Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.
Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022
Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.
Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022
Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.
Kokkola, huhtikuu 2022
Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.
Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022
Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.
Kokkola, huhtikuu 2022
Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!
Kuusi vuotta sitten joulun alla, ostin itselleni vihdoin järjestelmäkameran. Olin haaveillut omasta kunnon kamerasta jo vuosia, sellaisesta missä olisi kunnon makrolinssi loittorenkaineen. Kävin kameran ostettuani keväällä kaksi valokuvauskurssiakin, joten kameran toiminnat tulivat tutuiksi. Kameraa olen toki käyttänyt paljon, enkä omasta mielestäni osaa kuvata puhelimella niin hyvin kuin omalla rakkaalla Nikonillani. Makrolinssi on kuitenkin jäänyt loittorenkaineen valitettavan vähälle käytölle. Haaveenani on ollut kuvata Suomen luonnonvaraisia kasveja. Kasveja olen kyllä kuvannut, mutta aika vähän makrolla. Makroputki on ollut joka kesä mukana Levin reissuillammekin, mutta aina sen olen jättänyt mökille tai autoon.
Tänään päätin, että otan makron ulkoilutukseen Särestöniemeen. Olen nähnyt Reidarin tauluja niin paljon, ettei ole enää mitään halua kuvata niitä. Särestön koko pihamaa-alue on hyvin rehevä ja sitä ei niitetä kokonaan, joten siellä on varmasti sopivia lähikuvauskohteita ja mahdollisesti myös lampaita. Jätin siis reilusti tällä kertaa lähtiessä kaikki muut putket mökille.
Reidarin Gallerian seinä
Ajelimme Särestöön ja kävelimme suoraan vilauttamaan ”Museo-korttejamme”. Museokortit ovat olleet meidän pelastus, vaikka olemmekin vilautelleet niitä lähinnä pääkajupunkiseudulla. Paljon museoita kirtävinä noin 60€ kortin hinnan säästää hyvin nopeasti takaisin. Meidän tapauksessa kortti ”haukkuu hintansa takaisin” jo yhdellä Helsinginreissulla ja kaikki muu on pelkkää plussaa.
Reidarin maaliputkiloita
Lipunmyyntirakennuksen ja Gallerian välissä oli tämänvuotinen erikoisjuttu. Reidar oli perheensä ”mustalammas” joka ei oikein perustanut maatalon töistä. Metsätöissä hän maalaili pöllien päihin ”stalineita”. Tänä vuonna oli Särestössä Reidarin palaneen kodin kivijalan päälle järjestetty vieraille mahdollisuus maalata omakuva ”pöllinpäähän”. Me luonnollisesti tartuimme tilaisuuteen. Olipa hauskaa!
Mieheni maalaa omaakuvaa
…ja tässä minä keskityn omaani.
Katselimme luonnollisesti kaikki esille laitetut taulut. Joukossa oli monta sellaista taulua, jota en ollutkaan ennen nähnyt. Teemana oli Reidarin suhde äitinsä juuriin Ruijaan, (Norjan suomenkielisiin eli kveeneihin) ja äidin ja isän peruna saama usko yliluonnolliseen ja etiäisiin. Monta hienoa taulua! Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että Reidar Särestöniemi on suosikkitaiteilijoitani?
Meidän omakuvat.
Vietin pitkän tovin pihamaalla peräpää pystyssä kuvaten kukkasia. Matkalla kohti vanhaa Särestöä pääsimme myös silittelemään niitä lampaita. Vanhan Särestön saunan edessä kuvasin kukkaa ja pöheikkö kahahti. Sieltä lähti jokin eläin liikkeelle. Muutaman metrin päässä pötkötti erittäin suurimahainen sisilisko tukin päällä. Sillä ei ollut minnekään kiire vaan se antoi kuvata itseään kuin oikea diiva.
Kukkia kuvasinkin koko loppupäivän. Makrolla kuvaaminen oli niin hauskaa, että päätin jatkaa sitä huomennakin, kun kierrämme uudelleen Äkäsaivon kierroksen.
