Kuinka helppoa onkaan hukata itsensä, omat toiveensa ja halunsa tässä informaation ja median ryydittämässä arjessa. Kerroin, että pidän naistenlehtien lukemisesta, mielellään sellaisten, jossa on kunnon osiot tämän hetken muodista ja trendeistä. Minä en halua lukea julkkisten elämästä, en ole kiinnostunut heidän elämänsä käänteistä ja mielipiteistään. En tunne heitä henkilökohtaisesti, joten miksi lukisin mitä heille tänään kuuluu. Minua ei vain kiinnosta, joten en halua tuhlata aikaani moiseen soopaan. Tämä on yksi ominaisuus, jonka perusteella alikoin lehteni. Mitä vähemmän juoruja ja kuulumisia, sen varmemmin lehden hankin.
Naistenlehtien lukemisen aloitin yläasteikäisenä Burda-lehdillä. Burda ei ompelu- ja kaavalehtenä kuulu perinteiseen naistenlehtien valikoimaan, mutta nuorena nuo lehdet olivat minulle erittäin arvokkaita. Olin lihava lapsi, josta kasvoi lihava aikuinen. Äidilläni oli tuohon asti ollut ongelma, kuinka vaatettaa lihava tytär. Pohjoisen Suomen pikkukylien ja kaupunkien kaupoissa ei ollut lihaville lapsille suunnattuja vaatteita, tai yleensäkään vaatteita jotka olisivat sopineet hänen pienelle kullanmurulleen. ylä-asteikäisenä löysin Burdat. Niiden ”pahkasikamaisia” kaava-arkkeja tavaamalla opettelin ompelemaan omat vaatteeni. Kankaat olivat ylijäämävarastoista tai jostain muuten halvalla ostettuja, joten ne saattoivat olla välillä todella erikoisiakin, tahtomattaan. Burdan parissa vietin varmasti vuosikymmenen. Palasin niiden kaavojen pariin aina, kun halusin ommella itselleni jotain uutta. Noiden nuoruusvuosieni jälkeen on kauppoihin tullut omia mallistoja meille ”isoille tytöille”. (Kuinka vihaankaan tuota ilmaisua!) Vaatteiden ostaminen ei enää ole pyyleville naisille kovin vaikeaa, paitsi minulle. Olen vaativa laadun suhteen! Tahdon luonnonkuituja, kestäviä materiaaleja ja hyvin ommeltuja vaatteita, jotka kestävät aikaa. Kestävän kehityksen periaatteella valmistettuja suurempia kokoja valmistavia tuotemerkkejä ei ole. Heppoista laatua kyllä löytyy. En halua vaatetta käyttäessäni miettiä kuinka suuri hiilijalanjälki tekokuituisesta vaatteestani mahtaa jäädä tai että minkähän näköinen Aasian lapsi vaatteeni onkaan kursinut kokoon.
Burdista olen siirtynyt toisenlaisiin naistenlehtiin. Ostan lehden varmimmin uuden muotisesongin alussa. Haluan tarkistaa trendit ja linjat. Naistenlehtien lukeminen on taito, jonka olen vuosikymmenien aikana opetellut. Olen oppinut kuinka suljetaan silmät mainoksilta jättämättä kuitenkaan mainostettua tuotetta huomiotta. Mainoksien ylenpalttisesti muokatut kuvat luonnottoman laihoista ja täydellisen ihon omistavista naisista ovat pettäviä. Varsinkin nuoret naiset yrittävät tavoitella ihannetta, jota ei ole olemassa muualla kuin kuvissa. Lapset ja nuoret eivät ymmärrä kuvien olevan photoshopin käytön tuotosta. Kuvissa kauniiden mallien vartaloita ja kasvoja on nipsastu sieltä, täytetty tuolta ja tasoitettu tästä. Olen ihmetellyt miksi mainostajat haluavat käyttää kuvissaan nuoria malleja. Etenkin luksustuotteiden, kuten jopa tuhansia euroja maksavien käsilaukkujen, mainoksissa teini-ikäisen mallin käyttäminen tuntuu liioitellulta ja jopa hölmöltä. Tuotteen todennäköinen ostava kohderyhmä on työssäkäyvät keski-ikäiset naiset, joiden lapset ovat jo aikuisia. Heillä on varaa ja mahdollisuus ostaa kallis merkkilaukku, toisin kuin opintojensa kanssa kamppailevilla tai juuri työelämää aloittelevilla nuorilla, joilla elämän ruuhkavuodet ja taiteilu perheen ja työn välillä on vielä edessä. Olenko naiivi? Nykyaikana saattaa nuori nainen tuhlata sumeilematta kalliiseen merkkilaukkuun ajattelematta asiaa sen enempää. Ja jos rahaa ei ole, niin luottokorttia voi aina vingauttaa ja maksaa laukkua sitten erissä. Elän tänään, huomisesta ei ole väliä!
