Taiteilijatreffit – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Vuosi 2025 on alkanut perä edellä. Ensin sairastin tammikuun alussa kuumetaudin ja olin viikon kotona sohvalla. Tammikuun puolessa välissä palasin töihin ja heti toisena työpäivänä loukkasin käteni asukastyötä tehdessäni: venäytin oikean ranteeni

Rannetuki on ollut viime viikkoina tarpeen.

Olen siitä lähtien ollut sairauslomalla. Kävin töissä yhden päivän välissä kokeilemassa kestääkö käsi. Ei kestänyt! Viime viikolla lääkärissä käydessä sain selityksen, miksi ranteeni on kipeä ja paranee niin hitaasti. Minulla on yliliikkuvat nivelet. Venähdyksessä kudokset venyvät yli ja yliliikkuvalla yli sen mikä on normaali yli. Eikö ollutkin hienosti selitetty? Yliliikkuvuus hidastaa myös paranemista. Oikeaa kättä on oikeakätisen hyvin vaikeaa pitää täydellisessä levossa niinkuin lääkäri käski.

Äänikirjoja on kiva kuunnella kotitöitä tehdessä.

Viimeiset kaksi viikkoa olen siis lähinnä koonnut palapelejä ja kuunnellut äänikirjoja. Ihan hauskaahan se on, en minä siihen muuten aikaani kuluttaisi, mutta kyllä se näin pidemmän päälle käy aika yksitoikkoiseksi. Mä olen itse asiassa sitä mieltä, että ihmiselle on hyväksi jos on välillä tylsää. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa virratakseen! Itselläni ainakin on tämän sairausloman aikana herännyt monta monituista realistisesti mahdollista toteutettavaa ideaa.

Vielä 20 vuotta sitten tein paljon lasitöitä. Rakastin värilaseja ja niistä erilaisten töiden suunnittelua. Lasitöiden tekeminen on taitoa vaativaa ja hidasta, mutta minä olin siinä hyvä. Se on yksi niistä ainoista asioista, joissa voin hyvillä mielin sanoa olleeni hyvä!

Lasityöt jäivät kun erosin lasteni isästä. Minulla oli ollut kotimme yhteyteen rakennettu työtila missä kykenin paneutumaan harrastukseni rauhassa. Eron jälkeen lasit muuttivat mukanani, enkä sen jälkeen koskenutkaan niihin. Koneet ja lasiveitsi minulla on edelleen tallella, mutta lasit lahjoitin kaverille, jolla oli enemmän motivaatiota tehdä niillä jotain.

Nyt palapelejä kootessa olen ajatellut lasitöiden tekemistä. Sitä tunnetta, kun saa leikattua lasista haastavan muotoisen palan tai kun näkee tehdyn työn valmiina. Minulle on tullut valtava halu aloittaa lasitöiden tekeminen uudelleen, kun käsi on parantunut! Juttelin asiasta Hanin kanssa ja hän huomautti, että meillä olisi kellarissa tilakin siihen valmiiksi. Meillä on kellarissa saunan vieressä varastotila, joka on täytetty turhilla tavaroilla. Tilassa on valmiina pöytäkin. Siitä tulisi täydellinen lasityötila, eivätkä lasinsirutkaan leviäisi asuintiloihin.

Myös Turun Taideakatemiassa opiskeleva tyttäreni otti ajatukseni alkaa taas tehdä lasitöitä ilolla vastaan. Hän kertoi jo pyörittelevänsä päässään ajatusta yhteisnäyttelystä. Näyttely voi vielä olla pitkässä kuusessa, mahtaneeko edes koskaan toteutua, mutta se että minä palaan lasia leikkaamaan on aika varmaa!

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Valokuvausta keväällä 2022

4 toukokuun, 20225 toukokuun, 2022 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.

Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.

Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.

Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.

Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.

Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat, Mielipide

Kirjallisuuden klassikoteokset joista pidin

11 marraskuun, 202111 marraskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kirjoitinkin jo millaisista dekkareista mä tykkään, ja nyt on klassikoiden vuoro.