Kevät on täällä ja lämpö sekä välillä kova auringonvalo hellii minunkin valkoista ihoani. Tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Unen tarve on vähentynyt ja olen selvästi pirteämpi. En pidä talvesta. On pimeää, lunta sekä jäätä, kylmää ja liukasta. Oheiset ovat myös tekosyyni talven liikkumattomuudelle. Varusteista ei ulkoilu jää kiinni, sillä omistan kunnon toppavaatteet ja nastakengätkin. Pimeys kuitenkin syö sielustani valon ja ilon. Nyt kun valoa jälleen on runsaasti, olen kuin seitsemännessä taivaassa ja otan liikunnasta ja luonnosta kaiken ilon irti.
Olen kaivellut Nikonini naftaliinista ja viettänyt viimeiset päivät kuvailemalla luontoa. Tosin sankka katupöly kaatoi minut alkuviikosta sohvanpohjalle pariksi päiväksi innostuttuani liikaa liikunnasta ja valokuvaamisesta. Onneksi kortisoni on keksitty, enkä tällä kertaa kärsinyt tilapäisestä astman pahenemisesta kahta kolmea päivää kauempaa.
Pari vuotta on vierähtänyt, etten ole järkkäriäni liiemmälti ulkoiluttanut. Tiesin, että laantunut intoni puhkeaisi jälleen ja tulisi päivä jolloin kuvaisin taas suurella innolla. On ihanaa tuntea kameran paino kädessä ja kyetä säätämään itse kameran asetuksia kuvatessa. Valitettavasti kuvanmuokkausohjelmani oli lopetettu. Olen muokannut kuviani tarvittaessa Picasalla, jossa edelleen saan käännettyä RAW:na ottamani kuvat, mutten kykene sen avulla enää muokkaamaan kuvia millään tavalla. Uutta ilmaista ohjelmaa olen etsinyt ja kokeillut mm IPiccyä, joka on kyllä ihan pätevä, mutta siinä ei voi käsitellä noita RAW:na otettuja kuvia. Mieheni antoi minulle kuitenkin toivoa Photoshopista, joten katsotaan mitä uutta valokuvausrintamalla on luvassa. Koska en osaa juurikaan maalata tai piirtää toteutan luovuuttani kirjjoittamisen lisäksi valokuvaamalla itseäni innoittavia ja viehättäviä kohteita, muokkaan niitä tilanteen ja fiiliksen mukaan.
Odotan kesää ja luonnon puhkeamista kukkaan, jotta pääsen testaamaan paremmin muutama vuosi sitten makro-linssiin ostamiani lisäsuodattimia. Toivon, että kesästä ei tule yhtä sateinen ja kylmä kuin edellinen kesä oli!
Vietimme mieheni kanssa edellisen viikonlopun Helsingin kulttuuriantia tutkailemassa. Itse menin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla oli hieman aikaa esitarkastaa Sinebrychoffin Taidemuseo, joka oli meille molemmille uusi museo tuttavuus. Vakuutuin näkemästäni. Katsastin ensin ensimmäisessä kerroksessa olevan muotokuvanäyttelyn ”Minä en ole minä”. Salit oli jaettu kivasti aihepiireittäin. Ensimmäisessä huoneessa aiheena oli ”Valta”. Huone oli täynnä maalauksia mahtimiehistä, mukana mm Mannerheim ja Svinhufvud. Mainittakoon, että Aleksanteri II muotokuva oli ylimmän kerroksen juhlasalissa suuren kokonsa vuoksi. Toisessa huoneessa oli maalauksia aiheella ”Perhe” ja olikin hienoa, että nämä ”Valta” ja ”Perhe” olivat peräkkäin. Tunnelma muuttui kovasti huoneesta toiseen astuttaessa. Muita maalausten teemoja olivat ”Edustus” ”Identiteetti” ja ”Unohdetut”. Myönnän etten ole suuri muotokuvien ystävä, mutta näyttelyn asettelu ansaitsee kiitoksen!
Aleksanteri II
Kiersin ensimmäisen kerroksen jälkeen Sinebrychoffin kotimuseon ja kiitän Luojaani, että olen syntynyt nykypäivään. Antiikkihuonekalut ja minä emme kuulu yhteen! Lopuksi suuntasin vielä kellarikerroksen tiiliholviin, johon oli laitettu esille nuorehkon italialaisen Andrea Angionen (s.1977) valokuvia ”Terribilis est locus iste”. Piti katsoa tarkemmin, sillä kuvat näyttivät maalauksilta. Teokset ovat tummasävyisiä valokuvia, joissa Angione on käyttänyt malleina tavallisia kylänmiehiä ja naisia. Kävimme lauantaina mieheni kanssa uudelleen Sinebrychoffilla, ja teokset näyttivät edelleen yhtä upeilta, elleivät jopa upeammilta!
