Terveys – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Toipilaana

23 helmikuun, 202223 helmikuun, 2022 Ikinuoren naisen pienet ilot

Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.

Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.

Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.

Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.

Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.

Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!

Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.

Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.

Tilasin itselleni puserolangat, etten kerkeäisi olla laiskana

Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!

Arkipäivän realismia, Terveys

Leikkauskokemukseni

19 helmikuun, 202219 helmikuun, 2022 Ikinuoren naisen pienet ilot

Keskiviikkona puoli kaksi puhelimeni soi, kun olin töissä asukasasioita käsittelevässä kokouksessa. Soiten leikkausosaston sihteeri soitti kysyäkseen sopisiko minulle ilmoittautuminen leikkaukseen torstaina 17.2.2022 jo klo 9.00. Kyllä, kiitos, sopii! Niin äkkiä leikkaus pois alta kuin mahdollista!

Olin hoitanut kaikki leikkauksen esivalmistelut kuten oli neuvottu: käynyt labrassa X2, tyhjentänyt suolen (kammottava kokemus!!!) ja käynyt edellisenä iltana saunassa. Lääkkeet sain aamulla ottaa pienen vesitilkan kanssa ja peseydyin vielä ennen taksin tilaamista. Olisin halunnut mennä omalla autolla, mutta ajattelin, että on kaikkien kannalta turvallisempaa mennä taksilla.

Hätäinen kun olen, olin sairaalalla ilmoittautumassa jo ennen puolta yhdeksää. Hyvä niin, sillä heti kun olin saanut sairaalan vaatteet päälleni, huuteli hoitaja nimeäni. Ensimmäinen hoitaja kyseli nimeni, mihin leikkaukseen olen tullut ja tarkisti lääkityksen. Hän kertoi, että mun gynekologisen laskeuman korjaus on suunniteltu tehtäväksi spinaalipuudutuksessa (selkärankapuudutus): mitä mieltä olisin asiasta. Kyllä! Minulla oli mielipide. Vaikka tiesin, että toimenpide on pieni ja rutiinia kirurgille, mä haluan tajun kankaalle! Sairaanhoitajana en pysyisi aloillani puudutuksessa, vaan seuraisin mittareita ja laitteita stressaten koko ajan leikkauksen etenemistä. Hoitaja sanoi hymyillen kirjoittavansa leikkauspapereihin, että potilas haluaa tajun kankaalle.

Tovin sain istua aulassa muutaman pyjama-asuisen miehen kanssa, kun seuraava hoitaja tuli papereiden kanssa hakemaan minua leikkaussaliin. Tämäkin hoitaja kysyi nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Leikkaussalissa minua odotti muutama hoitaja ja pian tuli leikkaavat lääkärit. Kyllä kaksi kappaletta lääkäreitä samassa leikkauksessa: erikoislääkäri ja erikoistuva lääkäri. Mukavia nuoria (vai olenko mä vain vanha?) ihmisiä molemmat. Hekin kysyivät nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Aloin jo kyllästyä puheenaiheeseen. Kun leikkaavat lääkärit lähtivät, saapui anestesialääkäri. Hän luki leikkauspaperit eikä alkanut vänkäämään asiasta kanssani, vaan ruiskutti unilääkkeet suoneen, heti kun oli saanut kanyylin suoneen.

Seuraava muistikuva minulla onkin sitten heräämöstä. Leikkaus oli ohi ja mennyt hyvin. Mulla oli seurantalaitteina verenpaine- ja saturaatiomittarit ja happimaski kasvoilla. Saturaatio oli 100% ja verenpaineeni olivat laskeneet leikkaussalissa näkemistäni 205/107stä 130/85. Mä en tunnista jännitystä, mutta kroppa tunnistaa!

Ihana nuori poninhäntäpäinen hoitaja tuli kysymään haluaisinko vähän vettä juotavaksi ja vaihtoi happimaskin aluksi viiksiin. Mä olen tottunut juomaan vettä 3-5dl laseista, joten noin 1dl vesilasillinen tuntui säälittävät määrältä.

Siinä mä sitten tolokkuunnuin heräämössä. Lääkärit toivat sairaslomalapun ja kertoivat pikaisesti leikkauksesta. Kukaan ei kuitenkaan oikein ollut kiinnostunut mun voinnista. Kun pääsin eroon seurantalaitteista ja happiviiksistä käveleskelin ympäriinsä itsekseni. Minulle oltiin tehty selväksi, että pääsisin kotiin, kun pissaaminen onnistuisi. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut vaikka heti valehdella hoitajille, että nyt sain liristettyä pissat, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Kuljin edestakaisin keittiölle ja hain milloin vissyä, milloin vettä tyhjään vissypulloon.