Dekkareista kertoessa kerroin, että luen niitä lähinnä välipaloina. Äänikirjoina kuuntelen dekkareiden lisäksi kevyempiä kirjoja, jotka eivät mietitytä sen enempää jälkikäteen. Kevyemmällä kirjallisuuden on elämässäni oma paikkansa, joskus sitä vain haluaa iskeä aivot narikkaan ja tulla viihdytetyksi hauskalla tarinalla. Tällaisesta äärettömän viihdyttävästi kirjasta voisi olla esimerkkinä Tarquin Hallin ”Vish Puri”-sarja. Paljon kohellusta, sattumuksia ja hyvää mieltä Intiassa englantilaisen kertomana.

Mä tykkään lukea ”elämää suurempia” tarinoita. Ja niitä luenkin sitten mieluiten ihan oikeina ”vanhanaikaisina” kirjoina. Viime aikoina tosin olen oppinut käyttämään sujuvasti lukulaitetta. Se on niin kätevä! Se on pienikokoinen, ja siihen mahtuu satoja kirjoja, joten se on helppo napata mukaan esimerkiksi matkoille.

Klassikot ovat klassikoita syystä. Niissä on tarina, joka on koskettanut suurempaa lukijakuntaa, ne ovat myyneet paljon ja kestäneet aikaa. Ensimmäiset klassikoksi luettavat kirjat luin yläasteella. Charlotte Bronten ”Kotiopettajattaren romaania” pidin teininä äärettömän romanttisena tarinana. Pari vuotta sitten luin Emily Bronten ”Humiseva harjun” ja yllätyin miten rujo tarina oli! Toinen nuoruuteni suosikki klassikko oli Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”. Se iski minuun kuin metrinen halko. Äärettömän hyvä tarina, joka kuljetti mukanaan ensimmäiseltä sivulta viimeiseen sanaan asti. Pidin kirjasta yläasteella esitelmänkin.

Venäläisiä klassikoita on kehuttu valtavasti. Niistä on tehty monenlaisia teatteri- ja elokuvasovituksia ja moni on inspiroitunut niistä tekemään ihan omanlaisensa tarinan tai jonkin muun taideteoksen. Pitkään kartoin noita arvostettuja klassikoita. Ajattelin niiden olevan liian vaikeita tai raskaita. Muutama vuosi sitten löysin Dostojevskin ”Karamazovin veljekset” eurolla kirpputorilta ja päätin, että luen teoksen. Aloitin ”Helmet 2020”-haasteen lukemalla sen. Vaikutuin! Kirja oli hauska! Se oli täynnä veijarimaista huumoria ja henkilöhahmojen keljuilua toisilleen. Ja, joo! Olihan se paikka paikoin raskastakin luettavaa, sillä dialogit olivat kilometrien mittaista kaunosieluista pikkuasioiden selittelyä ja sanojen vääntelyä. Kun ne jaksoi, niin kaiken kaikkiaan kirja oli lukemisen arvoinen. Enää en pelkää tarttua ”pelottaviin” venäläisiin klassikoihin.

Amerikkalainen kulttuuri ei ole oikein minun makuuni. Tykkään lukea Euroopan historiasta ja kulttuureista kertovia kirjoja, joten luen amerikkalaiskirjailijoiden kirjoja aika vähän. Tartuin kuitenkin tovi sitten John Steinbeckin teokseen ”Vihan hedelmät”. Tästä kirjasta Steinbeck on saanut Pulizer-palkinnon ja se on ollut syynä hänen 1962 saamaansa Nobelin palkintoon.

