Avainsana: Terveys

Aktiivinen elämäntapa

Villasukka-päivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Edessä on kaksi yövuoroa ja ulkona sataa. Kahtena edellisenä päivänä olen pelannut golfia. Kävely kilometrejä noina kahtena päivänä golfkärryä perässä raahaten ja mailaa välillä heilutellen, on tullut noin 15km. Etenkin 18 reiän pelaaminen eilen tuntuu hieman kropassa, joten tänään on ansaitun tauon paikka varsinaisesta liikunnasta

Iloiset golfaajat eilen kauniilla Pietarsaaren kentällä. Takana 11 pelattua väylää.

Se, että viettää lepopäivän liikunnasta on järkevää. Kestävyysliikunnan (kuten esim golf ja kävely tai pyöräily) jälkeen kroppa rakentaa levossa uusia verisuonia, jonka jälkeen lihakset saavat paremmin happea ja verta. Salitreenien (tai muiden lihaskuntoa parantavien treenien jälkeen) lihas rakentaa levossa rikkoutuneen lihaksen tilalle uutta kudosta, joten lihas palautuu ja kasvaa. Kunnon harjoittelu aiheuttaa kehossa stressireaktion, joka rasittaa hermostoa ja hormonaalista järjestelmää. Hormonit pitävät kehon kiihtyneessä tilassa (esim univaikeudet, jos treenaa liian myöhään illalla), joten palautumiseen tarvitaan aikaa. ”Lihas kasvaa levossa” sanonta pitää siis paikkansa.

Mun ystäväni Kaisa on nimennyt lepopäivät ”villasukka-päiviksi”. Käsitän itse ilmauksen niin, että ne ovat hänelle päiviä, jolloin ladataan akkuja kotona. Noina päivinä tehdään vähän arkisia kotitöitä ja luetaan tai seurustellaan ystävien kanssa.

Itselleni lepopäiväkin on nykyisin eräällä tavalla aktiivinen. Toki se tänäänkin sisältää noita arkisia kotitöitä (tänään mm silitystä ja ruuanlaittoa), mutta hyvin usein myös laiskahkoja kävelylenkkejä metsässä. Laiskahko tarkoittaa sitä, että syke ei juurikaan nouse, on aikaa ihailla ja tutkia luontoa ja mulla on usein kamerakin mukana, koska rakastan valokuvausta.

Kauneuden näkee paremmin ilman kiirettä!

Sadepäivä on hyvä lepopäivä. Silitettävien pyykkien vuori on julma ja ruokaakin olisi hyvä saada huomiselle, ettei yövuorojen välissä tarvitse alkaa miettiä, mitä laittaisi ruuaksi. Siivouskaan ei olisi pahitteeksi. Mutta ensin on päästävä hetkeksi ulos. Pää tarvitsee pienen happihyppelyn!

Lepopäivän ulkoilua syksyllä 2020.
Arkipäivän realismia

Liikuntahaaste

Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämäntaparemontiin kuuluu yleensä liikunnan lisääminen. Ihmiselle, joka vihaa liikuntaa se voi olla hyvinkin haasteellista. Olin ensimmäiset noin 50 vuotta yrittänyt vältellä kaikenlaista ylimääräistä aktiivisuutta. En ymmärtänyt miksi ihmiset viitsivät sitä harrastaa.

Aloitin muutokseni vain ruokavalion avulla. Kyllähän niitä tuloksia tuli. Pikkuhiljaa aloin miettiä saisiko nopeammin tuloksia, jos harrastaisin jotain liikuntamuotoa. ”Calories in, calories out”! Sairaanhoitajana tiedän, että päivittäinen aktiivisuus lisää kalorien kulutusta ja voi syödä enemmän. Tiesin myös, että sen lisäksi että lihas painaa enemmän kuin läski, se myös kuluttaa enemmän kaloreita.

.

Salilla keväällä 2020

Olin työssäni nähnyt monta potilasta, joka ei edes sängystä ylös päässyt heikkojen lihasten takia. Liian moni kieltäytyi fysioterapiasta, vaikka seisominen teki tiukkaa. Nämä havainnot saivat minut mietteliääksi. Kauan asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että vaikka en pidäkään salilla käymisestä, vielä vähemmän pidän ajatuksesta olla vanhus, joka ei omatoimisesti pääse liikkeelle. Totesin, että minusta ei täysin autettava vanhusta tule, jos itse asiaan jotenkin pystyn vaikuttamaan.

