Minulla on muutama vapaapäivä töistä, joten ajattelin, että jotain poikkeavaa olisi mukava tehdä aamupäivällä, kun ilta menisi kuunnellen yliopiston taidehistoriankurssin luentoa. Halusin kaupungille katselemaan jotain uutta ja erilaista. Muistin, että K.H. Renlundin-museolla (Kokkolan Taidemuseo) olisi vasta ollut uuden näyttelyn avajaiset. Päätin siis suunnata askeleeni Roosin talolle.
Rune Snellmanin Morpheus-näyttely oli avattu 9.3.2018 ja se jatkuu 15.4.2018 saakka. Snellman on kuvannut Kokkolan näkymiä vanhanaikaisen neulansilmäkameran avulla. Aristoteles havaitsi jo 300eaa auringonpimennyksen aikana kuinka tiheälehväisten puiden alapuolelle ilmestyi puolikuun muotoisia auringon kuvia. Hänestä havainto oli mielenkiintoinen, mutta hän ei kyennyt selittämään sitä. Camera obscura on nykyaikaisten kameroiden edeltäjä. Siinä huoneen (tai laatikon) seinään tehdyn reiän kautta heijastuu takaseinälle ylösalaisin himmeä kuva kohteesta. Se perustuu optiseen ilmiöön, jossa valo kulkee pienen reiän lävitse muodostaen kuvan vastakkaiseen pintaan. Sairaanhoito-opiston aikana meidän piti pitää esitelmä jostain aiheesta. Ystäväni oli itseni tavoin hyvin kiinnostunut valokuvaamisesta ja esittelimmekin luokallemme neulanreikäkameran toimintaperiaatteen.
Rune Snellman oli siis kuvannut näkymiä Kokkolasta. Neulanreikäkamera luo valokuviin kivan vanhahtavan tunnelman ja kuvat olivatkin mustavalkoisia, tai itse asiassa enemmän ruskehtavia kuin jyrkän musta-valkoisia. Useat oli toteutettu kaksoisvalotuksella, joiden avulla kuviin oli saatu välillä hieman aavemainen tunnelma. Näyttelyssä oli rauhallinen tunnelma ja olimme salin ainoat vieraat. Kuvia sai siis tarkastella rauhassa.
Lähtiessämme K.H. Renlundin museolta museotyöntekijä kehotti meitä käymään myös ITE Museossa, jossa oli juuri eilen (15.3.2018) avattu ”Pienoiskoossa” näyttely. Työntekijä kehui kovasti näyttelyä ja hänestä huokui sellainen innostus, että tuntui hyvältä käydä samalla katsomassa myös tuo näyttely. ITE – Nykykansantaiteen museo perustettiin Kaustisille 2001 ja se siirtyi Kokkolaan maakuntamuseon alaisuuteen vuonna 2009.
ITE Museon näyttelyjuliste
Jo ITE Museon ovella tuli vastaan veistettyjä pieniä puu-ukkoja ja -akkoja, jotka olivat kuin Eemelin vajassa veistämiä. Oli riemastuttava kiertää läpi ”Pienoiskoossa”-näyttely. Töiden värikkyys ja kansaomaisuus sai ilmoille iloisia huudahduksia ja toi hyvän mielen. Näyttelyssä oli lähinnä eri tekniikoilla toteutettuja ihmisfiguureja ja lintuja. Linnut ovat ihmisille ilmeisesti tärkeitä eläimiä. Ne kertovat vuoden luontoa seuraavalle kulusta ja ne ovat myös monella tavalla symbolisia eläimiä.
Kannatti taas lähteä liikkeelle ja käydä museossa. Kokkolan museoihin pääsee tänäkin vuonna ilmaiseksi, joten ainakaan rahanpuutteen takia museoissa käyntiä ei tarvitse jättää. Itse olen saanut paljon näistä oman kotikaupunkini näyttelyistä ja suosittelen niitä lämpimästi muillekin!