”Vihan hedelmien” tarina sijoittuu Amerikan lama-vuosiin 1930-luvulle ja kertoo köyhän Joadin vuokraviljelijä perheen tarinan. Tarina alkaa, kun Tom Joad pääsee vankilasta ja huomaa, että perhe on pakkaamassa tavaroitaan kuorma-autoon. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet maatilan jota tomumyrsky on turmellut. Perhe lähtee etsimään onneaan Kaliforniasta. Perille päästyään työt ovat kuitenkin kiven alla laman aiheuttaman joukkomuuton takia. ”Vihan hedelmät” oli ravisuttava lukukokemus. Se on raaka mutta uskottava kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä ja siitä, mitä kärsimys saattaa ihmiselle aiheuttaa. Tämän kirjan lisäksi olen lukenut John Steinbeckin kirjoittamat kirjat ”Helmi” ja ”Hiiriä ja ihmisiä”. Ihailen Steinbeckin realismia ja oivaltavaa ihmisluonteiden kuvausta.

Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-sarjan luin ”Helmet 2000”-haasteeseen. Haasteessa oli kohta ”Läheisen suosittelema kirja” ja Hani suositteli sarjaa minulle. Myönnän, että en varmaan olisi koskaan muuten tätä teosta lukenut. Tämän sarjan kanssa kävi vähän niinkuin ”Vihan hedelmien” kanssa. Aloitin sen hieman vastahankaan, mutta positiivinen yllätys oli valtava. ”Täällä Pohjantähden alla” kuulunee suuriin suomalaisiin ikoneihin, josta on tehty lukuisia teatteriesityksiä sekä elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjat sijoittuvat pieneen hämäläiseen Pentinkulman kylään ja kertovat Koskelan perheen tarinan 1880-luvulta 1950-luvulle asti

”Täällä Pohjantähden alla” nosti minulle usein tunteet pintaan. Minulla ovat nuo tunteet olleet aina olleet herkässä, joten kyynelehdin tätäkin lukiessani useampaan kertaan. (Voin kuvitella olevani välillä hassu näky sohvalla kirja kädessä maatessani, kyynelehtien valtoimenaan!) Linna oli hieno kirjoittaja, joka kykeni kertomaan tapahtumia ja ilmaisemaan tunteita upeasti kirjoittamillaan sanoilla.

Lopuksi vielä mainitsen kirjan, joka on saanut ”juonipohjan” eräästä hyvin tunnetusta klassikosta. Edward StAubynin ”Medimoguli” on kuin Shakespearen nykypäivään tuotu versio Kuningas Learista. Tämä on kirja, jota aloittaessa ajatukseni kulkivat jotakuinkin näin: ” njääh, luetaanpa nyt sitten tääkin. Mitähän mahtanee olla…” No, olihan muuten upea kirja! Kirja kertoi vallan sokaisemasta mediamogulista, jonka lähipiiri oli pettänyt ja sulkenut ukon mielisairaalaan. ”Mediamoguli” oli loistava lukukokemus. Luin kirjan suorastaan ahmimalla.

Älä pelkää tarttua klassikoihin. Kuten alussa sanoin: niitä ei syyttä sanota klassikoiksi. Voit yllättyä iloisesti!

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Mielipide

Millaisia dekkareita tykkään lukea

7 marraskuun, 20217 marraskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mulla oli hyvin opetushaluisia setiä ja enoja, joten opin lukemaan jo 5-6-vuotiaana. Isä oli tilannut ”mulle” Aku Ankan, kun jo kun olin ihan vauva, ja sitä mä luinkin paljon lapsena. Todennäköisesti opin lukemaan juuri Akuja lukiessani sen jälkeen kun setäni ja enoni olivat opettaneet minulle kirjaimia.

Mä olen lukenut aina paljon. Nuorena luin koko Enid Blytonin tuotannon. Olisin niin halunnut olla Pauli! Olin hyvin räväkkä tyttölapsi, joka piti puihin kiipeilemisestä ja komenteli kavereitaan surutta. Vaikka olinkin ”poikamainen” tyttö (saako näin nykyään enää edes sanoa), tykkäsin kovasti myös Anni Polvan Tiina-sarjasta, kahlasin läpi Lotta-sarjan sekä monta, monta muuta nuorille kirjoitettua kirjaa.

Lukemisessa oli ensimmäisen eroni jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. En vain kyennyt keskittymään kirjaan. Nykyinen mieheni on kova lukemaan ja hänen kanssaan lukemisesta tuli uudelleen tapa. Kerroin hänelle toiveestani, että voisin jälleen syventyä kirjoihin, joita olin jo alkanut kaivata.

