Tietoisena pysyminen – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Toipilaana

23 helmikuun, 202223 helmikuun, 2022 Ikinuoren naisen pienet ilot

Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.

Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.

Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.

Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.

Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.

Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!

Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.

Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.

Tilasin itselleni puserolangat, etten kerkeäisi olla laiskana

Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

Ajatusleikkiä

27 marraskuun, 202126 marraskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämä osaa totisesti yllättää! Juuri kun ajattelet, että nyt hallitset tän jutun, tulee mutkasta jokin yllätyskäänne ja laittaa kaiken opitun uusiksi. ”Lassi ja Leevi”-sarjakuvan Lassin sanoja mukaellen: ”kuinka vanha sitä pitääkään olla, että hiffaa mitä ympärillä on menossa”.

Ymmärrän kyllä, että pitäisi niin sanotusti pysyä tietoisena niin ympäröivän maailman menosta, kuin siitä mitä omassa sisäisessä maailmassa tapahtuu. Elämä kuitenkin viuhuu kiihtyvällä vauhdilla ohi ja minä hitaana yritän pysyä perässä yrittäen kasata itseäni ja elämääni niin, ettei kaikki noin vain leviä käsiin.

Välillä tuntuu, että elämä on joten kuten hallinnassa. Mutta jos joskus tuo himoittu hallinnan tunne sattuu olemaan päällimmäisenä, voi se hyvinkin olla silmänlumetta. Hallinnan-tunne on ihanan inhottava tunne, vain pieni hairahdus tavassa ajatella, niin alat itse epäillä itseäsi ja samalla voitikin heittää hyvästit autuaalle tasapainolle.

Kuinka helppoa onkaan ajatella itsensä ja elämänsä valinnat suohon! Olet voinut olla hyvinkin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, kun joku heittää kyseenalaistavani kommentin tai ikävän kysymyksen niin ankara ajatusrumba päässäsi lähtee käyntiin kuin automaattisesti.

Tunnustan olevani ihminen joka hyvinkin helposti elää päässään. Asiat eivät koskaan ole niin huonosti, ettei niitä saisi kahta suurempaan solmuun yli analysoimalla niitä päässään. Olen varmasti satoja yrittänyt opetella pois yliajattelusta, mutten vielä ole oppinut. Koetan muistuttaa itseäni, että suurinta osaa niistä katastrofeista, joita päässäni olen kehitellyt, ei koskaan ole tapahtunut. Yritän myös tsempata itseäni siihen, että vaikka olen manipuloinut itseni uskomaan siihen, etten oikeastaan osaa yhtään mitään, olen silti selvinnyt hienosti kaikesta tähän asti, ja kykenen varmasti paljonkin enempään halutessani.

Olen tullut siihen tulokseen kaikessa valtavassa ajatustyössäni, että ajattelen liikaa! Ajattelulle on kyllä elämässä oma paikkansa, mutta pitäisi myös osata ottaa rennosti ja luottaa vaan siihen kuuluisaan intuitioon.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

10 vähemmän tunnettua asiaa minusta

1 marraskuun, 202125 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Muutama Instagram-kaveri on jakanut tarinoissaan listoja, joissa he kertovat vähemmän tunnettuja faktoja itsestään. Se tuntui aika hauskalta, joten päätin kokeilla mitä mä aiheesta saisin aikaiseksi.

Aloitan helpolla ja tuskattomalla sekä äärettömän tarpeettomalla tiedolla itsestäni. Olen syntynyt helmikuun 7. päivä, joten olen horoskooppimerkiltäni vesimies. En usko horoskooppeihin mutta yleiskuvaus vesimiehestä yksinäisenä sutena sopii minuun todella hyvin. Mä viihdyn vesimiehen tapaan erinomaisen hyvin omissa oloissani, enkä tahdo jaksaa kuunnella turhanpäiväistä löpinää ja sutkauttelua. Olen siis introvertti, tässäpä toinen helposti kerrottava fakta itsestäni. En ole arka, ajoittain olen jopa puhelias, mutta viihdy parhaiten pienessä piirissä ja runsaat ihmiskontaktit ovat minulle väsyttäviä ja tarvitsen niiden jälkeen yksinäisyyttä, mieluiten metsässä.