Toinen naistenlehtien erityisominaisuus on niiden kaksinaismoralismi. Konkreettisena esimerkkinä voisi mainita alkuvuodesta, sekä usein myös syksyisin, aloitetavat kuntokuurit ja laihdutuskuurit. Lehdissä on artikkeleja kuinka saadaan massua tai peppua kiinteämmäksi. Näillä keinoilla laihdut jopa 5 kiloa viikossa! Kun lehteä selaa eteenpäin, tulee osio jossa kerrotaan ruuanlaittamisen olevan keino osoittaa läheisille rakkauttaan ihan konkreettisesti. Jotkin lehdet myös hehkuttavat, kuinka naisen pitää olla persoonallinen ja omaperäinen. Kaikki rakastavat omalle tyylilleen uskollista persoonaa. Mutta kun katsot kuvia ja luet tekstiä, on artikkeli täynnä mainintoja tietyistä vaatemerkeistä (piilomainontaa?) ja asioista, jotka juuri sillä hetkellä ovat trendikkäitä. Etenkin kuvia katsellessa monesti huomaa, että omaperäisyys kilpistyy yhteen tai kahteen pieneen yksityiskohtaan, joita jutussa korostetaan. Oletko esimerkiksi koskaan nähnyt naistenlehdessä muotijuttua kuvineen vammaisesta tai muuten poikkeavasta ihmisestä? Niitä ei juuri ole. Miten virkistävää ja rohkeaa olisikin, jos sellaisen jokin lehti tekisi!
Naistenlehtien tehtävä on olla myyviä. Ne tarvitsevat kunnon levikin pysyäkseen markkinoilla. Tämän vuoksi niiden täytyy pysyä keskitiellä, eikä poiketa massasta. Meillä ihmisillä on tarve kuulua joukkoon ja jostain syystä me suomalaiset olemme käsittäneet asian niin, että poikkeaminen massasta ei ole toivottua. Uskon, että suurin osa suomalaisista naisista nauttii tullessaan huomioiduksi juuri omana persoonallisena itsenään. Pukeutumisellaan erottuvaa ihmistä silti helposti vähätellään ja pidetään leuhkana, ylpeänä. ”Rumat ne vaatteilla koreilee”-ajatus istuu vieläkin hyvin syvällä. On helpompaa tehdä artikkeleja harmaalle massalle, joka ei halua poiketa normaalista. Olisiko massasta hivenen poikkeavalle lehdelle menekkiä? Kukapa sen tietää? Sellaista ei ole!
Kuukausi: helmikuu 2016
Muotia
Jokaisella meillä on jokin pahe. Jokin sellainen, mistä nauttii suunnattomasti, mutta sitä ei tahdo kehdata kertoa muille. Ehkä se ei istu kuvaasi itsestäsi, tai se ei ole yleisesti arvostettua. Myönnän nykyisin kirkkain silmin, että pidän naistenlehdistä ja etenkin niiden muotiosioista. Rakastan seurata muotiviikkojen tapahtumia. Mitä uutta on tulossa ja onko tänä vuonna, joku shokeerannut enemmän kuin muut. Kaikki muistanevat vieläkin kuinka Jean Paul Gaultier, muodin ”Enfant Terrible” (kauhukakara), tuli kuuluisaksi, kun Madonna esiintyi hänen suunnittelemassaan ”tötterötissi-korsetissa”. Nautin valtavasti loistavien editorial valokuvaajien kuten esimerkiksi Tim Walkerin ja Annie Leibowitzin töistä. Heillä molemmilla on oma tyylinsä tehdä. Walker kuvaa unenomaisia, satumaisiakin otoksia, joista osassa muoti on ainoastaan sivuosassa, vaikkakin merkittävässä sellaisessa. Leibowitz on editorial kuvien lisäksi kunnostautunut julkisuuden henkilöiden kuvaajana.