Muutama vuosi sitten luimme jostain lukuhaasteesta. Ideana oli lukea joka ilta 30 sivua. Se kuulosti helpolta toteuttaa, koska miehenikin on tavannut lukea joka ilta. Ensimmäiseksi kirjaksi tauon jälkeen valikoitui omasta kirjahyllystä Ilkka Remeksen ”Pääkallokehrääjä”, jota Hani suositteli. Ei mitään ongelmaa lukemisessa! Kirja piti hyvin otteessaan ja useana iltana luinkin enemmän kuin 30 sivua. Tosin minulla meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin mistä kirjassa todella oli kyse. Kirjassahan Remes kertoo dystooppista tarinaa Suomesta, jonka Venäjä onkin miehittänyt.

Remeksen kirjat auttoivat mua lukemaan jälleen. ”Pääkallokehrääjän” jälkeen luin vielä ”Pedon syleily”-teoksen. Remeksellä on kyky sitoa Suomen historiaa hienosti dekkareihinsa. Omassa hyllyssä odottaa lukemistaan suurin osa hänen tuotannostaan.

Mä tykkään yleensäkin lukea dekkareita. Eniten viehättävät perinteiset dekkarit. Kuuntelin juuri äänikirjana Karin Slaughterin kirjan ”Kaunokaiset”. Voi olla, että se jää minulle ensimmäiseksi ja viimeiseksi hänen kirjoittamiseen teokseksi, sillä se oli niin raaka! Mun makuuni ovat vanhanaikaiset rikostarinat, joissa kyllä tapahtuu murha, mutta verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä. Arnaldur Inridassonin kirjat ovat tällaisista upea esimerkki. Arnaldurin kirjoissa on vielä sopivasti Islannin eksotiikkaa!

Toinen dekkari-sarja, jota suorastaan rakastin oli Vilmos Kondorin ”Budapest Noir”-sarja. Nämä kirjat kuvaavat hienosti Budapestin (ja Unkarin) lähihistoriaa. Kirjoissa vilisee Budapestissa käyneelle tuttuja paikkoja. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat äärettömän viihdyttäviä. Valitettavasti neljäs ja viimeinen teos ei minun mielestäni ihan yltänyt kolmen ensimmäisen tasolle.

Minusta paras dekkari on sellainen, joka tapahtuu kaukana menneisyydessä, eli historiallinen dekkari, joihin ”Budapest Noir”-sarjakin voidaan lukea. Kaikista parhaita ovat sellaiset joissa historialliset taustat ovat oikein ja kirjailija tietää tuon ajan tavoista ja kulttuurisista yksityiskohdista. On kiva kun lukemalla voi oppia uutta. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös Indrek Harglan Apteekkari Melchiorista kertovat kirjat. Melchior on apteekkari 1400-luvun Tallinnassa ja Hargla kertoo kirjoissaan jonkin verran mm tuon aikaisista parannusmenetelmistä ja lääkkeistä

1500-luvun Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin kirjoittamat ”Shardlake”-sarjan kirjat ovat myös todella hyviä. Matthew Shardlake on kyttyräselkäinen lakimies, jolle uskotaan milloin minkäkinlaisia tehtäviä. 1500-luvun Englannin historia oli myrskyisää ja Sansom on perehtynyt yhtä hyvin maansa historiaan kuin Hargla omansa. Tätä ”Shardlake”-sarjaa olen lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta olen hankkinut kaikki osat jo valmiiksi e-kirjoina lukulaitteelleni.

Meillä kotimaassa on ainakin yksi kirjailija, joka kirjoittaa vastaavan tyylisiä kirjoja. Jyrki Heino on kirjoittanut muutaman 1700-luvun Turkuun sijoittuvan teoksen, joiden päähenkilönä toimii luutnantti Carl Wennehielm. Oli tosi hauska lukea millaista elämää Turussa on eletty useampi sata vuotta sitten.