Sitten ikävämpi tosiasia minusta. Olin koko peruskouluajan koulukiusattu. Minuun ei kajottu fyysisesti, eli en saanut selkääni tai laukkuni ei viety. Kiusaamiseni oli henkistä. Minua haukuttiin läskiksi ja ihramahaksi koko ala-asteen ajan, koska olin pullea lapsi. Ylä-asteella kiusaaminen oli hienovaraisempaa, voisiko sanoa ”sivistyneempää”. Se oli porukoista ulos jättämistä, sipinää ja supinaa sekä paljonpuhuvia katseita. Koko peruskouluajan sain tuntea olevani ”ei-toivottu” ja se jätti omat jälkensä elämääni.

Kiusaaminen jätti minuun elinikäisen tunteen siitä, että olen ulkopuolinen, joka on neljäs fakta minusta. Ulkopuolisuudentunne ei oikeastaan näy muuten kuin siinä, että minä en oikein sopeudu ryhmiin. En ota osaa esimerkiksi työpaikan yhteisiin juttuihin, koska tunne siitä, etten kuulu porukkaan on niin voimakas.

Viides ei niin yleisesti tiedossa oleva asia minusta on se, että olen asunut kaksi vuotta elämästäni ulkomailla. Lukion ja muutaman välivuoden jälkeen lähdin au-pairiksi Sveitsiin saksankieliselle alueelle saadakseni aikaa miettiä mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Sain paikan Zürichin läheltä pienestä kylästä nimeltään Horgen, joka oli Zürich-järven rannalla. Toisen vuoden ulkomailla vietin kesken sairaanhoitajaopintoja. Lasteni isä valmistui Teknisestä Korkeakoulusta ja sai ensimmäisen työpaikkansa omalta alaltaan Etelä-Englannista Paigntonin kylästä. Lähdin mukaan, kun olin raskaana ja koulu jäi puoli vuotta kesken. Mahtavia kokemuksia molemmat vuodet!

Mun suhteeni alkoholiin on aina ollut kulmikas. Äitini puolen suvussa on aina ollut paljon alkoholismia, joten vannoin nuorena, että oma alkoholinkäyttö saa jäädä vähemmälle. Toki olen viinaa ja viinejä juonut, ja omat törppöilyni sen seurauksena tehnyt. Ystävissäni ja lähipiirissä on ollut paljon alkoholia runsaasti käyttäviä ihmisiä. Olen ollut hyvinkin pitkiä aikoja ilman alkoholia ja sairaanhoitajana tehnyt päihdetyötäkin viisi vuotta. Nyt alku syksystä päätin, että mä en tuohon aineeseen enää koske. En tarvitse sitä mihinkään ja se maistuukin niin pahalle. Fakta numero kuusi kuuluukin siis: olen absolutisti.

Seitsemäntenä, vähemmän tiedettynä tosi asiana itsestäni, mainitsen kiinnostukseni kirkkoihin (ja uskontoihin). Kirkoissa on jotain minua rauhoittavaa! Tuntui kuin kaikkien niissä rukoilleiden ihmisten henki leijailisi edelleen niiden ympärillä. Kirkoissa on kastettu, vihitty ja hautaansiunattu ihmisiä, joten niiden sisällä on käsitelty koko inhimillinen elämä. Se vetää minua puoleensa.

Kahdeksas ehkä yllättävänkin fakta minusta on se että en ole ”huusholli-ihminen”. Tykkään kyllä laittaa ruokaa ja vietän paljon aikaa sen parissa keittiössä, mutta sisustamisen ja kodinhoidon voisin huoletta jättää muille. Mulle riittää, että kotona on suht siistiä ja puhdasta. Koti on koti, eikä näyttelyesine.

Yhdeksäs asia, jota harvat minusta tietävät, on lähes täydellinen kyvyttömyys kilpailuun. Kilpailuviettiä mulla jonkin verran on, mutta se suuntautuu lähinnä siihen, kykenenkö ylittämään itseni. Aloitin golfin pelaamisen keväällä. Kentällä ahdistun heti, kun näen perässä pelaavien tulevan lähemmäs ja omista lyönneistä tulee sitten sutta ja sekundaa. Kaikki kilpaileminen nostaa stressitasonin sfääreihin.

Kymmenes ja viimeinen vähemmän tunnettu asia minusta on se, että minä en seuraa uutisia aktiivisesti. Ennen katsoin säännöllisesti uutiset, mutta nykyisin seuraan vain satunnaisesti Aamu-tv:n uutiskatsausta, pysyäkseni jotenkuten kärryillä maailman menosta. Lopetin uutisten ja sanomalehtien lukemisen, kun niissä on vain huonoja uutisia ja herkkänä ihmisenä se ahdisti minua liikaa.