Minua kiinnostaa peruskysymys: Mitä on taide? Voiko, sitä mikä on taidetta, kukaan määritellä ja kuinka se määritellään? Tästä on kirjoitettu varmaan kymmeniä, ellei satoja, määritelmiä, jokaisella on siitä oma näkemyksensä. Onko niin, että mitä tärkeämmäksi asian kokee, sitä suurempi on tarve luokitella, kategorioida ja arvostella se jotenkin, antaa jokin kaiken kattava määritelmä? Miksi pitää pystyä kertomaan mikä on ”oikeaa” taidetta ja mikä ei? Olisiko helpompaa vain nauttia tarjolla olevista teoksista ja valita niistä ne, jotka kokee ilahduttaviksi tai antavat itselle jotain? Pitkään vallalla olleet hyväksytyt määritelmät siitä mikä on taidetta, ovat olleet eurooppalaisten (länsimaisten) laatimia ja näin sulkeneet pois suuren osan maailman taiteesta.
Voiko luonto olla taidetta?
Kaikkien näiden kriittisten kysymysten jälkeen, on minun kuitenkin sanottava, että ymmärrän teorian tehtävänä olevan raamien antamisen ja yhtenäisen termistön luominen keskustelulle ja siksi erilaiset määritelmät taiteestakin ovat tervetulleita keskusteluun.
Paljon käsitöitä tekevänä en pitäisi käsitöitä taiteena. Ne ovat käsityöläisen tuotoksia. Mutta jotkut ovat niin lahjakkaita, että keksivät kokonaan uusia ja vaativia malleja ja tämä on mielestäni jonkinlaista taidetta. Näiden valmiiden mallien kopioiminen ei sitten enää ole taidetta, vaikka sekin usein vaatii melkoista erityisosaamista.
Musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa sen erottaminen mikä on taidetta, onkin jo vaikeampaa. Onko esimerkiksi iskelmä, tai monen naisen rakastama chick-lit taidetta? Itse koen taiteeksi sen, mitä joutuu hieman ensin pohtimaan ja se avautuu vasta sitten kaikessa laajuudessaan. Musiikkia kuuntelen vähemmän, mutta rakastan kirjallisuutta. Luen todella paljon. Kirjat, joissa on kevyt ja ennalta arvattava juoni sekä yksinkertainen kieli, eivät mielestäni ole taidetta. Siksi en laske ”kioskikirjallisuutta”, chick-litiä enkä myöskään esim. Kalle Päätalon teoksia tai dekkareita taiteeksi, vaikka ne ihan hyviä lukuromaaneja ovatkin. Klassikot ovat klassikkoja syystä. Ne ovat kestäneet aikaa ja niiden kieli on runsasta ja monivivahteista. Klassikot palkitsevat lukijansa. Tämä ei tarkoita sitä, että vain klassikot olisivat hyviä, vaan hyvää kirjallisuutta kirjoitetaan jatkuvasti ja se täyttä nuo aiemmat mainitsemani kriteerit kielellisestä estetiikasta ja antoisuudesta.
Kuvataiteen puolella monet eivät pidä modernia taidetta taiteena, väittäen itse kykenevänsä tuottamaan saman. ”Taide kulttuurisena ilmiönä”-luennolla mainittiin Marcia Muelder Eaton, joka oli painottanut sitä kuinka taide tulee ymmärtää historiallisesti ja kontekstuaalisesti. Tämä väite pitää mielestäni paikkaansa. Moni, hyvinkin erikoinen taideteos on avautunut minulle, kun olen kuullut taiteilijan tarinan teoksen taustalla tai lukenut teoksen taustalla olleesta historiasta. Esimerkkinä mainitsen Ars17 näyttelyssä olleet Anna Uddenbergin puolialastomat naisfiguurit matkalaukkujen ja baaritiskin päällä. Vasta kun luin, että hän halusi teoksillaan ottaa kantaa naisten esineellistämistä ja seksillä mainostamista vastaan, avautui teosten ironinenkin huumori.
Taide on mielenkiintoinen ilmiö! Se on alati muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista!