Andrea Angionen valokuva
Mieheni saapui Helsinkiin perjantaina ja suuntasimme suoraa Kiasmaan, sillä halusin ehdottomasti nähdä Ars Fennica työt sekä Korakrit Arunanondchain teokset. Bonuksena Kiasmassa oli myös ARS 17-näyttely. Aloitimme kiertämisen ylimmästä kerroksesta jossa olivat Korakrit Arunanondchain (s.1986 Bangkok) erikoiset työt. Hän on kerännyt valtavasti kaikkea hylkytavaraa ja kasannut ne erikoisiksi teoksiksi. Teoksissa on lasisia valaistuja kupoleita. Taustalla tulee videolta koko ajan selitystä, thaimaalaista räppiä ja uutisia; lasisissa kupoleissa olevat valot välkkyvät taustalta kuuluvan puheen ja musiikin mukaan.Arunanondchai kysyy millainen todellisuus syntyy, kun ihminen lakkaa olemasta ja hänen muistonsa siirretään koneisiin pelkkänä datana erotettuna asiayhteydestä? Mitä meistä jää pilvipalveluun elämään kuolemamme jälkeen? Pelottava ajatus!
Korakrit Arunanondchain teos Kiasmassa
Ars Fennica 2017 kipailun palkintoehdokkaiden Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa yhteisäyttelyssä oli monta veikeää työtä. Minä pidin etenkin Camilla Vuorenmaan suurikokoisista maalatuista puukaiverruksista. Hän oli halunnut tuoda teoksillaan Egyptiläisen hautakammion tunnelmaa. Mielestäni hän onnistui aika hyvin! Pekka ja Teija Isörättyä olivat tehneet liikkuvan teoksen käyttäen pleksiä, sairaala instrumentteja ja kukkasia. Ei huonoja nämäkään! Perttu Saksaa oli inspiroinut valokuvauksessaan ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä sekä eläinten tuttuus ja vieraus. Hänelläkin oli muutama minua puhutteleva työ. Kari Vehosalo on sanonut, että häntä kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen. Hänen maalauksensa olivat ihailtavan pikkutarkkoja ja luulinkin niitä aluksi valokuviksi. Kaiken kaikkiaan vieraimmaksi Ars Fennica 2017 taiteilijoista minulle jäi Maija Båfield. Häneltä oli esillä videoteos johon en jaksanut perehtyä. Videotaide ei iske minulle!
Camilla Vuorenmaan teos
Pekka ja Teija Isorättyän teos
Ars 17 näyttelystä minulle jäi mieleen vain kaksi taiteilijaa/työtä. Ensimmäisenä Anna Uddenbergin vääntyneet naisfiguurit milloin milläkin alustalla. Taiteilija on halunnut tuoda esiin vakiintuneita esityksiä villiydestä ja seksikkyydestä. Työt eivät olleet miellyttäviä katsella, mutta taiteilijan työt kyllä ottavat rajusti kantaa nykypäivän naiskuvaan etenkin mediassa. Toinen itsestäni vekkulikin työ oli Rachel Rossinin interaktiivinen työ, joka koetaan VR-lasien kautta. Katsojan liikkeet näyttelytilan marmorilattialla vaikuttavat teoksen tapahtumiin. En ollut koskaan aiemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta simuloivia laseja, joten kokemus oli itselleni uusi, ja siksi se jäi mieleeni.
Anna Uddenbergin teos
Kiasma on kaiken kaikkiaan paikka, joka aina herättää tunteita. Siellä on esillä jotain todella upeaa, mieltä pyöräyttävää ja pohtimaan kannustavaa tai sitten jotain täysin toivotonta ja tuntuu, että rahat menevät hukkaan. Ota tai jätä/love or hate it! Meillä on mieheni kanssa onneksi Museokortit, joten meillä ei mene rahat koskaan hukkaan!