Siinäpä ne: 10 vähemmän tunnettua faktaa minusta. Varmaan löytyisi paljonkin kaikkea mikä ei ole yleisesti tiedossa, mutta päädyin näihin, koska ne tulivat ensimmäisinä mieleen.

Ihminen on kuin sipuli, siitä kuoriutuu monta erilaista kerrosta. Nämä kuoriutuvat tällä kertaa.

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos

Kiitollisuus

29 lokakuun, 202129 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon kaikesta ikävästä, asioista joita kadun tai mikä on pielessä, että on aika kirjoittaa niistä jutuista, jotka on todella hyvin. On aika ottaa esiin asioita, joista olen hyvin kiitollinen!

Päivittäinen ilon aiheeni on oma aviomieheni. Olen kiitollinen, että olen saanut loppuelämän kumppanikseen miehen, joka jaksaa taivaltaa rinnallani, vaikka olen tällainen tuuliviiri ja taivaanrannanmaalari. Hän kannustaa minua eteenpäin ja jokainen päivä hänen kanssaan on vakavien asioiden lomassa täynnä turhan naurantaa ja höpöhöpöä. Parempaa puolisoa en olisi voinut löytää!

Sen lisäksi, että olen kiitollinen löytämästäni elämänkumppanista, minulle on sattunut parhaat mahdolliset vanhemmat ja maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ovat kasvattaneet minusta sen mitä tänään olen. Minulle annettiin mahdollisuus valita oma tieni. Siitä olen hyvin kiitollinen. En ole itse ollut palkintojen arvoinen äiti, mutta lapsiani en vaihtaisi ja heidän puolestaan juoksisin vaikka tuleen. Elämäni kaksi parhainta hetkeä olivat lapsieni syntymät. Molemmista kasvoi aikuinen, josta on helppoa olla ylpeä ja kiitollinen äiti.

Hyvin kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt ympärilleni oikeat ihmiset. Läheisteni lisäksi minua on siunattu muutamalla todella hyvällä ystävällä. Ketään heistä en näe päivittäin, enkä aina viikoittainkaan, mutta he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja iloitsevat aina nähdessään minut ja nämä tunteet ovat molemminpuoleisia. Kaikki ystäväni ovat vahvoja naisia, jotka elävät oman näköistään elämää ja sanovat mielipiteensä suoraa turhia kiertelemättä. He ovat kaikki upeita naisia, joiden seurassa voin rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Kiitos teille Kaisa, Kaija ja Minna siitä, että olette osa elämääni.

En ehkä joka päivä ole iloinen ammatinvalinnastani, saatan jopa eräinä päivinä olla jättämässä työtäni. Silti olen kiitollinen ammatinvalinnastani. Voi olla, etten aikanaan kuunnellut sydäntäni vaan järkeä, valitessani hoitoalan. Tiesin, että sairaanhoitajalle riittää aina töitä. Vaikka ala on raskas ja monesti mietin alan vaihtoa, riittää tässä työssä haastetta ja se on hyvin palkitsevaa. Sairaanhoitajan koulutuksella pystyy tekemään hyvin monenlaisia töitä, joten valinnanvaraa riittää.

Olen elämäni aikana muuttanut aivan liian monta kertaa. Levoton mieleni ei ole kyennyt rauhoittumaan, joten olen äärettömän kiitollinen kodista, jossa nyt asun. Se on ensimmäinen asunto jonka tunnen kodiksi, muutettuani pois lasteni isän kanssa yhdessä rakentamastamme kodista, jonka itse rakensimme toiveittemme mukaan. Nykyinen kotini oli perikunnan, josta toinen puoli kuului miehelleni ja toinen hänen veljelleen. Ostin mieheni veljen osuuden asunnosta vajaa kaksi vuotta sitten. Rakastan olla kotona! Olen sanonut, että tästä kodista en lähde, kuin jalat edellä!