Ensimmäistä onnistunutta vessareissua jouduin kuitenkin odottamaan lähes ilta seitsemään asti. Ja vessasta suoraa tiskille tiedottamaan: ” nyt toimii, mä lähden kotiin!” Tällä ilmoituksella sain luvan lähteä kotiin. Siinä hoitajat olivat kuitenkin tarkkoja, että ilman saattaja en kotiin saanut lähteä. Hani tulikin sitten hakemaan minut leikkausosaston ovelta.

Oli ihana tulla kotiin, vaikka varsinainen stressi alkoikin kotiutumisesta. Osaatko olla niin liikkumatta ja rauhassa, etten mitätöi leikkauksen tuloksia ponnistamalla niin, että tikit repeytyy?

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos

Kiitollisuus

29 lokakuun, 202129 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon kaikesta ikävästä, asioista joita kadun tai mikä on pielessä, että on aika kirjoittaa niistä jutuista, jotka on todella hyvin. On aika ottaa esiin asioita, joista olen hyvin kiitollinen!

Päivittäinen ilon aiheeni on oma aviomieheni. Olen kiitollinen, että olen saanut loppuelämän kumppanikseen miehen, joka jaksaa taivaltaa rinnallani, vaikka olen tällainen tuuliviiri ja taivaanrannanmaalari. Hän kannustaa minua eteenpäin ja jokainen päivä hänen kanssaan on vakavien asioiden lomassa täynnä turhan naurantaa ja höpöhöpöä. Parempaa puolisoa en olisi voinut löytää!

Sen lisäksi, että olen kiitollinen löytämästäni elämänkumppanista, minulle on sattunut parhaat mahdolliset vanhemmat ja maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ovat kasvattaneet minusta sen mitä tänään olen. Minulle annettiin mahdollisuus valita oma tieni. Siitä olen hyvin kiitollinen. En ole itse ollut palkintojen arvoinen äiti, mutta lapsiani en vaihtaisi ja heidän puolestaan juoksisin vaikka tuleen. Elämäni kaksi parhainta hetkeä olivat lapsieni syntymät. Molemmista kasvoi aikuinen, josta on helppoa olla ylpeä ja kiitollinen äiti.

Hyvin kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt ympärilleni oikeat ihmiset. Läheisteni lisäksi minua on siunattu muutamalla todella hyvällä ystävällä. Ketään heistä en näe päivittäin, enkä aina viikoittainkaan, mutta he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja iloitsevat aina nähdessään minut ja nämä tunteet ovat molemminpuoleisia. Kaikki ystäväni ovat vahvoja naisia, jotka elävät oman näköistään elämää ja sanovat mielipiteensä suoraa turhia kiertelemättä. He ovat kaikki upeita naisia, joiden seurassa voin rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Kiitos teille Kaisa, Kaija ja Minna siitä, että olette osa elämääni.

En ehkä joka päivä ole iloinen ammatinvalinnastani, saatan jopa eräinä päivinä olla jättämässä työtäni. Silti olen kiitollinen ammatinvalinnastani. Voi olla, etten aikanaan kuunnellut sydäntäni vaan järkeä, valitessani hoitoalan. Tiesin, että sairaanhoitajalle riittää aina töitä. Vaikka ala on raskas ja monesti mietin alan vaihtoa, riittää tässä työssä haastetta ja se on hyvin palkitsevaa. Sairaanhoitajan koulutuksella pystyy tekemään hyvin monenlaisia töitä, joten valinnanvaraa riittää.

Olen elämäni aikana muuttanut aivan liian monta kertaa. Levoton mieleni ei ole kyennyt rauhoittumaan, joten olen äärettömän kiitollinen kodista, jossa nyt asun. Se on ensimmäinen asunto jonka tunnen kodiksi, muutettuani pois lasteni isän kanssa yhdessä rakentamastamme kodista, jonka itse rakensimme toiveittemme mukaan. Nykyinen kotini oli perikunnan, josta toinen puoli kuului miehelleni ja toinen hänen veljelleen. Ostin mieheni veljen osuuden asunnosta vajaa kaksi vuotta sitten. Rakastan olla kotona! Olen sanonut, että tästä kodista en lähde, kuin jalat edellä!