Kaikkien näiden mietintöjä jälkeen päätin siis ruokailutapojen muutoksen lisäksi nostaa päivittäisen aktiivisuuden määrää aloittamalla liikunnan harrastamisen. Aloitin helpoimmasta päästä, eli päätin alkaa kävelemään enemmän. Olin jo kerran aiemminkin laihduttanut runsaasti, ja silloin aloitin kävelemisen kävelemällä 15 minuuttia päivässä. Pikku hiljaa aika ja matka pitenivät. Samaa hyväksi havaittua taktiikkaa päätin kokeilla tälläkin kerralla.

Lenkillä kesällä 2019

Tiesin, että pelkkä kävely ei riittäisi, joten aloin psyykata itseäni kuntosalille, että saisin lihaskuntotreeniä. Lähin kuntosali on parin sadan metrin päässä ja varasin sinne tutustumiskäynnin. Ennen pitkää olinkin salin vakiosiakas. En voi sanoa vieläkään nauttivani, tai edes pitäväni, voimaharjoittelusta. Muistikuva eräästä nuorehkosta fyysisesti huonokuntoisesta ja laiskasta potilaasta auttaa kuitenki jatkamaan käyntejä kuntosalilla

Kävely ja kuntosali olivat tärkeimmät liikuntamuodot ensimmäisenä elämäntaparemonttivuotenani. Ostin kyllä sukset, mutta lunta ei sinä ensimmäisenä talvena ollut juuri lainkaan, joten itse hiihtäminen jäi muutamaan kokeilukertaan.

Joku fiksu on sanonut, että jo yhdellä kahdella lajilla, jotka tuntuvat hyviltä ja joita voi jatkaa lopun elämäni, pääsee pitkälle. Olen samaa mieltä!

Kävely on minusta aliarvostettu liikuntamuoto

Arkipäivän realismia

Elämäntapamuutokseni alkumetrit

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäntapojen muutos lähti turhautumisesta jatkuvaan huonoon oloon, väsymykseen ja sairasteluun.

Tiesin, että ruokailutottumukseni olivat täysin pielessä, joten ajattelin, että niistä voisin aloittaa. ”Pitkäkin matka alkaa yhdestä askeleesta!”. Tätä lausetta olin toitottanut asiakkailleni aikoinaan päihdetyötä tehdessäni. Ei muuta kuin maistamaan omaa lääkettä siis ja perusasioiden äärelle.

Ruokavalioni oli periaatteessa ihan hyvä. Söin aiemminkin mm kasviksia ja hedelmiä. Kokonaisuutena dieettini oli monipuolinen, mutta annoskoko oli pielessä. Pielessä oli myös tapani syödä. Olin ns ”märehtijä”, joka söi koko ajan jotain pientä, kuten esim muutaman kinkkupalan tai juustosiivun jääkaapista vesilasillista hakiessa. Kahvia en voinut juoda ilman pullaa, sillä silloin kahvi ei maistunut hyvälle. Suurin syntini oli kuitenki jäätelö, jota kykenin syömään litran kerrallaan. Kykenetkö sinä samaan?

Olin laskeskellut, että väärin syöminen olisi syy pahoinvointiini, joten sen olisi muututtava. Miettiessäni keinoja ruokailutapojeni muuttamiseksi, jouduin pohtimaan syitä syömiseeni ja keinoja kuinka korjaisin tilanteen. Omien heikkouksien tunnistaminen ei ole helppoa eikä miellyttävää, mutta se on tehtävä, jos haluaa pysyvän muutoksen.

Jotkut väittävät, että kalorien laskenta olisi vanhanaikaista ja vain ”ketoilu” olisi tie onneen. Ketoilu ei sopinut minulle. Olen kokeillut sitä ja voin sen aikana äärimmäisen huonosti. Mä uskon väittämään ”calories in, calories out”. Eli syö hieman vähemmän kuin kulutat. Kaloreita olisi siis laskettava, jos halusin pudottaa painoa. Löysin puhelimeeni hyvän appsin, jonka avulla aloin pitää ruokaiväkirjaa. Aika ripeästi havaitsin, että syön liikaa leipää ja että maksamakkarassa on julmasti kaloreita! Maksamakkaravoileipien syömisellä en siis saavuttaisi tavoitettani kovin helposti.