Kaksi vuotta sitten aloitin elämänmuutoksen. Päätin, että se olisi viimeinen kerta yrittää laihduttaa, pysyä tavoitepainossa ja tulla mahdollisimman terveeksi. Halusin tehdä kaikkeni onnistuakseni. Olen ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että onnistuin. Olen kyennyt oppimaan uusia elämäntapoja, joilla saan pidettyä painon hallinnassa ja tekemään elämästäni aktiivista ja itselleni mielekästä. Myönnän toki, että hienosäätöä tarvitaan, mutta kaiken kaikkiaan elämäntavan muutokseni on silti ollut menestyksekäs

Erityisen suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että kesällä 2021 olen löytänyt kaksi ihanaa liikuntalajia, joiden parissa saan lisättyä päivittäistä aktiivisuutta ja samalla voin nauttia kauniista Suomen luonnosta. Nämä kaksi lajia ovat tavallinen golf ja frisbeegolf. Molemmat vaativat vielä paljon harjoittelua, eikä kummassakaan mestariksi tulla hetkessä. Haasteellisuus tekee molemmasta golfin muodoista itselleni äärimmäisen nautinnollisia. Ei ole upeampaa tunnetta kuin kaunis ilma, kädessä joko golfmaila tai frisbee ja edessä hieno rata pelata. Siitä tulee nöyrä ja kiitollinen mieli!

Olen aina rakastanut kirjoja, hyviä tarinoita ja kirjoittamista. Minusta tuli kirjaston vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka olisin selvinnyt välillä hankalaa lapsuusaikaa ilman Enid Blytonin kirjoja. Niihin oli hyvä uppoutua ja unohtaa hetkeksi todellisuus. Kirjat ovat aina olleet lohduttamassa ja tuomassa iloa elämään. Tosin elämäni vaikeimpana aikana en kyennyt lukemaan lainkaan. Kului lähes kymmenen vuotta ilman, että kykenin keskittymään kirjoihin lainkaan. Tuona aikana kirjoitin aivan valtavasti. Se oli keino jäsentää levällään olevaa elämääni. Samalla yritin lukea useaa hyväksi mainittua teosta ilman, että pääni käsitti ainoatakaan kokonaista lausetta. Nyt kykenen jälleen lukemaan ja siitä olen tänään iloinen ja kiitollinen.

Kirjojen lisäksi kaikenlaiset käsityöt ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudestani lähtien. Erityisesti olen aina nauttinut kutomisesta. Olen virkannut, nyplännyt, ommellut ja tehnyt koruja. Kaikki käsityöt ovat minusta hauskaa ja hyödyllistä ajanvietettä. Niiden parissa aika kuluu nopeasti ja television katsomisestakin tulee ”luvallisempaa” sukankudin käsissä. Minusta on ihanaa opetella uusia käsityötaitoja. Jo käsitöiden ajatteleminen täyttää mieleni lämpimillä ajatuksilla.

Lopetan tämän vuodatukseni omista kiitollisuuden aiheistani mainitsemalla joka viikkoisen harmaan arkeni valopilkun ja yhden suurimmasta yksittäisestä voimaannuttavasta asiasta elämässäni. Mikään ei vedä vertoja luonnon ”hiljaisuudelle” ja kävelylle raikkaassa ilmassa metsässä. Rakastan hiljaisia, yksinäisiä kävelyretkiä metsässä ja meren läheisyydessä.

Vaikka kirjoitukseni välillä ovat negatiivissävytteisiä ja niistä tihkuu ahdistusta, koen kaiken kaikkiaan olevani onnekas. Minulla on hyvin paljon asioita joista olen äärettömän kiitollinen!

Elämänmuutos, Elämäntapamuutos, Ruoka

Lähtikö lapasesta

25 lokakuun, 202125 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Uniongelmien myötä elämä tuntuu levinneen käsiin. Olen koko ajan väsynyt ja tunnistan kuinka sen esiintuoma ahdistus syötättää. Koko ajan tekee mieli ”herkkuhiilareita”. Mun hyväksi todettu ruokailurytmi on lentänyt taivaan tuuliin. Runsas liikunta, josta on tullut tapa, on onneksi pelastanut mut suuremmilta tuhoilta.

Reilu jäätelöannos kruunaamaan hampurilaisaterian

Tämän vuoden loppukesä ja syksy on otettava oppimisen paikkana, sen sijaan, että masentuisin ja hylkäisin koko elämänmuutosprosessini toimimattomana. Olen suurimman osan elämästäni syönyt väärin! Luulinko tosiaan, että oppisin uuden tavan toimia kertaheitolla? Mitään ei vielä ole menetetty. Minähän osasin tehdä oikeita valintoja ja voin jo todella loistavasti.