Kaksi vuotta sitten aloitin elämänmuutoksen. Päätin, että se olisi viimeinen kerta yrittää laihduttaa, pysyä tavoitepainossa ja tulla mahdollisimman terveeksi. Halusin tehdä kaikkeni onnistuakseni. Olen ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että onnistuin. Olen kyennyt oppimaan uusia elämäntapoja, joilla saan pidettyä painon hallinnassa ja tekemään elämästäni aktiivista ja itselleni mielekästä. Myönnän toki, että hienosäätöä tarvitaan, mutta kaiken kaikkiaan elämäntavan muutokseni on silti ollut menestyksekäs

Erityisen suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että kesällä 2021 olen löytänyt kaksi ihanaa liikuntalajia, joiden parissa saan lisättyä päivittäistä aktiivisuutta ja samalla voin nauttia kauniista Suomen luonnosta. Nämä kaksi lajia ovat tavallinen golf ja frisbeegolf. Molemmat vaativat vielä paljon harjoittelua, eikä kummassakaan mestariksi tulla hetkessä. Haasteellisuus tekee molemmasta golfin muodoista itselleni äärimmäisen nautinnollisia. Ei ole upeampaa tunnetta kuin kaunis ilma, kädessä joko golfmaila tai frisbee ja edessä hieno rata pelata. Siitä tulee nöyrä ja kiitollinen mieli!

Olen aina rakastanut kirjoja, hyviä tarinoita ja kirjoittamista. Minusta tuli kirjaston vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka olisin selvinnyt välillä hankalaa lapsuusaikaa ilman Enid Blytonin kirjoja. Niihin oli hyvä uppoutua ja unohtaa hetkeksi todellisuus. Kirjat ovat aina olleet lohduttamassa ja tuomassa iloa elämään. Tosin elämäni vaikeimpana aikana en kyennyt lukemaan lainkaan. Kului lähes kymmenen vuotta ilman, että kykenin keskittymään kirjoihin lainkaan. Tuona aikana kirjoitin aivan valtavasti. Se oli keino jäsentää levällään olevaa elämääni. Samalla yritin lukea useaa hyväksi mainittua teosta ilman, että pääni käsitti ainoatakaan kokonaista lausetta. Nyt kykenen jälleen lukemaan ja siitä olen tänään iloinen ja kiitollinen.

Kirjojen lisäksi kaikenlaiset käsityöt ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudestani lähtien. Erityisesti olen aina nauttinut kutomisesta. Olen virkannut, nyplännyt, ommellut ja tehnyt koruja. Kaikki käsityöt ovat minusta hauskaa ja hyödyllistä ajanvietettä. Niiden parissa aika kuluu nopeasti ja television katsomisestakin tulee ”luvallisempaa” sukankudin käsissä. Minusta on ihanaa opetella uusia käsityötaitoja. Jo käsitöiden ajatteleminen täyttää mieleni lämpimillä ajatuksilla.

Lopetan tämän vuodatukseni omista kiitollisuuden aiheistani mainitsemalla joka viikkoisen harmaan arkeni valopilkun ja yhden suurimmasta yksittäisestä voimaannuttavasta asiasta elämässäni. Mikään ei vedä vertoja luonnon ”hiljaisuudelle” ja kävelylle raikkaassa ilmassa metsässä. Rakastan hiljaisia, yksinäisiä kävelyretkiä metsässä ja meren läheisyydessä.

Vaikka kirjoitukseni välillä ovat negatiivissävytteisiä ja niistä tihkuu ahdistusta, koen kaiken kaikkiaan olevani onnekas. Minulla on hyvin paljon asioita joista olen äärettömän kiitollinen!

Elämänmuutos, Elämäntapamuutos, Ruoka

Lähtikö lapasesta

25 lokakuun, 202125 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Uniongelmien myötä elämä tuntuu levinneen käsiin. Olen koko ajan väsynyt ja tunnistan kuinka sen esiintuoma ahdistus syötättää. Koko ajan tekee mieli ”herkkuhiilareita”. Mun hyväksi todettu ruokailurytmi on lentänyt taivaan tuuliin. Runsas liikunta, josta on tullut tapa, on onneksi pelastanut mut suuremmilta tuhoilta.

Reilu jäätelöannos kruunaamaan hampurilaisaterian

Tämän vuoden loppukesä ja syksy on otettava oppimisen paikkana, sen sijaan, että masentuisin ja hylkäisin koko elämänmuutosprosessini toimimattomana. Olen suurimman osan elämästäni syönyt väärin! Luulinko tosiaan, että oppisin uuden tavan toimia kertaheitolla? Mitään ei vielä ole menetetty. Minähän osasin tehdä oikeita valintoja ja voin jo todella loistavasti.

