittaa ei olisi siitäkään, että kehoni kestäisi eläkeikään asti.

Tämä yö on rauhallinen! Hoitajien tehtävät ovat jääneet vähäisiksi.

.

Arkipäivän realismia

Väsy

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tiedätkö tunteen, kun olet niin väsynyt että edes omaan lempipuuhaan ei riitä virtaa?

Olen tällä hetkellä niin väsynyt, että vaikka olisi valtava hinku golfkentälle pelaamaan edes yhdeksän reikää, ei energiaa riitä edes tii-ajan varaamiseen. Ei ole mitään järkeäkään lähteä kentälle notkumaan, kun virta ei riittäne golfkärryn perässä vetämiseen.

Nojailemalla puuhun ei peli edisty

Tämä vuosi on ollut henkisesti todella raskas. Vuosi alkoi perä edellä, kun ystäväni sairastui vakavasti. Ystävyytemme on minulle todella tärkeä, ja hänestä on tullut minulle melkein kuin isosisko, jota minulla ei ole ollut. Kevät meni uutista sulatellessa ja kesällä lomailimme yhdessä.

Kun kesäloma oli ohitse, olin itse alkanut kärsiä ikävistä vanhenevan naisen vaivoista, joita hienosti gynekologisiksi laskeumiksi kutsutaan. Aamut menevät sumussa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ja illat ovat syvältä, kun laskeuma painaa alavatsalla ja työntyy reilusti ulos. Liikkua voin, mutta kaikki mikä vaatii ponnistamista tuntuu ikävältä ja saa laskeuman työntymään enemmän ulos.

Heinäkuun lopulla luin paikallislehdessä, että ensimmäinen kokkolalainen ystäväni on kuollut. Ystäväni kuolema tuli puskista. Tapasimme ja vietimme iltaa yhdessä toukokuussa ja hän voi kuten ennenkin. Soitin hänelle hänen syntymäpäivänään juhannuksen tienoilla. Hän kertoi olevansa sairaalassa ja saaneensa sydän- ja aivoinfarktin. Lupasin mennä tervehtimään häntä, mutten kerennytkään ja se painaa nyt omallatunnollani. En voinut tietää hänen kuolevan, mutta silti suren syvästi, etten saanut heittää hyvästejä silmätysten.

Olo on kuin putkessa eläisi

Viime viikolla olimme ystäväni kanssa Meilahdessa kuulemassa jatkosuunnitelmista hänen sairautensa hoitoon. Reissu oli sinänsä ihan hyvä, vaikka uutiset olisivat voineet olla parempia. Olen aina iloinen, kun saan viettää aikaa ystäväni kanssa. Pääsimme syömään ravintolaan, tapasimme tytärtäni ja kävelimme katselemassa nähtävyyksiä.

Toista viikkoa olen nukkunut huonosti tai erittäin huonosti. Pienet arkiset kärhämät kotona ovat lisänneet ahdistusta, joten nekin ovat heikentäneet unen laatua. Eilen suutahdin ihanalle, maailman kilteimmälle työkaverilleni ihan turhasta. Pinna on piukalla! Tilannetta ei helpota lainkaan työpaikalla oleva meteli. Introverttina koti-ihmisenä olen tottunut hiljaisuuteen ja meteli työmaalla tuntuu, kuin päätä sahattaisiin pokasahalla. Olen fyysisesti ja henkisesti väsynyt!

Väsynyt ämmä

Tämän päivän lepään. Makaan sohvalla ja katson tallennettuja vielä katsomatta olevia ohjelmia TV:stä. Sen verran käännyn välillä, etten saa makuuhaavoja.

Arkipäivän realismia

Ammatinvalintaa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä en edelleenkään ymmärrä mikä mielenhäiriö mulle tuli, kun päädyin hakemaan sairaanhoitajakouluun!

Muistan hyvin, kun pohdin ammatinvalintaa kirkasotsaisena nuorena, ja tulin siihen tulokseen, että hoitoalalta löytyy mulle passeli työ! Olin aivan vakuuttunut, että psykiatria olisi mulle nappivalinta. Järkeilin vielä, että jos en pääse ensimmäisellä yrittämällä sairaanhoitajalinjalle, haen seuraavana keväänä lähihoitaja-puolelle. Tadaa! Pääsin ensimmäisellä yrittämällä Tampereen Terveydenhuolto-oppilaitokseen psykiatrisen erikoissairaanhoitajan koulutukseen.