Mitä siis olen viime kuukausista oppinut? Tärkein asia on että olen tunnesyöjä. Olen aina kieltänyt tuon tosiasian, ehkä siksi etten ole ymmärtänyt mitä se oikeastaan on. Nyt näen selvästi kuinka jatkuva väsymys aiheuttaa minussa ahdistusta. Yritän lieventää ahdistusta syömällä jotain hyvää. Kun voin hyvin, mielitekoja ei ole, tai ainakin saan pidettyä ne kurissa.

Tehdessäni bucket list:ia muutama viikko sitten, sain kirjattua ylös tavoitteeksi syödä tyylikkäästi kauniita ruoka annoksia. Vaikka päätin unohtaa koko hemmetin listan tekemisen turhana, jäi tuo edellä mainittu lause elämään jonnekin aivoni sopukkaan. Oivalsin, että voisi olla viisautta opetella syömään säännöllisemmin ja hieman pienempiä annoksia. Tässä kaikessa auttaisi ruokailutilanteen rauhoittaminen. Minulla on tapana syödä lähes hotkimalla, aivan kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Voisin harjoitella haarukan tai lusikan laskemista kädestä välillä ja opetella pureskelemaan ruokani kunnolla. Tästä kaikesta olisi apua ruuansulatuksellekin.

Kahvin juominen ilman pullaa – uhka vai mahdollisuus?

Oletin ahdistuvani näistä huomioista, mutta yllättäen olenkin innostunut ja täynnä energiaa. Mä osaan syödä oikein, palaan siihen tapaan toimia millä voin hyvin. Kuten joku viisas on joskus todennut, elämä on muutosta! Edessä on siis muutosta ruokailutavoissani, olenhan jo huomannut liikunnan kohdalla, että asioita joista saa iloa, tekee mielellään. Onnekseni mä rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, joten siihen paneutuminen tulee varmasti tuomaan paljon iloa elämääni. Koska tein isoja muutoksia jo pari vuotta sitten, tapani tarvitsevat oikeastaan vain hienosäätöä.

Itseleivotun hapanjuurileivän syöminen on pakko lopettaa. En kykene hillitsemään itseäni sen kanssa.

Eilen olen siis palannut omaan ihanaan normiarkeeni. Merkitsen ruokapäiväkirjaan jokaisen syömäni ruuanpalan ja palasin pitämään kaksi paastopäivää viikossa, koska se pitää aineenvaihduntani vauhdissa. Tämä tuntuu nyt helpommalla, koska ei tarvitse miettiä liikuntaa, kun se on jo lähes automaattinen toiminta ja keho vaatii sitä. Sovimme muuten mieheni kanssa elämäni ensimmäisestä suklaattomasta joulusta. Kai se joulu tullenee ilman suklaarasiaakin!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Uniongelmat

21 lokakuun, 202121 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä nukuin ennen tosi hyvin! Ehkä jopa liiankin hyvin. Nukkuminen oli helppoa. Sen kun vain heittäytyi selälleen ja uni tuli heti.

Mun uniongelmat alkoivat muutama vuosi sitten. Ensin tuli parikymmentä senttinen myooma, joka painoi virtsarakkoon ja piti hereillä. Se leikattiin pois, kuten koko kohtu. Jonkin aikaa meni hyvin ja unirytmi normalisoitui.

Vähän reilu vuosi sitten alkoi taas rakko kuljettaa vessassa turhan monta kertaa yössä. Valitin asiasta työterveyslääkärille, jonka ohje oli juoda vähemmän vettä illalla. Ei se auttanut! Varasin ajan naistentautienlääkärille terveyskeskukseen. Hän tutki kunnolla ja totesi, että minulla on gynekologinen laskeuma. Yölliset heräilyt ja vessareissun saivat selityksen.

Nyt odotan aikaa leikkaukseen. Lääkäri oli laittanut kiireellisyysluokitukseksi 1-3kk. Soitin asiasta Soiten hoidonvaraajalle ja hän kertoi jonon olevan 6 kuukautta koronan takia. Joudun siis elämään tämän asian kanssa vielä joulun yli. Pahinta on, että lääkäri sanoi, etten saisi pidättää, vaan vessassa pitää käydä, kun tuntuu siltä. Laskeuman takia rakkoon jää reilu 300ml residuaalivirtsaa, joten jatkuvien pissatulehduksien vaara on todellinen.