Näiden historiallisten dekkareiden lisäksi olen pitänyt Itävaltalaisen Ursula Poznanskin dekkareista. Hänen kirjoistaan mieleeni nousee ensimmäiseksi teos ”Viisi”, jonka juonessa oli mukana geo-kätköily, jota kirjaa lukiessani vielä harrastin. Pidin kovasti myös parivaljakko Hjort & Rosenfeldtin Sebastian Bergmanista kertovasta sarjasta vaikka Bergman on todella luotaantyöntävä päähenkilö. Yrsa Sigurdardottir on upea islantilainen kirjailija, jonka kaikki suomennetut kirjat olen myös lukenut. Niistä mun makuuni olivat enemmän uran alussa kirjoitetut teokset (”Kolmas merkki” ja ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa”). Uusin suosikkini on ystäväni Minnan suosittelema Elly Griffithsin arkkeologi Ruth Gallowaystä kertova sarja. Tästä sarjasta mulla on juuri luvussa sarjan toinen kirja ”Januksen kivi”

Vaikka luenkin paljon dekkareita, ovat ne mulle vähän niinkuin ”välipaloja”. Niitä lukee nopeasti ja ne ovat ”helposti” sulatettavia. Helposti sulatettavalla tarkoitan sitä, että ne harvoin jäävät pyörimään päähän pidemmäksi aikaa, kuten jotkut muut romaanit.

Arvostan dekkarikirjailijoita! On vaikea yhtälö kirjoittaa mielenkiintoinen, ennen kertomaton tarina!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Raahe, Matti Lapistön Taidepuisto ja Rengintupa

17 lokakuun, 202117 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minilomamme jatkuu. Jätimme aamulla Kalajoen taaksemme. Rantakalla oli meistä oikein hyvä paikka olla yötä. Pieni siisti huone, jossa oli erittäin hyvät sängyt ja maisemaa, joka ikkunasta avautui, ei kyllä voita mikään! Aamiainen Rantakallassa oli hotellien perussettiä pekoneineen sun muine lisäkkeineen. Ainoana miinuksena meistä oli aika kehnot huoneiden ovet, joiden sulkemisesta kuului melkoinen ääni. Se häiritsi hieman illalla, kun kaikki eivät osaa huomioida muita hotelleissa asuvia, vaan nyhtävät oviansa kiinni kuin Ladan ovia.

Rantakallaan huoneista näkymät ovat myrskypäivänä ikkunankin läpi kuvattuna parasta A-luokkaa.

Aamupalaa syödessämme tsekkasimme ulkona olevan kelin. Ei tuullut ehkä ihan niin navakasti kuin eilen ja vesisadekin oli laantunut vaimeammaksi mutta jatkuvaksi ripotteluksi. Ei siis vieläkään tulisi frisbeegolf päivää. Meinasi ensin masennus iskeä: otettiinko frisbeet turhaan mukaan? Jostain sain kuitenkin kaivettua palasen positiivisuutta ja ehdotin Hanille, josko käytäisiin vanhemmillani kahvilla. Hänestä ajatus oli hyvä. Ensimmäinen ajatus johti seuraavaan älynväläykseen: päätimme varata Raahen majoituspaikkamme toiseksikin yöksi! Onneksi varaaminen onnistui, joten nyt yövymme Rengintuvassa kaksi yötä.

Äidillä olisi ollut lounasta tarjolla, mutta massumme olivat vielä niin täynnä Rantakallan aamiaispöytien jäljiltä, että tyydyimme kahviin. Veljeni käväisi myös tervehtimässä vanhempiemme ja häneltä saimme monta hyvää vinkkiä Raahen lomallemme, nyt kun frisbee ei sateessa innosta.