Vietimme mieheni kanssa edellisen viikonlopun Helsingin kulttuuriantia tutkailemassa. Itse menin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla oli hieman aikaa esitarkastaa Sinebrychoffin Taidemuseo, joka oli meille molemmille uusi museo tuttavuus. Vakuutuin näkemästäni. Katsastin ensin ensimmäisessä kerroksessa olevan muotokuvanäyttelyn ”Minä en ole minä”. Salit oli jaettu kivasti aihepiireittäin. Ensimmäisessä huoneessa aiheena oli ”Valta”. Huone oli täynnä maalauksia mahtimiehistä, mukana mm Mannerheim ja Svinhufvud. Mainittakoon, että Aleksanteri II muotokuva oli ylimmän kerroksen juhlasalissa suuren kokonsa vuoksi. Toisessa huoneessa oli maalauksia aiheella ”Perhe” ja olikin hienoa, että nämä ”Valta” ja ”Perhe” olivat peräkkäin. Tunnelma muuttui kovasti huoneesta toiseen astuttaessa. Muita maalausten teemoja olivat ”Edustus” ”Identiteetti” ja ”Unohdetut”. Myönnän etten ole suuri muotokuvien ystävä, mutta näyttelyn asettelu ansaitsee kiitoksen!
Aleksanteri II
Kiersin ensimmäisen kerroksen jälkeen Sinebrychoffin kotimuseon ja kiitän Luojaani, että olen syntynyt nykypäivään. Antiikkihuonekalut ja minä emme kuulu yhteen! Lopuksi suuntasin vielä kellarikerroksen tiiliholviin, johon oli laitettu esille nuorehkon italialaisen Andrea Angionen (s.1977) valokuvia ”Terribilis est locus iste”. Piti katsoa tarkemmin, sillä kuvat näyttivät maalauksilta. Teokset ovat tummasävyisiä valokuvia, joissa Angione on käyttänyt malleina tavallisia kylänmiehiä ja naisia. Kävimme lauantaina mieheni kanssa uudelleen Sinebrychoffilla, ja teokset näyttivät edelleen yhtä upeilta, elleivät jopa upeammilta!
Andrea Angionen valokuva
Mieheni saapui Helsinkiin perjantaina ja suuntasimme suoraa Kiasmaan, sillä halusin ehdottomasti nähdä Ars Fennica työt sekä Korakrit Arunanondchain teokset. Bonuksena Kiasmassa oli myös ARS 17-näyttely. Aloitimme kiertämisen ylimmästä kerroksesta jossa olivat Korakrit Arunanondchain (s.1986 Bangkok) erikoiset työt. Hän on kerännyt valtavasti kaikkea hylkytavaraa ja kasannut ne erikoisiksi teoksiksi. Teoksissa on lasisia valaistuja kupoleita. Taustalla tulee videolta koko ajan selitystä, thaimaalaista räppiä ja uutisia; lasisissa kupoleissa olevat valot välkkyvät taustalta kuuluvan puheen ja musiikin mukaan.Arunanondchai kysyy millainen todellisuus syntyy, kun ihminen lakkaa olemasta ja hänen muistonsa siirretään koneisiin pelkkänä datana erotettuna asiayhteydestä? Mitä meistä jää pilvipalveluun elämään kuolemamme jälkeen? Pelottava ajatus!
Korakrit Arunanondchain teos Kiasmassa
Ars Fennica 2017 kipailun palkintoehdokkaiden Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa yhteisäyttelyssä oli monta veikeää työtä. Minä pidin etenkin Camilla Vuorenmaan suurikokoisista maalatuista puukaiverruksista. Hän oli halunnut tuoda teoksillaan Egyptiläisen hautakammion tunnelmaa. Mielestäni hän onnistui aika hyvin! Pekka ja Teija Isörättyä olivat tehneet liikkuvan teoksen käyttäen pleksiä, sairaala instrumentteja ja kukkasia. Ei huonoja nämäkään! Perttu Saksaa oli inspiroinut valokuvauksessaan ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä sekä eläinten tuttuus ja vieraus. Hänelläkin oli muutama minua puhutteleva työ. Kari Vehosalo on sanonut, että häntä kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen. Hänen maalauksensa olivat ihailtavan pikkutarkkoja ja luulinkin niitä aluksi valokuviksi. Kaiken kaikkiaan vieraimmaksi Ars Fennica 2017 taiteilijoista minulle jäi Maija Båfield. Häneltä oli esillä videoteos johon en jaksanut perehtyä. Videotaide ei iske minulle!