Uniongelmat ovat siis arkeani. On öitä jolloin nukun suhteellisen hyvin ja vessatarve herättää vain kolme kertaa yöllä. Sitten on niitä öitä, jolloin ylös on noustava 6-8 kertaa. Työterveyslääkäri kirjoitti nukahtamislääkettä. Kokeilin sitä kyllä, mutta eihän se varsinaiseen vaivaan mitään auta, joten lopetin sen. Miksi syödä jotain lääkettä, jolle ei ole tarvetta tai joka ei auta?

Uniongelmat ovat tuoneet mukanaan jatkuvan päänsäryn ja aivosumun. Käyn koko ajan ”hitaalla” ja rektiokyky on selvästi laskenut sekä kiihtyvyyteni nollasta sataan on sekunnin sadasosissa . Pienetkin elämän ylämäet ja pettymykset nostavat elämää suuremman ahdistuksen tai saavat minut raivon partaalle. Meni kauan ennen kuin tajusin huonojen unien ja oireiden korrelaation.

Ennen omia univaikeuksiani en ymmärtänyt miten suuri vaikutus unella on ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tosi sairaanhoitajana tiedän, että nukkuminen on tärkeää, mutta silti en ollut todella oivaltanut miten valtavasti ne vaikuttavat jokaiseen elämänalueeseen. Ilman kunnollista yöunta ihminen käyttäytyy kuin humalainen ja se voi olla vaarallista.

Tästä tuli nyt tavallista henkilökohtaisempi avautuminen arasta aiheesta. Asia on kuitenkin tärkeä ja ilmeisesti vaiva on aika tavallinen keski-ikäisillä naisilla, joten minusta tuntui tarpeelliseksi ottaa asia esille.

Ikävänkin vaivan kanssa voi elää, kun on armollinen eikä vaadi itseltään liikaa!

Aktiivinen elämäntapa

Urheiluvamma

7 lokakuun, 20217 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä en vieläkään voi uskoa, että mulla on urheiluvamma! Miten voi olla mahdollista, että mulla, aina liikuntaa karsastaneella ihmisellä, on rasitusvamma polvessa?

Toissa viikolla heittelimme frisbeetä lähes joka päivä, parhaina päivinä 2-3 rataa. Se oli minusta hauskaa, enkä mieltänyt sitä rasittavaksi, vaikka väsynyt iltaisin olinkin. Polarin älykelloni ”huuti” punaisella lähes viikon, varoitellen ylirasituksesta ja suositteli taukoa. Koska frisbeegolf on niin älyttömän kivaa, en kiinnittänyt varoituksiin huomiota.

Vasta viikko sitten huomioin, etten kykene istumaan polvien päällä, eikä vasen polvi taivu kunnolla. Mieheni huomasi, että polvi on turvoksissa. Koska se ei vielä ollut kovin kipeä, ajattelin, että se paranee omia aikojaan. Loppu viikosta polvi alkoi olla iltaisin kipeä ja viikonloppuna kipua oli jo vähäisestä rasituksesta ja hiukankin väärässä asennossa.

Maanantaina soitin työterveyteen ja sain yllättäen reilun tunnin päähän peruutusajan omalle lääkärilleni. Hän näki jo huoneeseen nilkuttaessani, että en kävele oikein. Hän katsoi polveni ja sanoi siinä olevan nestettä, minkä jo tiesinkin, kun se oli niin turvoksissa eikä taipunut kunnolla. Sain ohjeeksi muutaman päivän totaalilepoa ja Burana-kuurin. Jos polvi ei olisi parempi viikon loppuun mennessä, hän käski palata, että hän voi punkteerata nesteen polvesta.

Lääkäri sanoi, että olen rasittanut polveani liikaa. Neste polvessa tekee jalasta huteran, joten sen kanssa pitää kuulemma olla varovainen. Frisbeegolfin hän sanoi olevan erittäin hyvää liikuntaa, koska siinä tulee samalla myös kehon kiertoliike ja hän kehoitti jatkamaan sitä lepotauon jälkeen.

Kolme päivää olen nyt vetelehtinyt kotona. Olen jo järjestellyt kaikki pyykit, lukenut kaikki lukemattomat lehdet etsien niistä mielenkiintoiset reseptit ja kuunnellut äänikirjaa. Liikunnanhimo alkaa pikkuhiljaa poltella! Polvi oli kuitenkin niin ikävän tuntuinen, että lepo tuli tarpeeseen.