Kaurapuuro on ollut mun pelastus! ❤️

Mä päädyin valitsemaan paaston toiseksi keinoksi vähentää syömiäni kaloreita. Paasto sopii minulle todella hyvin. Otin tavaksi paastota maanantait ja torstait. Paastoan yleensä siten, että syön päivän 500kcal iltapäivällä. Näin saan mahdollisimman pitkän paastojakson, joka rauhoittaa mun elimistöä ja samalla saan sen verran ravintoa iltapäivällä, ettei ole nälkä nukkumaan mennessä. Paastosta tulee hyvä, kevyt olo.

Siinä tärkeimmät keinot mun painon pudotuksessa: kalorien laskenta ja paasto. Toki lisäsin liikuntaa kun, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina!

Lenkillä keväällä 2019
Arkipäivän realismia

Elämänmuutokseni alku

Ikinuoren naisen pienet ilot

Keväällä 2019 olin kyllästynyt elämääni. Olin jatkuvasti sairas, astma oli pahana ja tulehdusarvoni on oli joka mittauksessa välillä 20-40. Normaali CRP on alle 10. Vihasin liikuntaa, joka toi aina mieleeni syvästi inhoamani koulun liikuntatunnit ja niiden aiheuttaman häpeän tunteen. Olin ollut lihava lapsi, jolle liikuntatunnit olivat olleet jatkuva nöyryytyksen lähde. Ainoat liikuntamuodot jotka saivat minulta hyväksynnän olivat kävely, tanssi ja uiminen.

Olin väsynyt ja turhautunut. Tiesin, että noin 119kg elopainoni oli suurin syy surkeaan tilaani. Olin laihduttanut melko paljon muutama vuosi sitten. Se oli ollut varsinainen kidutuskuuri! Ensimmäiset 10 kiloa pudotin niin sanotulla ”pussiruokadieetillä”. Minun tapauksessani se oli virhe, vaikka lääkäri sitä olikin eräällä tapaamisella ehdottanut. Äärimmäisen tiukan dieetin seurauksena hormoonitasapainoni sai siipeensä ja minulle kehittyi kilpirauhasenvajaatoiminta.

Minä keväällä 2018

Laihdutin ripeällä tahdilla 35kg, jotka tulivat sitten lähes yhtä ripeästi takaisin. Kyttäsin jokaista syömääni suupala ja pysyttelin noin 1200kcal/päivä. Olin palkannut itselleni personal trainerin. Treenasin paljon. Kävin kuntokeskuksessa parhaimmillaan 6x viikossa. Kysyin itseltäni haluanko syödä näin rajoitetusti ja asua kuntokeskuksessa? Vastaus molempiin kysymyksiin oli ”en halua’, ja niin palasin vanhoihin elämäntapoihin.

Jälkiviisaus on paras viisaus! Söin liian vähän ja olin liian tiukka dieettini suhteen. Rapakuntoisena yritin myös treenata liikaa. Vertailin tuloksiani 30-vuotta nuorempien tuloksiin ja tunsin huonommuutta. Olisi ollut järkevää hellittää hieman, eikä vaan iskeä kokonaan hanskoja tiskiin niinkuin tein.

Lihoin takaisin kaikki pudottamaani kilot, plus muutaman ekstra kilon. Kilpirauhasenvajaatoiminta säikäytti. En halunnut laihduttaa itselleni enempää terveysongelmia. Vannoin etten enää ikinä alkaisi laihdutuskuurille. Tämä olikin vaikea yhtälö, sillä jokaisen lisääntyvän kilon myötä vointini laski laskemistaan.

Keväällä 2019 olin ahdistunut ja huonovointinen. Tuli tunne, että mun on pakko tehdä jonkinlainen korjausliike elämässäni. Tiesin, että ellen keksi keinoja muuttaa elämäntapojani, elämäni jää lyhyeksi. Minun olisi pakko keksiä itselleni sopiva keino pudottaa painoa ja löytää ainakin yksi sellainen liikuntamuoto, jota voisin jatkaa lopun elämääni.