Camilla Vuorenmaan teosPekka ja Teija Isorättyän teos
Ars 17 näyttelystä minulle jäi mieleen vain kaksi taiteilijaa/työtä. Ensimmäisenä Anna Uddenbergin vääntyneet naisfiguurit milloin milläkin alustalla. Taiteilija on halunnut tuoda esiin vakiintuneita esityksiä villiydestä ja seksikkyydestä. Työt eivät olleet miellyttäviä katsella, mutta taiteilijan työt kyllä ottavat rajusti kantaa nykypäivän naiskuvaan etenkin mediassa. Toinen itsestäni vekkulikin työ oli Rachel Rossinin interaktiivinen työ, joka koetaan VR-lasien kautta. Katsojan liikkeet näyttelytilan marmorilattialla vaikuttavat teoksen tapahtumiin. En ollut koskaan aiemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta simuloivia laseja, joten kokemus oli itselleni uusi, ja siksi se jäi mieleeni.
Anna Uddenbergin teos
Kiasma on kaiken kaikkiaan paikka, joka aina herättää tunteita. Siellä on esillä jotain todella upeaa, mieltä pyöräyttävää ja pohtimaan kannustavaa tai sitten jotain täysin toivotonta ja tuntuu, että rahat menevät hukkaan. Ota tai jätä/love or hate it! Meillä on mieheni kanssa onneksi Museokortit, joten meillä ei mene rahat koskaan hukkaan!
Lauantaina kävimme Sinebrychoffin taidemuseon jälkeen HAM:ssa (Helsinki Art Museum). Halusin ehdottomasti nähdä Ola kolehmaisen ”Pyhät Paikat” näyttelyn. Kolehmainen oli kuvannut maailman eri uskontokuntien kirkkoja. Osa kuvista oli panoraamoja kirkoista ja osa yksityiskohtia tietyistä kirkon osista. Eli jos odotat kuvia kirjoista ulkoapäin, petyt. Kirkot on kuvattu sisältä ja hieman erilaisista kuvakulmista kuin mihin tavallisesti olemme tottuneet. Muutama kuva oli niin hyvä, että herkistyin! HAM:ssa oli esillä myös Pekka Kauhasen töitä. Olin perjantaina käynyt katsomassa hänen talvisota muistomerkkinsä ”Valon tuoja”, joten oli mukava nähdä hänen muita veistoksiaan. Tämä on muuten näyttely joka sopii myös lapsille. Uskon lasten pitävän Kauhasen töistä. Lopuksi katselimme vielä Eero Nelimarkan retrospektiivisen näyttelyn. Ehkä olin niin herrojen Kolehmainen ja Kauhanen lumoissa, että Nelimarkka jäi rääpäisyksi. Muistilokeroissa on vain sameita värejä, maalaistunnelmaa ja yksi räväkän keltaisessa mekossa poseerannut täti.
Ola KolehmainenPekka Kauhanen
Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä vierailimme vielä Ateneumissa. Mieheni halusi nähdä veljekset von Wrightin töitä ja minä odotin pääseväni bongaamaan Ankallisgallerian aarteet. Von Wrightit olivat odotetusti upeita. Pikkutarkkoja, kotoisia ja romanttisia töitä. Tämäkin näyttely oli laitettu esille moitteettomasti. Veljesten elämä ja työt tulivat selväksi. Itse pidin eniten näyttelyn alkupuolella olleista kotoisista eläin ja pihatauluista. Ankallisgallerian työt olivat hienosti upotettuna ”Suomen taiteen tarina”-näyttelyn taulujen lomaan. Ankallisgallerian taulut olivat sellaisella korkeudella, että lasten on ne helppo havaita. Info-lehtinen kertoi että tauluja on maalannut useampi maalari mukana myös yksi itsensä Don Rosan maalaama. Ateneumissa olikin paljon lapsiperheitä katsomassa taidetta. Mikä loistava idea Ateneumin Taidemuseolta houkutella nuoria kansalaisia upean taiteen pariin!