1900-luvun alkupuoliskon suunnittelijat kuten Jean Patou, Elsa Schiaparelli ja Salvatore Ferrgamo ja loivat tyylikkäitä pukineita ja olivat muodin edelläkävijöitä. Coco Chanel aloitti myös uransa jo 1920-luvulla. Hänen tunnettu sanontansa ”Ollakseen korvaamaton, pitää olla erilainen” on ohjenuorani. Olen aina ihaillut tahtonaisia ja Coco on yksi heistä. He tekevät, minkä kokevat oikeaksi, eivätkä kumartele kenellekään. Sodan jälkeen Christian Diorin ”New Look” oli järisyttävä tapaus. Pukujen yläosa ja vyötärö olivat hyvin tyköistuvia ja puvun helmaosaan saatettiin käyttää jopa 18 metriä kangasta. Säännöstelyn jälkeen tuollainen määrä kangasta hameen helmassa oli luksusta ja ehkä jopa hieman paheksuttuakin.
60-luku oli aikakausi sinänsä. Pop-kulttuuri iski täysillä läpi. Mary Quant teki minihameen tunnetuksi ja Jacqueline Kennedy esiintyi tyylikkäässä pinkissä Coco Chanelin suunnittelemassa jakkupuvussa pillerirasia päässään 60-luvun alkupuolella. Vuosikymmenen puolivälissä otettiin vaikutteita avaruusajasta ja se oli hyvin minimalistinen ja geometrinen. 60-luvun loppupuoli oli hippiaikaa. ”Peace and love”. Olen itse syntynyt 60-luvun puolessa välissä, joten tuo vuosikymmen on lähellä sydäntäni. Olen katsonut monta dokumenttia ihmisistä, jotka vaikuttivat muodin alalla tuona aikana. Päällimmäiseksi nousee mieleeni Harper’s Bazaarin ja Englannin Voguen päätoimittajana toiminut Diana Vreeland, joka ilmeisestikin oli tavattoman erikoinen persoona, mutta hänellä oli kyky olla ajan hermolla ja jopa ennustaa tulevia muotivirtauksia. Toinen mielenkiintoinen henkilö 60-luvun muotimaailmassa oli valokuvaaja David Bailey, joka oli vaatimattomista oloista lähtöisin. Lukihäiriöisenä hän kiinnostui valokuvauksesta ja oli keskeinen henkilö luomassa ja välittämässä kuvaa 1960-luvun svengaavasta Lontoosta.
Nykyaikainen muoti on usein erikoisuuden tavoittelua. Erottumista toisista keinoilla millä hyvänsä. Silti joukossa on muutama todella erityislaatuinen lahjakkuus. Omia suosikkejani ovat japanilainen Yohji Yamamoto. Hän on 40-luvulla syntynyt japanilainen suunnittelija. Hänen työnsä erottuvat muista. Ne ovat minimalistisia eivätkä seuraa mitään trendejä tai virtauksia. Hän käyttää vaatteissaan paljon laskoksia ja isoja, ylisuuria siluetteja. Toinen suosikkini on Alexander McQueen, joka valitettavasti hirtti itsensä 40-vuotiaana muutama päivä äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 2010. Hänen työnsä olivat juuri päinvastaisia kuin Yamamoton. Se olivat runsaita ja ehkä jopa surrealistisia. Ihastuin etenkin vaatteisiin, joissa hän käytti taidokkaita pitsejä. Kolmas erityisen mielenkiintoinen nykysuunnittelija on dame Vivienne Westwood. Jotenkin hauskaa ajatella, että tämä nykyisin 74-vuotias suunnittelija tekee vielä täysillä töillä. Tätähän nyky-yhteiskunta meiltä toivoo: työntekoa kuolemaan asti. Hänellä on 4 eri vaatemerkkiä, joihin hän suunnittelee vaatteensa. Westwood oli yksi 1970-luvun punkkareiden suosikeista. Hän suunnitteli ja myi vaatteitaan Malcolm McLarenin perustamassa Let It Rock –vaatekaupassa Lontoossa.
Olen seurannut muotia vuosikymmeniä. Välillä tiiviimmin ja välillä ihan syrjäsilmällä. En edes muista mistä innostukseni alkoi. Ehkä toivon, että osa lahjakkuudesta tarttuisi minuunkin. Osa kiinnostuksestani selittyy kuitenkin varmasti sillä, että lahjakkaita ja itseensä uskovia sinnikkäitä ihmisiä on mielenkiintoista seurata. Ei aina tarvitse miellyttää muita. Tärkeintä on että uskoo itseensä, omiin mahdollisuuksiinsa ja pysyy ajan hermolla.