Mitä siis olen viime kuukausista oppinut? Tärkein asia on että olen tunnesyöjä. Olen aina kieltänyt tuon tosiasian, ehkä siksi etten ole ymmärtänyt mitä se oikeastaan on. Nyt näen selvästi kuinka jatkuva väsymys aiheuttaa minussa ahdistusta. Yritän lieventää ahdistusta syömällä jotain hyvää. Kun voin hyvin, mielitekoja ei ole, tai ainakin saan pidettyä ne kurissa.

Tehdessäni bucket list:ia muutama viikko sitten, sain kirjattua ylös tavoitteeksi syödä tyylikkäästi kauniita ruoka annoksia. Vaikka päätin unohtaa koko hemmetin listan tekemisen turhana, jäi tuo edellä mainittu lause elämään jonnekin aivoni sopukkaan. Oivalsin, että voisi olla viisautta opetella syömään säännöllisemmin ja hieman pienempiä annoksia. Tässä kaikessa auttaisi ruokailutilanteen rauhoittaminen. Minulla on tapana syödä lähes hotkimalla, aivan kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Voisin harjoitella haarukan tai lusikan laskemista kädestä välillä ja opetella pureskelemaan ruokani kunnolla. Tästä kaikesta olisi apua ruuansulatuksellekin.

Kahvin juominen ilman pullaa – uhka vai mahdollisuus?

Oletin ahdistuvani näistä huomioista, mutta yllättäen olenkin innostunut ja täynnä energiaa. Mä osaan syödä oikein, palaan siihen tapaan toimia millä voin hyvin. Kuten joku viisas on joskus todennut, elämä on muutosta! Edessä on siis muutosta ruokailutavoissani, olenhan jo huomannut liikunnan kohdalla, että asioita joista saa iloa, tekee mielellään. Onnekseni mä rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, joten siihen paneutuminen tulee varmasti tuomaan paljon iloa elämääni. Koska tein isoja muutoksia jo pari vuotta sitten, tapani tarvitsevat oikeastaan vain hienosäätöä.

Itseleivotun hapanjuurileivän syöminen on pakko lopettaa. En kykene hillitsemään itseäni sen kanssa.

Eilen olen siis palannut omaan ihanaan normiarkeeni. Merkitsen ruokapäiväkirjaan jokaisen syömäni ruuanpalan ja palasin pitämään kaksi paastopäivää viikossa, koska se pitää aineenvaihduntani vauhdissa. Tämä tuntuu nyt helpommalla, koska ei tarvitse miettiä liikuntaa, kun se on jo lähes automaattinen toiminta ja keho vaatii sitä. Sovimme muuten mieheni kanssa elämäni ensimmäisestä suklaattomasta joulusta. Kai se joulu tullenee ilman suklaarasiaakin!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Uniongelmat

21 lokakuun, 202121 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä nukuin ennen tosi hyvin! Ehkä jopa liiankin hyvin. Nukkuminen oli helppoa. Sen kun vain heittäytyi selälleen ja uni tuli heti.

Mun uniongelmat alkoivat muutama vuosi sitten. Ensin tuli parikymmentä senttinen myooma, joka painoi virtsarakkoon ja piti hereillä. Se leikattiin pois, kuten koko kohtu. Jonkin aikaa meni hyvin ja unirytmi normalisoitui.

Vähän reilu vuosi sitten alkoi taas rakko kuljettaa vessassa turhan monta kertaa yössä. Valitin asiasta työterveyslääkärille, jonka ohje oli juoda vähemmän vettä illalla. Ei se auttanut! Varasin ajan naistentautienlääkärille terveyskeskukseen. Hän tutki kunnolla ja totesi, että minulla on gynekologinen laskeuma. Yölliset heräilyt ja vessareissun saivat selityksen.

Nyt odotan aikaa leikkaukseen. Lääkäri oli laittanut kiireellisyysluokitukseksi 1-3kk. Soitin asiasta Soiten hoidonvaraajalle ja hän kertoi jonon olevan 6 kuukautta koronan takia. Joudun siis elämään tämän asian kanssa vielä joulun yli. Pahinta on, että lääkäri sanoi, etten saisi pidättää, vaan vessassa pitää käydä, kun tuntuu siltä. Laskeuman takia rakkoon jää reilu 300ml residuaalivirtsaa, joten jatkuvien pissatulehduksien vaara on todellinen.

