Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

10 vähemmän tunnettua asiaa minusta

Muutama Instagram-kaveri on jakanut tarinoissaan listoja, joissa he kertovat vähemmän tunnettuja faktoja itsestään. Se tuntui aika hauskalta, joten päätin kokeilla mitä mä aiheesta saisin aikaiseksi.

Aloitan helpolla ja tuskattomalla sekä äärettömän tarpeettomalla tiedolla itsestäni. Olen syntynyt helmikuun 7. päivä, joten olen horoskooppimerkiltäni vesimies. En usko horoskooppeihin mutta yleiskuvaus vesimiehestä yksinäisenä sutena sopii minuun todella hyvin. Mä viihdyn vesimiehen tapaan erinomaisen hyvin omissa oloissani, enkä tahdo jaksaa kuunnella turhanpäiväistä löpinää ja sutkauttelua. Olen siis introvertti, tässäpä toinen helposti kerrottava fakta itsestäni. En ole arka, ajoittain olen jopa puhelias, mutta viihdy parhaiten pienessä piirissä ja runsaat ihmiskontaktit ovat minulle väsyttäviä ja tarvitsen niiden jälkeen yksinäisyyttä, mieluiten metsässä.

Sitten ikävämpi tosiasia minusta. Olin koko peruskouluajan koulukiusattu. Minuun ei kajottu fyysisesti, eli en saanut selkääni tai laukkuni ei viety. Kiusaamiseni oli henkistä. Minua haukuttiin läskiksi ja ihramahaksi koko ala-asteen ajan, koska olin pullea lapsi. Ylä-asteella kiusaaminen oli hienovaraisempaa, voisiko sanoa ”sivistyneempää”. Se oli porukoista ulos jättämistä, sipinää ja supinaa sekä paljonpuhuvia katseita. Koko peruskouluajan sain tuntea olevani ”ei-toivottu” ja se jätti omat jälkensä elämääni.

Kiusaaminen jätti minuun elinikäisen tunteen siitä, että olen ulkopuolinen, joka on neljäs fakta minusta. Ulkopuolisuudentunne ei oikeastaan näy muuten kuin siinä, että minä en oikein sopeudu ryhmiin. En ota osaa esimerkiksi työpaikan yhteisiin juttuihin, koska tunne siitä, etten kuulu porukkaan on niin voimakas.

Viides ei niin yleisesti tiedossa oleva asia minusta on se, että olen asunut kaksi vuotta elämästäni ulkomailla. Lukion ja muutaman välivuoden jälkeen lähdin au-pairiksi Sveitsiin saksankieliselle alueelle saadakseni aikaa miettiä mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Sain paikan Zürichin läheltä pienestä kylästä nimeltään Horgen, joka oli Zürich-järven rannalla. Toisen vuoden ulkomailla vietin kesken sairaanhoitajaopintoja. Lasteni isä valmistui Teknisestä Korkeakoulusta ja sai ensimmäisen työpaikkansa omalta alaltaan Etelä-Englannista Paigntonin kylästä. Lähdin mukaan, kun olin raskaana ja koulu jäi puoli vuotta kesken. Mahtavia kokemuksia molemmat vuodet!

Mun suhteeni alkoholiin on aina ollut kulmikas. Äitini puolen suvussa on aina ollut paljon alkoholismia, joten vannoin nuorena, että oma alkoholinkäyttö saa jäädä vähemmälle. Toki olen viinaa ja viinejä juonut, ja omat törppöilyni sen seurauksena tehnyt. Ystävissäni ja lähipiirissä on ollut paljon alkoholia runsaasti käyttäviä ihmisiä. Olen ollut hyvinkin pitkiä aikoja ilman alkoholia ja sairaanhoitajana tehnyt päihdetyötäkin viisi vuotta. Nyt alku syksystä päätin, että mä en tuohon aineeseen enää koske. En tarvitse sitä mihinkään ja se maistuukin niin pahalle. Fakta numero kuusi kuuluukin siis: olen absolutisti.