Ikävät asiat tulevat opettamaan uutta. Enää en laiminlyö lepoa! Liikunta on kyllä tärkeää, mutta lepo on ihan yhtä tärkeää.

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Tavoitteeni syksylle 2021

4 lokakuun, 20214 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.

Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.

Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!

Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!

En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite

Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.

Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.

Odotan mielenkiintoista ja antoisaa syksyä!

Arkipäivän realismia

Suolla kasvanut

28 syyskuun, 202128 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä oon syntynyt 60-luvun puolivälissä Kuopiossa. Äet on savolaene maalaisnaene ja isä täysverinen pohjoispohjalainen, maalla syntynyt ja kasvanut hänkin. Vaikka synnyin kaupungissa, olin vielä vauvaikäinen, kun vanhempani muuttivat työn perässä isä kotiseudulle Vihantiin. Vihannin Lampinsaaressa oli suuri sinkkikaivos, joka tarvitsi lisää työvoimaa.

Lampinsaari oli, ja lienee edelleen, hyvin erikoinen kylä. Kylä on rakennettu hyllyvälle suolle, malmiesiintymän takia. Kirkonkylälle Vihantiin Lampinsaaresta tulee matkaa 12km. Kun minä vielä olin lapsi, kyläyhteisö oli hyvin tiivis ja kilpailuhenkinen. Urheilukilpailuihin otettiinkin osaa innokkaasti. Hiihto ja jalkapallo olivat hyvin suosittuja. Lentopalloa ja keilausta harrastettiin innokkaasti puulaaki-kilpailuissa.

Äiti ja isä ovat opettaneet minut sienestämään

Jokavuotinen jännitysnäytelmä käytiin toisen kaivoksen kanssa hiihtokilometreistä. Kisaan osallistui jokainen kyläläinen hiihtämällä vapaa-ajallaan niin paljon kuin kynnelle kykeni. Kilometrit merkittiin hiihtoladun varrella olevan lootan vihkoon. Kylän keskustassa oli iso taulu, johon virallinen taho merkitsi tuloksia (= hiihdettyjä kilometrejä) säännöllisin väliajoin kyläläisten riemuksi. Jos oikein muistan Lampinsaari voitti lähes aina.

Urheilu, liikunta ja ulkoilu (marjastus ja sienestys) olivat ehkä ylivoimaisesti suosituimia harrastusmuotoja. Jälkeenpäin näen kyllä selvästi miksi! Joka paikkaan oli pitkä matka, kirkolle kun piti olla oikeaa asiaa, että sinne tuli lähdettyä. Lampinsaaressa oli vielä minun lapsuudessa kaksi kauppaa, pankki, kahvila ja elokuviakin näytettiin joka viikonloppu, joten kirkolle ei oikeastaan ollut asiaa. Luonto oli lähellä ja siinä oli mistä ammentaa.

Vaikka olen kasvanut maalla ja syrjäisessä pikkukylässä, ei meistä lampinsaarelaisista kukaan oikeastaan kokenut olevansa ”maalainen”. Kylä oli rakennettu kuin pieni kaupunki. Asemakaava oli selkeä ja ”kaupunkilaismainen”. Mutta tosiasia oli, että maalla oltiin, suon keskellä ja syrjässä.

Olen monesti irvaillut, että kasva siinä sitten aikuiseksi, kun oman huoneen toisesta ikkunasta näkyy roskapönttö ja toisesta vajan takaa suota reunustava metsä. Irvailua kyllä, mutta ihan totta. Tämä näkymä mulla oli lapsuudenkodin huoneen ikkunoista.

Suo oli hyviin määräävä tekijä arjessa, kun olin kasvuiässä. Se määritteli liikkumisen rajat. Se määritteli erityisen paljon kesän liikkumista, sillä missään muualla maailmassa en ole tavannut niin paljoa sääskiä, kuin suolle rakennetussa kotikylässäni. Lapsuudessani myös käärmeet olivat kylässä jatkuva riesa.

Päiväjärvi, nykyään minua lähinnä oleva suo

Kasvuiässä en välittänyt suosta, enkä kokenut olevani luontoihminen. Vanhemmat kyllä houkuttelivat, ja joskus pakottivatkin, mukaan marjaan ja sieneen. Mitä vanhemmaksi tulen sitä arvokkaammaksi voimavaraksi luontoyhteys muuttuu! Sieluni lepää luonnossa ja mieli selvittää kuin itsestään omat kotkotuksensa.