Uniongelmat ovat siis arkeani. On öitä jolloin nukun suhteellisen hyvin ja vessatarve herättää vain kolme kertaa yöllä. Sitten on niitä öitä, jolloin ylös on noustava 6-8 kertaa. Työterveyslääkäri kirjoitti nukahtamislääkettä. Kokeilin sitä kyllä, mutta eihän se varsinaiseen vaivaan mitään auta, joten lopetin sen. Miksi syödä jotain lääkettä, jolle ei ole tarvetta tai joka ei auta?

Uniongelmat ovat tuoneet mukanaan jatkuvan päänsäryn ja aivosumun. Käyn koko ajan ”hitaalla” ja rektiokyky on selvästi laskenut sekä kiihtyvyyteni nollasta sataan on sekunnin sadasosissa . Pienetkin elämän ylämäet ja pettymykset nostavat elämää suuremman ahdistuksen tai saavat minut raivon partaalle. Meni kauan ennen kuin tajusin huonojen unien ja oireiden korrelaation.

Ennen omia univaikeuksiani en ymmärtänyt miten suuri vaikutus unella on ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tosi sairaanhoitajana tiedän, että nukkuminen on tärkeää, mutta silti en ollut todella oivaltanut miten valtavasti ne vaikuttavat jokaiseen elämänalueeseen. Ilman kunnollista yöunta ihminen käyttäytyy kuin humalainen ja se voi olla vaarallista.

Tästä tuli nyt tavallista henkilökohtaisempi avautuminen arasta aiheesta. Asia on kuitenkin tärkeä ja ilmeisesti vaiva on aika tavallinen keski-ikäisillä naisilla, joten minusta tuntui tarpeelliseksi ottaa asia esille.

Ikävänkin vaivan kanssa voi elää, kun on armollinen eikä vaadi itseltään liikaa!

Aktiivinen elämäntapa

Urheiluvamma

7 lokakuun, 20217 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä en vieläkään voi uskoa, että mulla on urheiluvamma! Miten voi olla mahdollista, että mulla, aina liikuntaa karsastaneella ihmisellä, on rasitusvamma polvessa?

Toissa viikolla heittelimme frisbeetä lähes joka päivä, parhaina päivinä 2-3 rataa. Se oli minusta hauskaa, enkä mieltänyt sitä rasittavaksi, vaikka väsynyt iltaisin olinkin. Polarin älykelloni ”huuti” punaisella lähes viikon, varoitellen ylirasituksesta ja suositteli taukoa. Koska frisbeegolf on niin älyttömän kivaa, en kiinnittänyt varoituksiin huomiota.

Vasta viikko sitten huomioin, etten kykene istumaan polvien päällä, eikä vasen polvi taivu kunnolla. Mieheni huomasi, että polvi on turvoksissa. Koska se ei vielä ollut kovin kipeä, ajattelin, että se paranee omia aikojaan. Loppu viikosta polvi alkoi olla iltaisin kipeä ja viikonloppuna kipua oli jo vähäisestä rasituksesta ja hiukankin väärässä asennossa.

Maanantaina soitin työterveyteen ja sain yllättäen reilun tunnin päähän peruutusajan omalle lääkärilleni. Hän näki jo huoneeseen nilkuttaessani, että en kävele oikein. Hän katsoi polveni ja sanoi siinä olevan nestettä, minkä jo tiesinkin, kun se oli niin turvoksissa eikä taipunut kunnolla. Sain ohjeeksi muutaman päivän totaalilepoa ja Burana-kuurin. Jos polvi ei olisi parempi viikon loppuun mennessä, hän käski palata, että hän voi punkteerata nesteen polvesta.

Lääkäri sanoi, että olen rasittanut polveani liikaa. Neste polvessa tekee jalasta huteran, joten sen kanssa pitää kuulemma olla varovainen. Frisbeegolfin hän sanoi olevan erittäin hyvää liikuntaa, koska siinä tulee samalla myös kehon kiertoliike ja hän kehoitti jatkamaan sitä lepotauon jälkeen.

Kolme päivää olen nyt vetelehtinyt kotona. Olen jo järjestellyt kaikki pyykit, lukenut kaikki lukemattomat lehdet etsien niistä mielenkiintoiset reseptit ja kuunnellut äänikirjaa. Liikunnanhimo alkaa pikkuhiljaa poltella! Polvi oli kuitenkin niin ikävän tuntuinen, että lepo tuli tarpeeseen.

Ikävät asiat tulevat opettamaan uutta. Enää en laiminlyö lepoa! Liikunta on kyllä tärkeää, mutta lepo on ihan yhtä tärkeää.

Aktiivinen elämäntapa, Mielipide

Pakkoliikuntaa?