Seitsemäntenä, vähemmän tiedettynä tosi asiana itsestäni, mainitsen kiinnostukseni kirkkoihin (ja uskontoihin). Kirkoissa on jotain minua rauhoittavaa! Tuntui kuin kaikkien niissä rukoilleiden ihmisten henki leijailisi edelleen niiden ympärillä. Kirkoissa on kastettu, vihitty ja hautaansiunattu ihmisiä, joten niiden sisällä on käsitelty koko inhimillinen elämä. Se vetää minua puoleensa.

Kahdeksas ehkä yllättävänkin fakta minusta on se että en ole ”huusholli-ihminen”. Tykkään kyllä laittaa ruokaa ja vietän paljon aikaa sen parissa keittiössä, mutta sisustamisen ja kodinhoidon voisin huoletta jättää muille. Mulle riittää, että kotona on suht siistiä ja puhdasta. Koti on koti, eikä näyttelyesine.

Yhdeksäs asia, jota harvat minusta tietävät, on lähes täydellinen kyvyttömyys kilpailuun. Kilpailuviettiä mulla jonkin verran on, mutta se suuntautuu lähinnä siihen, kykenenkö ylittämään itseni. Aloitin golfin pelaamisen keväällä. Kentällä ahdistun heti, kun näen perässä pelaavien tulevan lähemmäs ja omista lyönneistä tulee sitten sutta ja sekundaa. Kaikki kilpaileminen nostaa stressitasonin sfääreihin.

Kymmenes ja viimeinen vähemmän tunnettu asia minusta on se, että minä en seuraa uutisia aktiivisesti. Ennen katsoin säännöllisesti uutiset, mutta nykyisin seuraan vain satunnaisesti Aamu-tv:n uutiskatsausta, pysyäkseni jotenkuten kärryillä maailman menosta. Lopetin uutisten ja sanomalehtien lukemisen, kun niissä on vain huonoja uutisia ja herkkänä ihmisenä se ahdisti minua liikaa.

Siinäpä ne: 10 vähemmän tunnettua faktaa minusta. Varmaan löytyisi paljonkin kaikkea mikä ei ole yleisesti tiedossa, mutta päädyin näihin, koska ne tulivat ensimmäisinä mieleen.

Ihminen on kuin sipuli, siitä kuoriutuu monta erilaista kerrosta. Nämä kuoriutuvat tällä kertaa.

Arkipäivän realismia

Raija Malka ja Kaija Saariaho Amos Rexissä

Tänään maanantaina 14.6.2021 on mun tämän vuoden kesälomani eka päivä. Hyppäsin aamulla Kokkolasta junaan, jonka kyydillä pääsin äänikirjaa kuunnellen ja limevissyä tissutellen helposti ja mukavasti Helsinkiin.

Olin varannut huoneen Sokos hotelli Albertista Punavuoressa. Koska matka rautatieasemalta Albertiin ei ole kovin pitkä, päätin viedä laukut hotellille kävellen. Minusta on aina niin mukava kävellä Vanhan Kirkkopuiston (”Ruttopuiston”) läpi ja ihailla Vanhaa Kirkkoa!

Olin jo eilen varannut kotona käynnin Amos Rexin. Korona aikana taidemuseovierailutkin pitää varata etukäteen netistä. Tällaiselle ”tuuliviirille” se on aika rankkaa, koska esimerkiksi tänään en ollutkaan sitten ensinkään taidemuseofiiliksissä, kun menin katsomaan Raija Malkan ja Kaija Saariahon näyttelyä Blick.

Malka oli kyhännyt hyvin krouvin tilataideteoksen, johon Kaija Saariaho oli luonut musiikin. Saariaho on hyvin kuuluisa ja palkittu muusikko, mutta näyttelyn musiikki sai minut ahdistumaan ja tuli halu paeta! Minun korvaani näyttelyn äänimaailma oli hyvin kakofoninen ja painostava.