Minä 2019 ja 2021

Tässäpä lähtötilanne mun elämänmuutokseen. Olin selkä seinää vasten. Piti valita haluanko elää vai valitsenko nopean tien pois. Mä valitsin elämän!

Arkipäivän realismia

Ahminta ja häpeä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesälomareissulla tuli eteen ahdistava tilanne. Tunsin itseni ”nolojen tilanteiden naiseksi”. Sitä luulee olevansa tavallinen tallaaja niin kauan, kun saa jälleen huomata miksi on edelleen erilainen!

Olemme olleet pari kertaa aiemminkin lomalla ystäväperheen kanssa. Aiemmat reissut ovat menneet ilman kommelluksia. Ja tälläkin reissulla on ollut oikein hauskaa. Sovimme loistavasti yhteen ja olemme aika samanhenkisiä.

Tänään iltapäivällä minun teki mieli jäätelöä, joten kävimme mieheni kanssa päivällisen jälkeen kävelyllä ja haimme noin litran paketin jaettavaksi iltkahvilla. Minä söin eniten!

Illalla muut halusivat katsoa jalkapallokisoja TV:stä. Kysyin tehtäiskö popcornia. Mieheni poksautteli pussillisen voinmakuisia poppareita mikrossa ja ystäväni aukaisi sipsipussin. Kaivelimme jääkaapista myös kermaviilipurkin, johon niitä sipsejä voi dipata.

Muut maistelivat herkkuja maltillisesti, minä pistelin popkorneja kaksin käsin. Ystäväni mainitsi jotain syömisestäni. Myönsin, että en kykene ollenkaan hillitsemään jäätelön enkä sipsien ja popkornien syöntiä. Häpeän aalto hulvahti ylitseni. Häpesin ahmintaani, häpesin syömistäni!

Olen oivaltanut ahmintaani ja kykenemättömyyteni hallita joidenkin ruokien syömistä jo aikoja sitten. Pahin ongelma minulla on ollut leivän syönnin kanssa. Rakastan hapanjuurileivän leivontaa ja se maistuu minusta taivaalliselta. Valitettavasti söin sitä aivan liikaa ja paino alkoi jälleen pikku hiljaa kerääntyä, joten jouduin laittamaan leipomisen tauolle.

Rakastan jäätelöä! Siitä en kykene luopumaan, siksi syön tavallisesti vähäkalorisia jäätelöitä, joita voin syödä puolen litran paketin saamatta paljoa yli 300kcal. Sipsejä en arjessa syö lainkaan, koska niiden syöntiä en kykene hillitsemään lainkaan!

Tunnen huonommuutta siitä, etten osaa syödä oikein! Kaksi vuotta olen yrittänyt opetella, mutten ole tainnut vielä oppia mitään! Sortin ahmimaan. Tuntuu raskaalta hävetä syömistään!Harjoittelu jatkuu silti. En anna periksi!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Mä oon täällä taas

Ikinuoren naisen pienet ilot

Edellisestä blogi-kirjoituksestani on kulunut melkoinen tovi. Sinä aikana elämässäni on tapahtunut jättikokoinen muutos.

Mä kyllästyin olemaan valittava keski-ikäinen ämmä, joka on koko ajan sairas. Omakuva oli vinoutunut ja olin kaikin puolin tyytymätön itseeni. Koska olen vakuuttunut, että elän iäkkääksi, pitkä elämä sellaisena viheliäisenä kätisijänä jollaiseksi olin muuttunut, ei houkutellut. Tuli tarve tehdä suunnanmuutos omassa elämässä.

Tässä olen minä 2018 ennen elämänmuutostani

Päätin, että ylipainosta on päästävä – lopullisesti! Olin nähnyt telkkarista Michael Mosleyn dokumentin 5:2 paastosta, myös ystäväni oli katsonut ohjelman. Päätimme kokeilla kuinka kaksi paastopäivää viikossa voisi mahdollisesti auttaa painon pudotuksessa. Itselleni uskollisena latasin puhelimeeni vielä ruokapäiväkirja-ohjelman, että saisin dokumentoitua asiaa. Paastopäiviksi valitsin maanantain ja torstain. Muina päivinä pidin tarkkaa lukua kaloreista ja yritin pitää ne mahdollisimman vähäisiä, kuitenkin niin, että elämä ei menisi kärsimyksen puolelle.

