Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.
Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.
Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.
Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.
Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.
Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!
Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.
Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.
Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 