Lauantaina kävimme Sinebrychoffin taidemuseon jälkeen HAM:ssa (Helsinki Art Museum). Halusin ehdottomasti nähdä Ola kolehmaisen ”Pyhät Paikat” näyttelyn. Kolehmainen oli kuvannut maailman eri uskontokuntien kirkkoja. Osa kuvista oli panoraamoja kirkoista ja osa yksityiskohtia tietyistä kirkon osista. Eli jos odotat kuvia kirjoista ulkoapäin, petyt. Kirkot on kuvattu sisältä ja hieman erilaisista kuvakulmista kuin mihin tavallisesti olemme tottuneet. Muutama kuva oli niin hyvä, että herkistyin! HAM:ssa oli esillä myös Pekka Kauhasen töitä. Olin perjantaina käynyt katsomassa hänen talvisota muistomerkkinsä ”Valon tuoja”, joten oli mukava nähdä hänen muita veistoksiaan. Tämä on muuten näyttely joka sopii myös lapsille. Uskon lasten pitävän Kauhasen töistä. Lopuksi katselimme vielä Eero Nelimarkan retrospektiivisen näyttelyn. Ehkä olin niin herrojen Kolehmainen ja Kauhanen lumoissa, että Nelimarkka jäi rääpäisyksi. Muistilokeroissa on vain sameita värejä, maalaistunnelmaa ja yksi räväkän keltaisessa mekossa poseerannut täti.
Ola Kolehmainen
Pekka Kauhanen
Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä vierailimme vielä Ateneumissa. Mieheni halusi nähdä veljekset von Wrightin töitä ja minä odotin pääseväni bongaamaan Ankallisgallerian aarteet. Von Wrightit olivat odotetusti upeita. Pikkutarkkoja, kotoisia ja romanttisia töitä. Tämäkin näyttely oli laitettu esille moitteettomasti. Veljesten elämä ja työt tulivat selväksi. Itse pidin eniten näyttelyn alkupuolella olleista kotoisista eläin ja pihatauluista. Ankallisgallerian työt olivat hienosti upotettuna ”Suomen taiteen tarina”-näyttelyn taulujen lomaan. Ankallisgallerian taulut olivat sellaisella korkeudella, että lasten on ne helppo havaita. Info-lehtinen kertoi että tauluja on maalannut useampi maalari mukana myös yksi itsensä Don Rosan maalaama. Ateneumissa olikin paljon lapsiperheitä katsomassa taidetta. Mikä loistava idea Ateneumin Taidemuseolta houkutella nuoria kansalaisia upean taiteen pariin!
Ferdinand von Wrightin taidonnäyte
Don rosan tulkinta Lemminkäisen äidistä
Tätä reissua varten ostamamme Museokortit ovat saaneet hyvän alun vuoden käytölle. Se on ollut tämän vuoden paras hankinta!
Suomen kesä jaksaa yllättää. Eilen paistoi aurinko ja mittari näytti +24C. Eilisiltana alkoi sade, jota on jatkunut koko tämän päivän. Lämpömittarin lukema on laskenut huimaavaan +4Cn, Ylläksellä jopa +3n. Ei naurata! Mutta satunnainen Lapin matkailija ei hämmenny, vaan etsii internetistä korvaavaa toimintaa sadepäivälle. Ilmoille ei voi mitään, mutta tekemistä takuulla löytyy tältäkin leveys- ja pituusakselilta sadepäiviksikin.
Aloitimme päivän kirkosta. Kittilän kirkko on tiekirkko, joten se avautui tänään yleisölle klo 11, jolloin me mieheni kanssa olimme ovenkahvassa tikkana. Kirkko on erikoinen t:n mallinen ja sen on yllättäen suunnitellut Engel, sama mies joka on suunnitellut usean Helsingin upeista vanhoista rakennuksista. Engel on suunnitellut myös kotikaupunkimme Kokkolan raatihuoneen. Kittilän kirkko säästyi vuonna 1944 saksalaisten perääntyessä Lapista, vaikka lähes koko kylä ympärillä tuhoutui. Ihme? Erikoinen sattumus kuitenkin. Kirkossa on vuonna 1685 valmistettu saarnastuoli, joka on saatu lahjoituksena Keminmaan kirkolta. Saarnastuoli on koko kirkon tummin kaluste. Kirkko on kokonaan valkoiseksi maalattu, kattoa myöten. Penkit ovat vanhan vihreät (vaalea harmaan vihreä). Kaunis kirkko jossa tunnelma oli valoisa ja silti harras.