Kolmessa vuodessa tapahtunut ulkonäönmuutos

Ja kyllähän tuloksia alkoi tulla! Vajaan vuoden kuluttua olin 43 kiloa keveämpi. Mielestäni muutos oli tapahtunut helposti ja tavalla, jota voin jatkaa lopun elämäni. Tässä painossa olen nyt ollut noin vuoden ja olen siihen tyytyväinen. Olen 56 vuotias, enkä koskaan halunnut olla laiha, vaan sen kokoinen, että saisin vaatteeni tavallisista kaupoista ja kirpputorilta.

Meikä lenkillä kesäkuussa 2021

Olen saavuttanut tavoitteeni!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Intohimo, Valokuvat

Kevät ja valokuvausinto

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kevät on täällä ja lämpö sekä välillä kova auringonvalo hellii minunkin valkoista ihoani. Tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Unen tarve on vähentynyt ja olen selvästi pirteämpi. En pidä talvesta. On pimeää, lunta sekä jäätä, kylmää ja liukasta. Oheiset ovat myös tekosyyni talven liikkumattomuudelle. Varusteista ei ulkoilu jää kiinni, sillä omistan kunnon toppavaatteet ja nastakengätkin. Pimeys kuitenkin syö sielustani valon ja ilon. Nyt kun valoa jälleen on runsaasti, olen kuin seitsemännessä taivaassa ja otan liikunnasta ja luonnosta kaiken ilon irti.

1-DSC_0037-01

Olen kaivellut Nikonini naftaliinista ja viettänyt viimeiset päivät kuvailemalla luontoa. Tosin sankka katupöly kaatoi minut alkuviikosta sohvanpohjalle pariksi päiväksi innostuttuani liikaa liikunnasta ja valokuvaamisesta. Onneksi kortisoni on keksitty, enkä tällä kertaa kärsinyt tilapäisestä astman pahenemisesta kahta kolmea päivää kauempaa.

mde

Pari vuotta on vierähtänyt, etten ole järkkäriäni liiemmälti ulkoiluttanut. Tiesin, että laantunut intoni puhkeaisi jälleen ja tulisi päivä jolloin kuvaisin taas suurella innolla. On ihanaa tuntea kameran paino kädessä ja kyetä säätämään itse kameran asetuksia kuvatessa. Valitettavasti kuvanmuokkausohjelmani oli lopetettu. Olen muokannut kuviani tarvittaessa Picasalla, jossa edelleen saan käännettyä RAW:na ottamani kuvat, mutten kykene sen avulla enää muokkaamaan kuvia millään tavalla. Uutta ilmaista ohjelmaa olen etsinyt ja kokeillut mm IPiccyä, joka on kyllä ihan pätevä, mutta siinä ei voi käsitellä noita RAW:na otettuja kuvia. Mieheni antoi minulle kuitenkin toivoa Photoshopista, joten katsotaan mitä uutta valokuvausrintamalla on luvassa.  Koska en osaa juurikaan maalata tai piirtää toteutan luovuuttani kirjjoittamisen lisäksi valokuvaamalla itseäni innoittavia ja viehättäviä kohteita, muokkaan niitä tilanteen ja fiiliksen mukaan.

1-DSC_0039-01

Odotan kesää ja luonnon puhkeamista kukkaan, jotta pääsen testaamaan paremmin muutama vuosi sitten makro-linssiin ostamiani lisäsuodattimia.  Toivon, että kesästä ei tule yhtä sateinen ja kylmä kuin edellinen kesä oli!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Työ

Muutoksen kourissa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Facebook-kaverini mainitsi sivullaan, että oli podcastia kuunnellessaan oivaltanut, kuinka hänen maailmansa on juuri sellainen, miksi hän sen omilla tahtomisillaan rakentanut. Ensin annoin sanan podcast hämätä itseäni. Outo sana, jonka todellista merkitystä en vielä tiennyt. Olen miettinyt kaverini päivitystä ja oivaltanut, ettei varsinaisen pohdinnan syy ollutkaan tuo outo sana, jolle kyllä sain selvityksen, vaan tuo lauseen varsinainen merkitys.