Kun aikaa kotikylästä pois muutosta alkaa olla reilu 35 vuotta, ovat suot yllättäen lempipaikkojani Suomen luonnossa. Mikä onkaan ihananampaa, kuin ylittää suo pitkospuita pitkin, sellainen kamera kourassa jossa on makrolinssi! Suon yllätyksellisyys on ihastuttavaa! Pikavilkaisulla näyttää, että suolla ei ole mitään, mutta tarkemmin katsoessa avautuukin silmien eteen varsinainen luonnonihmeiden aarreaitta.

Viimein, 56-vuoden kypsässä iässä, ymmärrän, miten paljon syrjäisessä kylässä luonnon lähellä kasvaminen on vaikuttanut minuun. Suo elää minussa, en saa, enkä haluakaan, sitä pois sielustani!

Arkipäivän realismia

Väsy

7 syyskuun, 20217 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tiedätkö tunteen, kun olet niin väsynyt että edes omaan lempipuuhaan ei riitä virtaa?

Olen tällä hetkellä niin väsynyt, että vaikka olisi valtava hinku golfkentälle pelaamaan edes yhdeksän reikää, ei energiaa riitä edes tii-ajan varaamiseen. Ei ole mitään järkeäkään lähteä kentälle notkumaan, kun virta ei riittäne golfkärryn perässä vetämiseen.

Tämä vuosi on ollut henkisesti todella raskas. Vuosi alkoi perä edellä, kun ystäväni sairastui vakavasti. Ystävyytemme on minulle todella tärkeä, ja hänestä on tullut minulle melkein kuin isosisko, jota minulla ei ole ollut. Kevät meni uutista sulatellessa ja kesällä lomailimme yhdessä.

Kun kesäloma oli ohitse, olin itse alkanut kärsiä ikävistä vanhenevan naisen vaivoista, joita hienosti gynekologisiksi laskeumiksi kutsutaan. Aamut menevät sumussa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ja illat ovat syvältä, kun laskeuma painaa alavatsalla ja työntyy reilusti ulos. Liikkua voin, mutta kaikki mikä vaatii ponnistamista tuntuu ikävältä ja saa laskeuman työntymään enemmän ulos.

Heinäkuun lopulla luin paikallislehdessä, että ensimmäinen kokkolalainen ystäväni on kuollut. Ystäväni kuolema tuli puskista. Tapasimme ja vietimme iltaa yhdessä toukokuussa ja hän voi kuten ennenkin. Soitin hänelle hänen syntymäpäivänään juhannuksen tienoilla. Hän kertoi olevansa sairaalassa ja saaneensa sydän- ja aivoinfarktin. Lupasin mennä tervehtimään häntä, mutten kerennytkään ja se painaa nyt omallatunnollani. En voinut tietää hänen kuolevan, mutta silti suren syvästi, etten saanut heittää hyvästejä silmätysten.

Viime viikolla olimme ystäväni kanssa Meilahdessa kuulemassa jatkosuunnitelmista hänen sairautensa hoitoon. Reissu oli sinänsä ihan hyvä, vaikka uutiset olisivat voineet olla parempia. Olen aina iloinen, kun saan viettää aikaa ystäväni kanssa. Pääsimme syömään ravintolaan, tapasimme tytärtäni ja kävelimme katselemassa nähtävyyksiä.

Toista viikkoa olen nukkunut huonosti tai erittäin huonosti. Pienet arkiset kärhämät kotona ovat lisänneet ahdistusta, joten nekin ovat heikentäneet unen laatua. Eilen suutahdin ihanalle, maailman kilteimmälle työkaverilleni ihan turhasta. Pinna on piukalla! Tilannetta ei helpota lainkaan työpaikalla oleva meteli. Introverttina koti-ihmisenä olen tottunut hiljaisuuteen ja meteli työmaalla tuntuu, kuin päätä sahattaisiin pokasahalla. Olen fyysisesti ja henkisesti väsynyt!

Tämän päivän lepään. Makaan sohvalla ja katson tallennettuja vielä katsomatta olevia ohjelmia TV:stä. Sen verran käännyn välillä, etten saa makuuhaavoja.