1 lokakuun, 20211 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

En ollut liikunnallinen lapsi. Olin lihava pieni pullero, joka inhosi liikuntaa.

Kasvoin aikuiseksi kaivoskylässä, jossa järjestettiin toisen kaivoskylän kanssa joka vuosi kilpailu siitä, kumman kylän asukkaat hiihtävät talvella enemmän. Joka syksy innostuin tuosta kaivosten välisestä kilpahiihdosta. Kävin yleensä hiihtämässä kerran tai kaksi alkutalvesta ja löin sitten hanskat tiskiin. Hiihto oli raskasta, eikä se ottanut sujuakseen. Aina suksi joko lipsui tai tarrasi kiinni lumeen ja minä hikoilin. Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla kilpailun etenemistä siinä missä muutkin.

Muistan kuitenkin muutaman onnistumisen liikuntatunneilta. Uimisessa olen aina ollut hyvä, johtunee varmaan hyljettä muistuttavasta ruumiinrakenteestani. Uinti oli siis niitä lajeja, jotka nostivat liikuntanumeroani. Pulleasta muodostani huolimatta olen aina ollut notkea, joten olen helposti taipunut esimerkiksi tanssiin ja muihin notkeutta vaativiin lajeihin. Notkeudestani sain aina kiitosta, vaikka se johtuukin yliliikkuvista nivelistäni, joka ei oikeastaan ole hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan koulun liikuntatunnit olivat minulle kuitenkin kidutusta. Joka syksy ja kevät piti suorittaa Cooperin testi ja joka talvinen suksien kuljetus bussissa kylälle yläasteella ja lukiossa olivat tuskaa. Hyvin usein tunsin itseni nöyryytetyksi tai nolatuksi, kun en lihavuuteni takia kyennyt suoriutumaan kuten muut. Etenkin liikuntatuntien jälkeinen vaatteidenvaihto oli ylipainoiselle nuorelle musertava kokemus. Vertasi itseäni muihin, teen sitä valitettavasti edelleen, enkä koskaan yltänyt samaan ulkonäöksellisesti kuin muut.

Itsensä vertailu muihin ei ole hyvä tapa.

Olen usein miettinyt miksi koulun liikuntatunnit ovat täynnä pakkoja. Miksi joka lajissa pitää kilpailla? Onko peruskoulun tehtävä tasapäistää? Tässäpä teille uutisia: ihmiset ovat erilaisia ja tulevat aina olemaan. Jokaisen oppilaan erityisominaisuuksia voisi vahvistaa muuttamalla peruskoulun liikuntatuntien toteuttamistapaa. Luulen, että moni peruskouluikäinen ilahtuisi vaikka edes pienestä valinnanvapaudesta. Olisikohan kouluissa mahdotonta toteuttaa esimerkiksi jonkilaista kyselyä siitä, mitä oppilaat liikuntatunneilla haluavat tehdä? Hyödyllisiä taitoja, kuten esimerkiksi suunnistus, voisi opettaa hauskalla tavalla, ikään kuin leikin varjolla. Itse opettelin suunnistusta aikoinaan aikuisten radalla, mikä sai minut inhoamaan lajia!

Liikkuminen on ihmiselle erittäin tärkeää, mutta kilpailla ei jokaisen tarvitse. Siksi en käsitä miksi koulussa tuetaan niin voimakkaasti kilpailua ja tulosten mittaamista liikuntatunneilla. Luulen, että juuri tämä kilpailu ja jatkuva mittaaminen ovat syitä siihen, miksi moni nuori pinnaa tunneilta. Toivon todella, että koululiikunta antaisi kasvaville nuorille vinkkejä ja tukea mukavaan liikuntaan ja terveellisempään elämään, eikä jäisi muistoihin mielikuvana pakkoliikunnasta!

Arkipäivän realismia

Väsy

7 syyskuun, 20217 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tiedätkö tunteen, kun olet niin väsynyt että edes omaan lempipuuhaan ei riitä virtaa?

Olen tällä hetkellä niin väsynyt, että vaikka olisi valtava hinku golfkentälle pelaamaan edes yhdeksän reikää, ei energiaa riitä edes tii-ajan varaamiseen. Ei ole mitään järkeäkään lähteä kentälle notkumaan, kun virta ei riittäne golfkärryn perässä vetämiseen.

Tämä vuosi on ollut henkisesti todella raskas. Vuosi alkoi perä edellä, kun ystäväni sairastui vakavasti. Ystävyytemme on minulle todella tärkeä, ja hänestä on tullut minulle melkein kuin isosisko, jota minulla ei ole ollut. Kevät meni uutista sulatellessa ja kesällä lomailimme yhdessä.