Onko minun elämäni sellainen, millaiseksi sen olen itse omilla tahtomisillani luonut? Kyllähän se sellainen monelta osin on. Olen halunnut elää rauhallista elämää, jossa ovat aidon elämän hajut, värit ja maut. Saan taapertaa elämän monesti mutkaisella ja yllätyksellisellä polulla rinnallani ihminen, jota rakastan ja arvostan.

dav

Jonkin aikaa olen kuitenkin jo kokenut, että olisin voinut tehdä elämässä toisia valintoja. Olen muutaman vuoden poukkoillut tahtotilojen välissä, uskaltamatta ottaa hyppyä tuntemattomaan. Takaraivossani ovat olleet kuin tatuoituna Tommy Tabermannin sanat ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?”

Tahtoisin muuttaa itseäni. Olen aina pitänyt itseäni rohkeana naisena, joka tarttuu tilaisuuksiin. Viime aikoina olen huomannut olevani nynny ja laiska vetelehtijä, joka torjuu suurimman osaan eteen tulevista mahdollisuuksista, keksien sata tekosyytä, miksi riskinotto ei kannata. Vaikka elämäni moneltakin osin hyvinkin tyydyttävää ja jopa antoisaa, niin siinä on alueita, joiden toivoisin olevan toisin. Suurin alue jossa koen epäonnistuneeni, on elämän uran valinta. Siinä olen mennyt siitä mistä aita on matalin, uskaltamatta luottaa omiin kykyihini ja taipumuksiini. Viime syksynä otin ison askeleen eteenpäin tästä suosta ja aloin opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Opiskelen aluksi pelkäksi iloksi, mutta toivon silti salaa sydämessäni, että tästä tulisi jotain uutta, jotain joka uudistaisi työelämääni tavalla tai toisella.

sdr

Eli onko elämän sitä mitä olen tahtomisillani luonut, vai onko se sitä, millaiseksi olen sen alitajuisesti luonut? Tahtominen on aktiivinen tila. Tahdolla voi vaikuttaa paljon, mutta elämässä tulee aina eteen ”force majeur”-tilanteita. Noille tilanteille ei voi mitään ja eikä niille voi tehdä mitään muuta, kun hyväksyä ne osaksi elämän tosiasioita ja sen jälkeen nostaa nokka kohti taivasta ja suunnata kohti uusia pettymyksiä! 🙂

”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Terveys

Pakko päästä jonnekin!

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tänään se taas iski. Heti aamulla, kun sain silmäni auki. Tuo tuttu tunne, joka on riivannut minua pienestä lähtien. Pakko päästä jonnekin! Levoton sieluni on saanut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tahdon ”taiteilijatreffeille”, joiksi Julia Cameron näitä inspiraatio-päiviä kutsuu.

Viikkoja olen taas ollut kuumeessa, joten elämäni on kutistunut toisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kansien väliin. Olen rypenyt omassa surkeudessani saamatta aikaan juuri mitään. Tänä aamu oli erilainen. Minulle niin tyypillinen sisäinen levottomuus on herännyt ja on taas voimissaan. Yritin pitää sitä aisoissa lukemalla Tommi Liimatan Autarktista. Sainkin kirjan luettua ennätys ajassa, koska laitoin siihen kaiken tarmoni. Järki sanoo, että olisi paras pysyä kotona, mutta tunne on huomattavasti voimakkaampi. On pakko pukea vaatteet (oleskelen kotona kalsareissa ja kulahtaneessa t-paidassa), kammata tukka, laittaa korvakorut ja suunnata kohti kaupunkia.

cof

Varuiksi otan mukaan jo luetut kirjaston kirjat, jos en keksi muuta paikkaa minne askeleet suuntaisin. Jätän auton vähän kauemmas parkkiin ja alan hitaasti nautiskellen kävellä kohti kirjastoa lainakirjat kainalossani. Taivas on alkanut vihdoinkin rakoilla ja pilvien lomasta näkyy sinistä taivasta. Se saa sydämeni hymyilemään! Kevät ja kesä ovat tulossa. Otan taivaasta kuvan, koska se näyttää silmiini juuri sillä hetkellä niin äärettömän kauniilta.

cof

Kirjastossa teen tavanmukaisen lenkkini. Olen rutinoitunut kirjastossa kävijä. Hyvin harvoin etsin jotain tiettyä kirjaa, vaan kierrän oman lenkkini ala-kerran osastolla ja katson mitä kirjoja on laitettu esille. Jos jokin, syystä tai toisesta, kiinnittää tarkemman huomioni, saatan lainata sen tai laittaa pitkään tbr-listaani (to be read).