Näyttely päättyi teokseen nimeltään Kiosk. Tilassa oli laatikoita ja parilla isolla pöydällä erikokoisia ja värisiä maalattuja laudan pätkiä. Jokainen sai sommitella laatikoihin oman ”taideteoksensa”. Mä tykkään osallistuvista taiteesta, joten tartuin heti tilaisuuteen kyhätä oma ”taidelaatikko”. Tällainen siitä tuli:

Vaikka Amos Rexin tämän kertainen näyttely ei minusta ihan maailman parasta taideantia ollutkaan, Amoksessa on aina kiva vierailla. Jännänä kuriositeettina: rakastan ison näyttelysalin lattiaa, joka on tehty ilmeisesti neliskanttisista puupaloista.

Arkipäivän realismia, Harrastukset

Tiltti

Viimeiset kaksi viikkoa olen paneutunut neljänteen taidehistorian-kurssin tehtävään. Aiheena oli taidepedagogiikka. Eilisen ja toissapäivän kirjoitin esseetä aiheesta ”minä ja taidepedagogiikkani”. Sain esseen valmiiksi eilen puolen päivän aikaan. Paneuduin taas aiheeseen niin, että nyt on pää ihan tyhjä, enkä kykene keskittymään mihinkään. Kuljen kotona huoneista toiseen, tarttuen välillä johonkin esineeseen siirtäen sen paikasta toiseen tai maaten ketarat ojossa sohvalla tuijottaen tylsänä puhelinta tai tv:tä. Olen yrittänyt lukea jotain, mutta aivokapasiteetti on vielä niin tiltissä, ettei se kykene vastaanottamaan tietoa. Pasi Ilmari Jääskeläisen ”Harjukaupungin salakäytäviä” tosin olen kuunnellut työmatkoilla, olen jo menossa levyssä 6/9. Margaret Atwoodin ”Orjatteresi” kirjaa aloittelin myös, mutta laitoin sen tauolle, kun huomasin että luettu tieto ei talletu kovalevylle.

cof

Luotan siihen, että ”this too shall pass”. Tulee päivä, ehkä jo huomenna, jolloin saan tämän ajatusjumin aukeamaan ja kapasiteetti on taas käytössä niin, että kykenen korkeampaan ajatteluun. Sitä odotellessa on hyvä toimia, tehdä asioita, joita voi tehdä ilman suurempaa tarvetta asioiden pohtimiselle. Eilen saatuani esseen valmiiksi suuntasin ulos. Ulkona oli upea aurinkoinen kevätpäivä. Aurinko lämmitti jo minunkin valkoista pallinaamaani. Talitintit huutelivat tuulessa keinuvien puiden latvustoissa kuin henkensä hädässä, etsiessään itselleen puolisoa pesänrakennukseen. Tarkoituksenani oli kokeilla vuosia sitten oppimaani meditaatiokävelyä, mutta se sitten kuitenkin jäi. Tintit ja aurinko kävivät kuitenkin hyvin meditaatiosta.

bty

Valitettavasti edes pahempikaan aivokapasiteetin tilttaus ei aiheuta minussa siivousintoa ja tarvetta kaunistaa kotiani. Let’s face it, minä en todellakaan ole huusholli-ihmisiä. Minä ja sisustaminen emme kuulu yhteen! Olen ihan tyytyväinen sekavassa sisustuksessa huonosti mätsäävien väriyhdistelmien keskellä. Kodin sisustaminen ei ole minulle tärkeää. Tärkeintä on se, että saan olla rauhassa kirjojeni ja kirjoitusteni keskellä, eikä kotona ole kovin paljoa pölyä. Olen astmaatikko ja pöly saa minut yskimään.