Kun kesäloma oli ohitse, olin itse alkanut kärsiä ikävistä vanhenevan naisen vaivoista, joita hienosti gynekologisiksi laskeumiksi kutsutaan. Aamut menevät sumussa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ja illat ovat syvältä, kun laskeuma painaa alavatsalla ja työntyy reilusti ulos. Liikkua voin, mutta kaikki mikä vaatii ponnistamista tuntuu ikävältä ja saa laskeuman työntymään enemmän ulos.

Heinäkuun lopulla luin paikallislehdessä, että ensimmäinen kokkolalainen ystäväni on kuollut. Ystäväni kuolema tuli puskista. Tapasimme ja vietimme iltaa yhdessä toukokuussa ja hän voi kuten ennenkin. Soitin hänelle hänen syntymäpäivänään juhannuksen tienoilla. Hän kertoi olevansa sairaalassa ja saaneensa sydän- ja aivoinfarktin. Lupasin mennä tervehtimään häntä, mutten kerennytkään ja se painaa nyt omallatunnollani. En voinut tietää hänen kuolevan, mutta silti suren syvästi, etten saanut heittää hyvästejä silmätysten.

Viime viikolla olimme ystäväni kanssa Meilahdessa kuulemassa jatkosuunnitelmista hänen sairautensa hoitoon. Reissu oli sinänsä ihan hyvä, vaikka uutiset olisivat voineet olla parempia. Olen aina iloinen, kun saan viettää aikaa ystäväni kanssa. Pääsimme syömään ravintolaan, tapasimme tytärtäni ja kävelimme katselemassa nähtävyyksiä.

Toista viikkoa olen nukkunut huonosti tai erittäin huonosti. Pienet arkiset kärhämät kotona ovat lisänneet ahdistusta, joten nekin ovat heikentäneet unen laatua. Eilen suutahdin ihanalle, maailman kilteimmälle työkaverilleni ihan turhasta. Pinna on piukalla! Tilannetta ei helpota lainkaan työpaikalla oleva meteli. Introverttina koti-ihmisenä olen tottunut hiljaisuuteen ja meteli työmaalla tuntuu, kuin päätä sahattaisiin pokasahalla. Olen fyysisesti ja henkisesti väsynyt!

Tämän päivän lepään. Makaan sohvalla ja katson tallennettuja vielä katsomatta olevia ohjelmia TV:stä. Sen verran käännyn välillä, etten saa makuuhaavoja.

Elämänmuutos

Syöppö

30 elokuun, 202130 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä tein sen taas! Yllätin itsenikin sillä, miten helposti saan syötyä reilun puolitoista litraa jäätelöä noin vain yhdellä istumalla. Seuraavana yönä nukuinkin sitten tosi surkeasti, kun kroppa kävi tehoilla sulattaessa tuota siroa jäätelöannosta.

Mä olen aina tiennyt, että mulla on jonkilainen syömishäiriö. Mun impulssi kontrolli pettää lähes aina, kun tarjolla on jotain mun mielestä herkullista. Muistan parikin joulua, joina olen mättänyt napaani niin paljon suklaata, että olen joutunut oksentamaan. Sipsejä en mielelläni osta kotiin lainkaan, kun syön niitä sitten kaksin käsin, maistelematta makua juuri lainkaan, kärsien myöhemmin suolan aiheuttamasta kamalasta päänsärystä.

Tähän käytökseen olen halunnut muutosta. Olen hävennyt sitä koko elämäni. En ole koskaan puhunut siitä kenenkään kanssa, koska onhan se noloa, ettei aikuinen nainen hallitse omaa syömiskäyttäytymistään. Eikö?

Sairaasta käytösmallistani huolimatta olen onnistunut painonpudotuksessa. Syömiseni pysyi hyvin kurissa jatkuvan kontrollin avulla. En ostanut kotiin herkkuja, kirjasin kaiken syömäni ylös, keksin kevyitä herkkuja, joita voin syödä hyvällä omallatunnolla ja punnitsin itseni lähes päivittäin pysyäkseni kaidalla tiellä.

Takaraivossani kytee jatkuva pelko siitä, että impulssikontrollin puutteeni saa minut lihomaan takaisin kaikki tiputtamani kilot.