Ferdinand von Wrightin taidonnäyteDon rosan tulkinta Lemminkäisen äidistä
Tätä reissua varten ostamamme Museokortit ovat saaneet hyvän alun vuoden käytölle. Se on ollut tämän vuoden paras hankinta!
Tiistaiaamu. Edessä on kaksi yövuoroa pitkän sairasloman jälkeen. Ihana päästä taas töihin, etenkin kun happi tuntuu taas suvaitsevan kulkea suhteellisen normaalisti. Torstaiaamuna suuntaan nokkani lähes suoraa yövuorosta Helsinkiä kohti puksuttavaan junaan. Edessä on koko viikonloppu kulttuurikokemuksia. Listallani ovat ainakin Ars Fennica näyttelyyn tutustuminen Kiasmassa, Ateneumin ankat ja Von Wrightit sekä Erottaja 1917 näytelmä Teatteri Avoimissa Ovissa. Tahtoisin myös käydä katsomassa Nelimarkan taidetta HAM:ssa ja vilkaista mitä on esillä Sinebrychoffin Taidemuseossa. Voi olla, etten ihan kaikkea kerkeä näkemään, mutta ihana tietää, että on niin paljon mistä valita!
Tämän Reidar särestöniemen taulun näimme viime kesänä 2017 Särestön näyttelyssä
Minä menen itse torstaina ja mieheni tulee perästä perjantaina. Minulla on siis hieman aikaa tutustua pääkaupungissa yksin kohteisiin, joista en arvele mieheni niin innostuvan. Mitä ovat nämä kohteet, joista en ennakkoluuloistesti (?) ajattele mieheni riemastuvan? Aavistelen, etteivät naisten vaatekaupat ja meikki-osastot ole ihan normi mies-tallaajan suosikkilistan kärjessä. Ainakin minun mieheni näyttää noissa kaupoissa etsivän lähinnä ulko-ovea, ellei jo ovella huikkaa jäävänsä ulos odottelemaan. Vain kirjakaupoissa viihdymme (valitettavasti) molemmat.
Olen käynyt vaatekaappini huolellisesti läpi ennen paremmille apajille lähtöä. Puseroista olisi uupelo. Toivoisin löytäväni nättejä naisellisia arkipuseroita, mutta luulen, että joudun pettymään. Vaikka kauniita pehmeitä värejä löytyisikin, mallit ovat laatikoita tai niin ihonmyötäisinä spandexeja, ettei niitä tällainen over50 & fat voi edes kuvitella päälleen. Huomatkaa positiivinen ja avoin asenteeni!
Jotain tällaista haluaisin (kuvat Pinterst) :
Ei ole helppoa olla ylipainoinen kesi-ikäinen nainen. Ei ole helppoa, mutta jännittävää kyllä! En aio alistua muotiteollisuuden ja ajan hengen vaatimukseen, vaan luon itselleni omani näköisen todellisuuden! Jos ei kaupasta löydy haluamaani, olen aikonut opetella ompelemaan.
Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.
Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.
Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.
Giorgio Vasari
Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.
Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.
Poussini: Pyramis and Thisbe
Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.
Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.
Loman toiseksi viimeinen kokonainen päivä Levillä valkeni sateisena. Oli satanut koko yön. Koska oli kylmä, ”mökkimme” patteritkin olivat menneet päälle. Sisällä ei siis ollut kylmä, mutta ulkona mittari näytti aamulla jatkuvassa vesisateessa vain +6C. Tästä tulisi siis toinen ”sisäilypäivä”.
Yhdentoista jälkeen hyppäsimme uskolliseen Almaan ja ajoimme Särestöön, Reidar Särestöniemen ateljeekoti-museoon. Olen käynyt täällä ennenkin ja kirjoittanut käynnistäni. Särestö koskettaa silti jokaisella käynnillä. Tällä kertaa olivat uutta lampaat, jotka laidunsivat vanhan Särestön ja kahvilan välisessä maastossa. Lampaat olivat hieman arkoja, eivätkä antautuneet silitettäväksi, vaikka aidassa oli kyltti, että saa silittää, jos lampaat sen sallivat. Kyltissä olivat myös lampaiden nimet.