2126937e127078a4d7795b7dd998ec17

Tänään olen ajatusteni kanssa iloisesti pihalla. En stressaa kyvyttömyyttäni ajatteluun, vaan nautin hetkestä. Olen saanut taas yhden urakan suoritettua ja on aika levätä. Tätä taukoa opiskelusta olen aikonut pitää seuraavat kaksi viikkoa. Minulla on taidehistorian kurssiin vielä kaksi tehtävää jäljellä, mutta aikaa tehtäville on heinäkuun loppuun saakka, joten kiirettä ei ole. Olen ansainnut kahden viikon tauon. Minulla on lupa olla kuin pihalla kuin lumiukko tai sekaisin kuin Ellun kanat.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Intohimo, kirjoittaminen, Taide

Mä en osaa piirtää?

Ja heti aluksi: MINÄ EN OSAA PIIRTÄÄ. Piste.

Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?

Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.

sdr
Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!

Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.

https://i.pinimg.com/originals/15/79/e3/1579e32b6f75c9ebbdf41fe50b7f36e8.jpg

Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.

Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.

dav
Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.

Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?

Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!

cof

Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”

Koe voi alkaa!

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Intohimo, Kauneus, Lihavuus, Muutos

Herkkä kovis

”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.

Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.

dav
Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!

Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli  hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.

2ca2854352a384f9e4fe77db42f9e538

En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.

mde

Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.

2126937e127078a4d7795b7dd998ec17

Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.

Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Terveys

Pakko päästä jonnekin!

Tänään se taas iski. Heti aamulla, kun sain silmäni auki. Tuo tuttu tunne, joka on riivannut minua pienestä lähtien. Pakko päästä jonnekin! Levoton sieluni on saanut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tahdon ”taiteilijatreffeille”, joiksi Julia Cameron näitä inspiraatio-päiviä kutsuu.

Viikkoja olen taas ollut kuumeessa, joten elämäni on kutistunut toisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kansien väliin. Olen rypenyt omassa surkeudessani saamatta aikaan juuri mitään. Tänä aamu oli erilainen. Minulle niin tyypillinen sisäinen levottomuus on herännyt ja on taas voimissaan. Yritin pitää sitä aisoissa lukemalla Tommi Liimatan Autarktista. Sainkin kirjan luettua ennätys ajassa, koska laitoin siihen kaiken tarmoni. Järki sanoo, että olisi paras pysyä kotona, mutta tunne on huomattavasti voimakkaampi. On pakko pukea vaatteet (oleskelen kotona kalsareissa ja kulahtaneessa t-paidassa), kammata tukka, laittaa korvakorut ja suunnata kohti kaupunkia.

cof

Varuiksi otan mukaan jo luetut kirjaston kirjat, jos en keksi muuta paikkaa minne askeleet suuntaisin. Jätän auton vähän kauemmas parkkiin ja alan hitaasti nautiskellen kävellä kohti kirjastoa lainakirjat kainalossani. Taivas on alkanut vihdoinkin rakoilla ja pilvien lomasta näkyy sinistä taivasta. Se saa sydämeni hymyilemään! Kevät ja kesä ovat tulossa. Otan taivaasta kuvan, koska se näyttää silmiini juuri sillä hetkellä niin äärettömän kauniilta.

cof

Kirjastossa teen tavanmukaisen lenkkini. Olen rutinoitunut kirjastossa kävijä. Hyvin harvoin etsin jotain tiettyä kirjaa, vaan kierrän oman lenkkini ala-kerran osastolla ja katson mitä kirjoja on laitettu esille. Jos jokin, syystä tai toisesta, kiinnittää tarkemman huomioni, saatan lainata sen tai laittaa pitkään tbr-listaani (to be read).

Tällä kertaa selviän kirjastosta ilman lainauksia, sillä haluan vastapäiseen kahvilaan teelle. Cafe Stiinassa otan haudutettavaa appelsiinillä maustettua rooibos-teetä ja istun yksin ikkunapöytään. Istun pöydässä pitkään miettimättä mitään, kuunnellen ihmisten ja kahvilan ääniä sekä seuraten ulkona kulkevia ihmisiä. Nautin yksin olosta muiden keskellä.

cof

Tällä kertaa sisäinen levottomuuteni tyydyttyy näin vähästä. Tunnen virkistyneeni. Vanhuus on varmaan rauhoittanut minuakin.