WASP
Millainen ihminen on normaali ja hyväksytään sellaisenaan ilman kritiikkiä? Suurena dokumenttien ystävänä (tietoimuri kun olen) olen seurannut sarjaa italialaisen väestön sopeutumisesta Amerikkaan. Ohjelmassa mainittiin muutaman kerran WASP (White Anglo Saxon Protestant). Italialaisille, kuten myös irlantilaisille, jotka olivat pääsääntöisesti katolilaisia, sopeutuminen Amerikkaan oli todella vaikeaa. Heitä syrjittiin mm tummemman ihon ja heidän erilaisten tapojensa vuoksi. Molemmat siirtolaisryhmät saivat aluksi vain raskaita ja ikäviä töitä, joista maksettiin minimaalista palkkaa. He eivät kuuluneet tuohon ylempään WASP-kastiin. Hitlerillä oli ajatus arjalaisesta hallitsija-rodusta. Herr Hitlerin ylempään kastiin kuuluvat ihmiset olivat vaaleita iholtaan ja hiuksiltaan, mielellään sinisilmäisiä sekä protestantteja. Weiß Deutsch Protestant.
Nykyaikana ihmisen arvotusjärjestelmä on hieman muuttunut, mutta jollakin tasolla olen taipuvainen väittämään, että WASP on edelleenkin eräänlainen lähtökohta ihmisten luokittelussa. Tämä on provosoiva väite, tiedän, eikä ole yleispätevä jokaisen arviointia tekevän ihmisen kohdalla. Mutta haluan perustella väitteeni. Ajatellaanpa ensimmäisenä esimerkkinä Suomen nykytilannetta. Fakta: pakolaisia on koko Eurooppa pullollaan. Saksassa miljoonan pakolaisen raja meni rikki melkoinen tovi sitten. Suomeen tuli viime vuonna noin 30 000 pakolaista. Varmasti pakolaisten sijoittaminen tuotti päänvaivaa ja takuulla noin suureen porukkaan mahtuu useampikin mätämuna. Moni pelkää, että he vievät meidän työpaikkamme, raiskaavat naiset ja kohta minareetteja nousee jokaiseen kyläpahaseen. Poikkeuksellisina aikoina tapahtuu aina poikkeuksellisia asioita.
En puolustele kenenkään tekemiä pahoja tekoja, he ansaitsevat rangaistuksensa, mutta katsotaanpa asiaa kylmän viileästi logiikan avulla. Miten pakolaiset voivat viedä meidän työpaikkamme, kun he eivät puhu edes kieltä? Suomen kieli on edellytyksenä etenkin moneen vaativampaan tehtävään. Ohjelmassa ”8 Myyttiä työstä” eräs maahanmuuttaja kertoi omasta yrityksestään. Hänellä on pääkaupunkiseudulla busseja öisin pesevä firma. Hänellä on töissä useampi tamili, jotka hän on kokenut erittäin hyviksi työntekijöiksi. Hän sanoi mielellään palkkaavan myös kantaväestöön kuuluvia, jos he tekevät saman työn samassa ajassa ja samalla palkalla kuin nämä tamilit. Haastattelija tarttui heti palkkaukseen ja kysyi mitä nuorukainen maksaa tamileille. Täydellistä suomea ilman korostusta puhuva nuori mies kertoi maksavansa palkkaa kunnallisen työehtosopimuksen mukaan yötyölisineen. Yksi suomalainen oli yrityksessä ollut töissä, mutta lopettanut ensimmäisen työvuoron jälkeen, koska koki työn liian raskaaksi.
Korkeasti koulutetuilla aloilla on toisenlaiset ongelmat. Suomalaiset korkeasti koulutetut ilmeisesti lähtevät muualle töihin parempien palkkojen perässä. Harva peruspakolainen on niin korkeasti koulutettu, että voisi näitä paikkoja hakea, vaikka heissä paljon ammattitaitoista työväkeä olisikin. Suomen syntyvyys on matala, joten väki vanhenee ja työntekijöitä (veronmaksajia) tarvittaisiin kipeästi. Nytkin on jouduttu tuomaan esimerkiksi sairaanhoitajia Thaimaasta ja Espanjasta, että saataisiin rattaat pyörimään. Thaimaalaiset ja espanjalaiset ovat hyväksytympiä kuin nämä pakolaiset, jotka ovat pääasiallisesti islaminuskoisia. Eli jos haluat Euroopassa kuulua normiin: älä tunnusta islamin uskoa.