Kittilästä jatkoimme matkaa Ylläkselle. Vettä tuli koko ajan, joten ulkoilu oli poissa laskuista. Ei ole mitään mieltä tarpoa vesisateessa kaikki varustukset märkänä. Vaeltamisessa ja luonnontutkailussa ei silloin ole iloa. Pysäköimme Kellokkaan (=luontokeskus) pihaan ja kipaisimme sisälle. Kellokkaassa tiesin, aamun nettisurffailun tuloksena, olevan Hannu Hautalan valokuvanäyttelyn (30.9 asti). Hautala on suosikkini luontokuvajana. Olen käynyt useamman kerran hänen Luontokuvakeskuksessaan ”Hannun jäljet”, joka sijaitsee Kuusamossa. Hautala on vanhan ajan kuvaaja, joka edelleen kuvaa filmille, eikä ole ottanut digi-kuvausta omakseen. Hän on kuuluisa etenkin lintu-kuvistaan.
Hannu Hautalan kuva kuukkelista vuodelta 1983
Kellokkaassa Hannu Hautalan ”Metsänpoika” näyttely oli toteutettu kronologisessa järjestyksessä. Näyttely alkoi hänen ensimmäisellä julkaistulla kuvallaan korpista. Esillä oli myös video, jossa Hautala kertoi kuvistaan ja aiheistaan. Mukana oli myös sävelmiä, jotka olivat kuvitettu Hannu Hautalan valokuvilla. Jotkut kuvat ja musiikki sopivat niin hyvin yhteen, että liikutuin kyyneliin.
Hannun valokuvien jälkeen katselimme vielä Kellokkaan pysyvän kulttuuri- ja luontonäyttelyn Meän Maa. Näyttelyssä kerrotaan Pallas-Yllästunturin alueella olevien kuntien ja kylien elämästä ennen ja tänään.
Kuva Meän Maa -näyttelystä
Tunnustan. Aloitin katsomisen velvollisuudentunnosta. Infossa oleva tyär kehoitti katsomaan sen näyttelyn ja halusin olla mieliksi. Kannatti olla mieliksi. Näyttely oli yllättävän hyvin toteutettu. Erityisesti pidin kielestä. Näyttelyn opaskyltit olivat kirjoitettu lapin murteella.
Kuva Meän maa-näyttelystä
Näyttelyssä paljastuu lappilaisten avarakatseisuus, luonnosta ammennettu viisaus ja veijarimaisuus. Rajat ovat olleet vain virkavaltaa varten. Koska elämä on ollut kovaa, on huumorilla ja toisia tukien selvitty päivästä ja vuodesta toiseen. Suosittelen molempia Kellokkaan näyttelyitä kaikille, jotka Ylläksellä vierailevat. Kannattaa myös katsoa viime vuonna ilmestynyt Pallas-Yllästunturin luonnonpuiston vuodesta kertova noin 25 minuuttia kestävä viedeo.
Kuva Meän maa-näyttelystä
Tässä matkassa on vain yksi ainoa murhe, joka sekin on minimaalinen. Hiihtokeskuksissa on kesäloma! Olisimme halunneet käydä tänään ulkona syömässä. Kellokkaassa olisi kyllä ollut tarjolla lounasta ja pizzaakin varmaan jostain saisi, mutku mutku… Ruokasnobi haluaisi gourmet ruokaa! Kaikki tasokkaammat ravintolat ovat kesäteloillaan.
Mietimme jo mieheni kanssa keinoja miten saada Ylläksen ja Levin kesämatkailu nousuun. Loisimme lisää hyvin merkittyjä vaellusreittejä kesämatkailijoille, mainostaisimme kesäaktiviteetteja ja uusia retkeilyreittejä sekä ottaisimme mainostukseen mukaan geokätköilyn sekä maastopyöräilyn. Johan on kumma, jos ei näillä resepteillä saada kesäsesonkia tuottavammaksi! Kun Levi-Ylläksellä olisi kesäsesonkinakin enemmän matkailijoita, saisimme mekin ehkä halutessamme herkkueväät jostain tasokkaasta ravitsemusliikkeestä!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 