Tällä kertaa selviän kirjastosta ilman lainauksia, sillä haluan vastapäiseen kahvilaan teelle. Cafe Stiinassa otan haudutettavaa appelsiinillä maustettua rooibos-teetä ja istun yksin ikkunapöytään. Istun pöydässä pitkään miettimättä mitään, kuunnellen ihmisten ja kahvilan ääniä sekä seuraten ulkona kulkevia ihmisiä. Nautin yksin olosta muiden keskellä.

cof

Tällä kertaa sisäinen levottomuuteni tyydyttyy näin vähästä. Tunnen virkistyneeni. Vanhuus on varmaan rauhoittanut minuakin.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, kirjoittaminen, Oivallus

Paluu juurille

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tammikuun aikana olen lukenut paksuja tiiliskiviromaaneita, ja niiden avulla irroittanut itseni todellisuudesta. Aloitin Mika Waltarin Mikael Hakimilla, jonka kuuntelin äänikirjana. Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin heti vuodenvaihteen jälkeen ja nyt olen kolmannessa eli viimeisessä osassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa. Painavat ja suurikokoiset kirjat ovat rasittaneet käsiäni ja nyt muutaman päivän on ranteitani pakottanut. Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatustyölle, koska olen päättänyt hieman lepuuttaa siroja käsiäni.

mde
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogia

Tilan antaminen omalle ajatuksen flow:lle on nostanut pintaan tuskallisen kysymyksen. Teenkö elämässäni oikeita asioita? Eli annanko aikaa oikeille jutuille. Vastauksen tiedän. Elämäni tärkeimmät asiat ovat jääneet. Ne kolme kovaa K:ta, joista olen ennenkin kirjoittanut, ovat saaneet väistyä hetkeksi syrjään: kirjoittaminen, kuvaaminen ja kutominen. Osittain kolme K:ta on jäänyt sairastamisen takia. Kysymys tänään kuuluikin: sairastanko siksi, että olen viskannut syrjään elämäni tärkeimmät asiat? Voiko ihminen yleensäkin sairastua, jos ei tee itselleen tärkeitä asioita. Eräs maahanmuuttajana maahan tullut opiskelijani sanoi kerran: ” You caucasians are so weak, that even small things make you take sickleave!”

1-DSC_0043

Olen kaivannut valokuvaamista. Kaivannut oikeaa valokuvaamista, oikealla kameralla, omalla Nikonillani. Kaipaan sitä miltä Nikon tuntuu käsissäni, kaipaan sen painoa. Toki olen kuvannut, ottanut tuhansia kännykkäräpsyjä ajattelematta mitä ja milloin kuvia otan. Nikonin kanssa asiaa pitää ajatella, paneutua kuvaamiseen ja antaa aikaa kameralle, mielelle ja sydämelle tehdä yhteistyötä. Sitä olen kaivannut. Olen kaivannut myös kirjoittamista. Sitä kuinka flow vie, kun aloitan naputella tietokoneen näppäimistöä.

1-DSC_0070

En tiedä voiko ihminen sairastua, kun hän toimii omaa sisintään vastaan, tekemällä asioita, jotka sotivat omaa sielunsuunnitelmaa vastaan. Mutta sen tiedän, että aion lepytellä sydäntäni, tehdä itseni tyytyväiseksi ja palata omille juurilleni, tekemään asioita, joista juuri minä nautin. Työ haittaa harrastuksia, mutta silti minulla on halutessani runsaasti aikaa toteuttaa itseäni. Voin valokuvata sekä kirjoittaa tuntojani ja kokemuksiani sekä niistä nousevia tarinoita ja haluan jakaa ne muiden ihmisten kanssa.