Sekä veljeni että isäni suosittelivat Mikonkaria ja Matti Lepistön Taidepuistoa Mansikkakarintien varressa. Hyvillä mielin ja uudelleen, sateesta ja kylmästä huolimatta, innostuneena lähdimme ajelemaan kohti Raahea. Koska minulla oli selvä kuva missä Mikonkari sijaitsee, päätin ajaa ensin sinne. Siellä on mm Pattijoen kalasatama ja Lohenpyrstön, näin kokemattoman leiriytyjän silmään aika upean näköinen, leirintäalue. Yritimme ulkoilla, mutta avomeren rannassa, kun vettä vihmoi ja tuuli reippaasti, tuntui meistä molemmista ilma niin kylmältä, ettei se oikein innostanut. Olimme varustautuneet vähän leudompaan keliin!

Tuulisessa ja sateisessa säässä Veteraanimajan takapihalla Mikonkarissa.

Mikonkarista ajelimme edesmenneen itetaiteilija Matti Lepistön Taidepuistoon Mansikkakarintielle. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä siitä mitä odottaa. Yllätyin positiivisesti! Mies on ollut lahjakas ja hänellä on ollut vilkas mielikuvitus. Kuulin, että puistoa olisi tarjottu Raahen kaupungin ylläpidettäväksi. En tiedä kuinka asia on edennyt, mutta toivon, että kaupunki haluaa ottaa suojelukseensa näin lahjakkaan taiteilijan perinnön! Vaikka ite-taide ei ole erityisen kovassa huudossa, ovat nämä varsinaista taidekoulutusta vaille jääneet taiteilijat usein äärettömän lahjakkaita ja intohimoisia taiteentekijöitä, joiden töitä ei kannattaisi väheksyä.

Taiteen jälkeen olikin nälkä. Kävimme syömässä hyvin pienessä, mutta äärettömän maukkaassa pienessä thai-buffetissa. Paikan nimi on Siang Khaen ja se sijaitsee Fellmanin Puistokadulla. Jos etsit joskus ruokapaikkaa Raahesta, saa tämä pieni kulmakuppila meiltä erittäin lämpimät suositukset. Edullista, tuoretta ja maukasta ruokaa!

Ruuan jälkeen oli aika lähteä etsimään majoituspaikkamme Rengintupaa. Etsimistä hidasti hieman se tosiasia, että Raahessa on paljon yksisuuntaisia katuja. Rengintupa löytyi kuitenkin sitten loppupeleissä vähän vahingossa. Halusin tarkistaa mitä sisäpihalla on, kun karttaohjelma neuvoi alueen mistä etsiä, ja ajoin autoni suoraa tuvan pihaan. Ulkoa rakennus näyttää vain vajalta, mutta sisältä se on ihana vanha romanttinen asumus moderneine kylpyhuoneineen.

Tässä on kiva viettää pari vuorokautta. Rakennuksen sijainti on loistava, tästä on helppo lähteä niin Raahen fribakentälle kuin kaupungille kävelylle..

Arkipäivän realismia

Raija Malka ja Kaija Saariaho Amos Rexissä

14 kesäkuun, 202114 kesäkuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tänään maanantaina 14.6.2021 on mun tämän vuoden kesälomani eka päivä. Hyppäsin aamulla Kokkolasta junaan, jonka kyydillä pääsin äänikirjaa kuunnellen ja limevissyä tissutellen helposti ja mukavasti Helsinkiin.

Olin varannut huoneen Sokos hotelli Albertista Punavuoressa. Koska matka rautatieasemalta Albertiin ei ole kovin pitkä, päätin viedä laukut hotellille kävellen. Minusta on aina niin mukava kävellä Vanhan Kirkkopuiston (”Ruttopuiston”) läpi ja ihailla Vanhaa Kirkkoa!

Olin jo eilen varannut kotona käynnin Amos Rexin. Korona aikana taidemuseovierailutkin pitää varata etukäteen netistä. Tällaiselle ”tuuliviirille” se on aika rankkaa, koska esimerkiksi tänään en ollutkaan sitten ensinkään taidemuseofiiliksissä, kun menin katsomaan Raija Malkan ja Kaija Saariahon näyttelyä Blick.