Aloitin koulun innokkaasti. Menestys oli kohtalainen. Etenkin harjoittelujaksoilta sain hyvää palautetta. Tuolloin tuntui, että olin valinnut oikean alan. Valitettavasti kuitenkin kävi niin, että psykiatrista sairaalaverkostoa ja laitospaikkoja alettiin ajaa alas juuri ennen kuin minun vuosikurssini valmistui. Hienot teoriat ja hoitoideat jäivät siis vain haaveiksi omalla kohdallani. Jälkeenpäin eräällä koulutusmatkalla Helsingissä ollessani eräs hoitaja kertoi potilaiden sanoneen hoidosta kysyttäessä, että ”nykyisin on enemmän avoa”! Hoitoon ei enää päässyt vaikka tarve laitoshoidolle olisi ollut monesti huutava!

Tulin raskaaksi viimeisen opiskeluvuoteni aikana ja jouduin tauottamaan opiskeluni vuodeksi, kun puoli vuotta opiskelua oli kesken. Palasin takaisin ja valmistuin joulukuussa 1995. Jälkeenpäin olen usein pohtinut, että olisiko pitänyt vaihtaa alaa, kun olin vielä nuori!

”Työn raskaan raataja”

Sairaanhoito ei ole sellaista, kun sen odotin olevan. Nykypäivänä resurssit ovat vedetty minimiin. Hoitajamitoitus on minimaalinen ja hoitolaitosten budjetti surkea. Joissain surullisimmissa tapauksissa on hoitopaikoissa potilasta kohden vain 1 leikkele ja 1 juustosiivu/päivä. Jos haluat päälliset leivällesi aamulla, voi illalla leivälle laittaakin sitten pelkän ylähuulen.

Kunnallisella puolella resurssipula näkyy sijaisten puuttumisena. Jos joku on sairas, ei ulkoisia sijaisia enää ole, vaan vakinainen henkilöstö venyy. Käytännössä tämä sitten näkyy hoitajien väsymisenä (ja kyynistymisenä) sekä sairaspoissaolojen lisääntymisenä.

Kukka kaikille hoitoalalla työskenteleville.
Olette sankareita!

Hoitajien palkkaus on niin kehno, että kaikki kynnelle kykenevät hakeutuvat muualle töihin. En ymmärrä mistä sairaanhoitajien lakon aikaan lehtien löytämä yli 3000€/kk oleva palkka oli löydetty. Oma ”uransa-huipulla-olevan-sairaanhoitajan” palkkani on noin 2500€/kk + vuorotyölisät. Lähtisitkö itse tällä palkalla ottamaan vastuuta muiden ihmisten hengestä?

Korona oli viimeinen isku hoitoalalle. Hoitajat tekevät työtä oman terveytensä ja läheistensä terveyden puolesta peläten. Työt lisääntyivät ja kiitosta venymisestä sekä hyvin tehdystä työstä sateli, mutta konkreettista korvausta hoitajien tileille ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Kissa kiitoksella elää! Kiitoksilla ei osteta ruokaa eikä makseta lainoja. Nuoret hoitajat säikähtävät työtaakkaa ja vastuuta ja pakenevat, kun vielä voivat.

Huono palkka ja työn aliarvostus olivat minulla tiedossa jo opiskeluaikana. Yövuorossa, kun dementikot huutavat kuorossa, enkä voi asialle mitään, kun kokeillut unilääke, kädestä pitäminen tai keskustelu eivät auta, mietin ahdistuneena kenen puoleen kääntyisin, kun tuntuu, että yhteiskunta ei kuuntele hoitajia, vaikka asioista kuinka monta kertaa mainittaisiin. Filippiineiltä hoitajien lennättäminen apuun ei ole mielestäni kestävä ratkaisu! Enemmän apua olisi palkkojen nostamisesta työn vaativuutta vastaavalle tasolle. Ja ei, en halua kuulla lässytystä kutsumusammatista!

Jos haluat vastuullisen työpaikan ja paljon töitä, suosittelen hoitoalaa! Mutta varaudu jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen siitä, että et voi tehdä työtäsi niin hyvin kuin mahdollisesti olit kuvitellut. Hoitoalalla jaksavat työskennellä loppuunpalamatta valitettavasti vain ne, jotka osaavat lukea laatusuosituksia rivien välistä.