Olenko liian ankara itselleni kuten minulle on sanottu? Ehkä olen, mutta omasta mielestäni olen sitä syystä. Minulla on syömishäiriö ja haluan pitää sen kurissa. Se ei onnistu, jos kuittaan jokaisen täysin turhan mättöpäivän päänsilittelyillä. Tiedän syöväni arjessa ravitsevaa ja maukasta kotiruokaa, joten miksi sorrun ylensyöntiin?

Alkoholistista ei tule kohtuukäyttäjää, mutta mitenkä mahtaa olla syöpön laita? Oppiiko syöppö käyttämään herkullista ruokaa kohtuudella? Aika rankka vertaus, mutta mun täytynee tuumata asiaa ja kokeilla kohtuullista herkuttelua saadakseni vastaus tuohon kysymykseen omalla kohdallani. Ihminen selviää vaikka koko elämänsä juomatta alkoholia, mutta ilman ruokaa ei kukaan pärjää kovin pitkää aikaa.

Pienet nautinnot tuovat palasen luksusta arkeen. Jos ei koskaan anna itselleen lupaa syödä jotain hyvää, on elämä yhtä jatkuvaa kärsimystä. Toivottavasti minäkin joskus opin nauttimaan herkuista sortumatta övereihin!

Elämäntapamuutos

Loppukiri

24 elokuun, 202124 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tunnustan: mun elämänmuutos on vielä vaiheessa! Alkuperäinen tavoite oli saada paino BMIn ylärajalle. Tuohon tavoitteeseen en vielä ole päässyt.

Lopetin tarkalla ruokavaliolla olemisen kesällä 2020. Halusin kokeilla pystynkö elämään ilman jatkuvaa pilkun tarkkaa kirjaamista, niin etten liho takaisin kaikkia laihdutettuja 43kiloa. Muutama kilo tuli odotetusti takaisin. Olen kuitenkin pysynyt siinä painossa missä nyt olen noin vuoden. Olen ylpeä itsestäni!

Aktiivisuuden lisääminen arkeen on riittänyt painonhallintaan.

Olen ihan tyytyväinen nykyiseen painooni. En osaa kuvitella olevani kovin laiha, koska olen aina ollut erittäin ylipainoinen. Silti haluaisin kokeilla kerran elämässäni miltä tuntuu olla ns ”normaali painossa”, mikä minun kohdallani tarkoittaa 68 kiloa (se maaginen BMI:n yläraja). Minä en tästä nuorene joten ”it’s now or never”!

Koko kesän olen lykännyt loppukirin aloitusta. Olen kyllä liikkunut tavanomaiseen tapaan, sillä kun liikkuu paljon, voi syödä enemmän. Kesä oli lämmin, joten jäätelöä kului. Se ei ole haitannut, sillä paino on pysynyt hallinnassa. Viime viikon lopulla päätin, että nyt on vihdoin aika aloittaa viimeisen toteutumasta jääneen tavoitteen havittelu.

Tänään se loppurutistus sitten alkoi. Maanantai on mun paastopäivä ja tänään olenkin noudattanut sitä erityisen tarkasti. Kahdeksalta illalla on vielä 11 kaloria 500 kalorista jäljellä käytettäväksi. Onneksi nälkä ei ole, joten nuo 11 kaloria jäänevät todennäköisesti koskemattomiksi. Yleensä en harrasta liikuntaa paastopäivinä. Päätin kuitenkin lähteä pelaamaan golfia paastosta ja siitä tosiasiasta huolimatta, että olen viimeiset kolme yötä nukkunut tosi huonosti. Pelasin laiskahkosti 9 reikää, uusilla rautamailoilla, jotka tulivat viime viikon lopulla. Pakkohan niitä oli päästä testaamaan! Iltapäivällä, kun Hani tuli töistä päätimme vielä käydä heittelemässä frisbeetä Laajalahden radalla. Pelasimme 10 väylää kylmässä mutta hienossa alkusyksyn (loppukesän) säässä.

Viimeisen puserruksen aloittaminen hirvitti. Ei tämä kuitenkaan ollutkaan vaikeaa. Olen niin tottunut näihin maanantain paastopäiviin, että tuntui kuin olisi kotiinsa palannut. Pudotettavaa on noin 13-14 kiloa, joten tavoitekaan ei tunnu yhtä kaukaiselta, kuin silloin kun tämän elämänmuutos-projektin aloitin.

Syksy on hyvää aikaa tiputtaa painoa! Kotimaiset vihannekset ja juurekset ovat parhaimmillaan. Liikkuminenkin on mukavampaa, kun ei ole enää niin kuuma. Kun pääsen asettamaani tavoitteeseen, tiedän nyt kuinka pystyn hallitsemaan painoni niin ettei se enää nouse.