Malka oli kyhännyt hyvin krouvin tilataideteoksen, johon Kaija Saariaho oli luonut musiikin. Saariaho on hyvin kuuluisa ja palkittu muusikko, mutta näyttelyn musiikki sai minut ahdistumaan ja tuli halu paeta! Minun korvaani näyttelyn äänimaailma oli hyvin kakofoninen ja painostava.

Näyttely päättyi teokseen nimeltään Kiosk. Tilassa oli laatikoita ja parilla isolla pöydällä erikokoisia ja värisiä maalattuja laudan pätkiä. Jokainen sai sommitella laatikoihin oman ”taideteoksensa”. Mä tykkään osallistuvista taiteesta, joten tartuin heti tilaisuuteen kyhätä oma ”taidelaatikko”. Tällainen siitä tuli:

Vaikka Amos Rexin tämän kertainen näyttely ei minusta ihan maailman parasta taideantia ollutkaan, Amoksessa on aina kiva vierailla. Jännänä kuriositeettina: rakastan ison näyttelysalin lattiaa, joka on tehty ilmeisesti neliskanttisista puupaloista.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Terveys

Pakko päästä jonnekin!

14 helmikuun, 201828 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tänään se taas iski. Heti aamulla, kun sain silmäni auki. Tuo tuttu tunne, joka on riivannut minua pienestä lähtien. Pakko päästä jonnekin! Levoton sieluni on saanut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tahdon ”taiteilijatreffeille”, joiksi Julia Cameron näitä inspiraatio-päiviä kutsuu.

Viikkoja olen taas ollut kuumeessa, joten elämäni on kutistunut toisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kansien väliin. Olen rypenyt omassa surkeudessani saamatta aikaan juuri mitään. Tänä aamu oli erilainen. Minulle niin tyypillinen sisäinen levottomuus on herännyt ja on taas voimissaan. Yritin pitää sitä aisoissa lukemalla Tommi Liimatan Autarktista. Sainkin kirjan luettua ennätys ajassa, koska laitoin siihen kaiken tarmoni. Järki sanoo, että olisi paras pysyä kotona, mutta tunne on huomattavasti voimakkaampi. On pakko pukea vaatteet (oleskelen kotona kalsareissa ja kulahtaneessa t-paidassa), kammata tukka, laittaa korvakorut ja suunnata kohti kaupunkia.

cof

Varuiksi otan mukaan jo luetut kirjaston kirjat, jos en keksi muuta paikkaa minne askeleet suuntaisin. Jätän auton vähän kauemmas parkkiin ja alan hitaasti nautiskellen kävellä kohti kirjastoa lainakirjat kainalossani. Taivas on alkanut vihdoinkin rakoilla ja pilvien lomasta näkyy sinistä taivasta. Se saa sydämeni hymyilemään! Kevät ja kesä ovat tulossa. Otan taivaasta kuvan, koska se näyttää silmiini juuri sillä hetkellä niin äärettömän kauniilta.

cof

Kirjastossa teen tavanmukaisen lenkkini. Olen rutinoitunut kirjastossa kävijä. Hyvin harvoin etsin jotain tiettyä kirjaa, vaan kierrän oman lenkkini ala-kerran osastolla ja katson mitä kirjoja on laitettu esille. Jos jokin, syystä tai toisesta, kiinnittää tarkemman huomioni, saatan lainata sen tai laittaa pitkään tbr-listaani (to be read).

Tällä kertaa selviän kirjastosta ilman lainauksia, sillä haluan vastapäiseen kahvilaan teelle. Cafe Stiinassa otan haudutettavaa appelsiinillä maustettua rooibos-teetä ja istun yksin ikkunapöytään. Istun pöydässä pitkään miettimättä mitään, kuunnellen ihmisten ja kahvilan ääniä sekä seuraten ulkona kulkevia ihmisiä. Nautin yksin olosta muiden keskellä.

cof

Tällä kertaa sisäinen levottomuuteni tyydyttyy näin vähästä. Tunnen virkistyneeni. Vanhuus on varmaan rauhoittanut minuakin.

Avainsana: Taiteilijatreffit

Ajatuksia sairaslomalla