Olimme liikkeellä myöhemmin kuin viime vuonna. Särestöniemen museo avautuu kello 12 ja me olimme paikalla 12.40, joten museossa oli jo jonkin verran asiakkaita. Ihan hyvähän se on, että ihmiset ovat kiinnostuneita, mutta on niin miellyttävää tutkia taideteoksia omassa rauhassa ilman kiirettä ja paineita, että pitää jo siirtyä eteenpäin. Tälläkään kertaa muista vierailijoista ei tosin ollut juuri haittaa. Harva jaksaa tuijotella Särestöniemen tauluja niin kauaa ja intensiivisesti, että joutuisin kauaa jonottelemaan omaa vuoroani.
Näyttelyä oli muutettu, ja esillä oli aivan toisia tauluja kuin edellisvuonna. Siitä pisteet museolle! Ateljeerakennuksessa oli kolmisivuinen kertomus tämänkertaisesta näyttelystä. Esitteessä kerrottiin mm Yrjö Kaijärven ja Reidar Särestöniemen suhteesta, josta Reidar on maalannut useamman taulun. Muistelin tarinaa koko matkan takaisin Kittilän kylälle, koska tarina oli minusta romanttinen ja jollakin tapaa uskomattoman epätavallinen.
Yrjö Kaijärvi ja Reidar Särestöniemi Reidarin maalaamana
Reidar Särestöniemen kodissa oli tällä kertaa esillä hänen erikoisia ja silmiinpistäviä vaatteitaan. Vitriinissä oli myös pahvikylteille kirjoitettuna tarinoita ja muistoja hänen pukeutumisestaan ja vaatteistaan. Parhaiten mieleeni jäi hänen mieltymyksensä rintaneuloihin ja solkiin. Ne torjuivat hänen mielestään pahoja henkiä kuten esimerkiksi depressiota. Mielenkiintoinen näkemys!
Särestöstä ajoimme Einari Junttilan museoon Kittilän keskustaan. Se on auki vain torstaisin 13-17, joten vesisade sattui juuri oikealle päivälle. Tosin Terttu Junttila kertoi, että jos joku haluaa museossa vierailla, voi soittaa ja hän tulee avaamaan museon. Hän asuu talon yläkerrassa. Särestössä kahvilassa työskentelevä nainen kertoi, että Junttilan kotimuseota pitävä Junttilan tytär olisi kovin puhelias ja ennusti vierailusta pitkää. Hän oli aivan oikeassa! Hän kertoi myös, että Reidar Särestöniemi tunsi Einari Junttilan ja haki tältä oppia omaan maalaamiseensa. Terttu Junttila taas kertoi, että hänen isänsä vietti maalausmatkoillaan öitä Särestössä ja opetti kahta Särestöniemen poikaa maalaamisessa.
Einari Junttilan museo on sodanjälkeen rakennettu ns rintamamiestalo, Junttilan perheen kotitalo. Museossa oli toinen pariskunta, kun me saavuimme paikalle. Tuo pariskunta lähti aika pikaisesti saavuttuamme. Junttilan tytär Terttu alkoi heti kertoilla muistelmiaan perheen elämästä. Hän kertoili sota-ajan kokemuksiaan mm siitä kuinka kotitalo paloi Lapin sodassa ja omasta evakostaan Ruotsin puolella. Einari Junttila oli maalannut aiheista muutaman taulunkin. Yksi maalaus oli omasta kodista rauniona, vain piippu jäi jäljelle. Tuon piipun ympärille rakennettiin perheelle myöhemmin uusi koti. Itseäni kosketti kuva palaneesta Kittilästä lumimyräkässä. Etualalla oli puunkarahka, jossa liehui punainen kangas kuin symbolina vuodatetulle verelle.
Junttila kunnostautui Lapin luonnon kuvaajana. Hän käytti taiteessaan lähinnä akvarelleja. Terttu-tyttären mukaan hän teki pitkiäkin maalausmatkoja tunturiin, jossa hän kertoi keskustelevansa Jumalan kanssa.
Einari Junttilan museo oli todella mielenkiintoinen tutustumiskohde, jossa ehdottomasti aiomme vierailla uudelleen seuraavalla Kittilän lomallamme.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 