Ihan vain kuriositeettina: kuinka moni tätä lukeva on tutustunut Koraaniin? (Oletteko muuten lukeneet Raamattua?) Minulle Koraaniin tutustuminen oli yllättävä ja hämmentäväkin kokemus. Koraani antaa esimerkiksi naiselle oikeuksia, joita ei sitten kuitenkaan kulttuurisidonnaisista syistä kaikkialla islaminuskoisessa maailmassa toteuteta. Islamin nimessä tehdään paljon pahaa, mutta niinhän aikoinaan tehtiin kristinuskon nimissäkin. Kristinuskoa vietiin Etelä-Amerikkaan niin kiihkeästi, että siinä sivussa tuhottiin ainakin yksi sivilisaatio. Kristinuskon nimissä on myös tapettu uskomaton määrä naisia täällä Euroopassa roviolla noitina.
Ihmisen muisti on lyhyt ja ymmärrettävästi jokainen haluaa puolustaa omaa tonttiaan. Taidan olla yksin paitsiossa, kun katselen aina asioita laajemmasta perspektiivistä. Haluaisin pitää suuni kiinni. Jokainen aamu lupaan, etten tänään ärsytä ketään. Teen sen tahtomattani provosoimalla ihmisiä katsomaan asioita muualtakin kuin omasta näkövinkkelistään. Olen ärsyttävä piikki lihassa, puhun totuutta tai ainakin omaa totuuttani, jota kukaan ei halua kuulla, ettei oma turvallinen maailma murenisi. Vaikka olen WASP, tai no WFP (White Finnish Protestant), niin en kuulu joukkoon. En ole koskaan kuulunut! Poikkeuksena on hyvä elää.
Yläraja
Onko kivulle ylärajaa? Fyysiselle kivulle. Henkiselle kivulle. Kumman kivun yläraja on korkeammalla? Mahtaako kumpikaan olla mitattavissa, arvotettavissa? Jos fyysiselle tai henkiselle kivulle on ääriraja, kuka sen on määritellyt ja kuinka?
Fyysinen kipu voidaan poistaa kipulääkkeillä ja joissain tapauksissa ainakin laimentaa sitä, jollei kokonaan poistaminen onnistu. Jos kivun syy ei poistu, tai sitä ei poisteta, se palaa lääkkeen vaikutuksen lakattua. Henkistä kipua voidaan turruttaa lääkkeillä. Henkisen kivun poistamiseksi jokainen joutuu tekemään jotain: keskustelemaan asiasta, muuttamaan ympäristöään tavalla tai toisella ja antamaan anteeksi loukkaajalle ja itselleen. Toisin kuin fyysinen kipu henkinen kipu ei poistu lääkkeillä. Kivun voi turruttaa vuosiksi, vuosikymmeniksikin lääkkeillä, tai yksinkertaisesti painamalla kipupiste johonkin mielen lokerikkoon. Turrutettu ja lokeroitu kipu läpsähtää esille erikoistilanteissa, jotka muistuttavat alkuperäistä kivun tunteen aiheuttaja. Se voi livahtaa esille huomaamatta. Stressitaso nousee ja kurkkua kuristaa ahdistus. Tekisi vain mieli nukkua. Traumaattisemmissa tilanteissa kipu voi myös räjähtää esille aggressiona tai äärettömän voimakkaina vihan tunteina.
Kaikki kipu on aina henkilökohtainen kokemus. Se mikä toisesta on äärettömän kivuliasta, on toiselle ohimenevä epämukavuus. Joillakin fyysisen kivun hoitoon riittävät luonnontuotteet, toiset tarvitsevat käsikaupasta saatavia kipulääkkeitä. Jotkut ihmiset ovat niin kipuherkkiä, että vahvimmatkaan kivunhoitoon tarkoitetut lääkkeet eivät auta. Nykyaikaisilla kipulääkkeillä kivun ylä- eli äärirajaa ei kenenkään enää tarvitsisi kokea. Kivuista suurimmiksi on sanottu syövän aiheuttamaa kipua. Sitäkin voidaan hoitaa esimerkiksi opiaateilla, joita löytyy useamman vahvuisia. Jos opiaateista tulee ikäviä sivuvaikutuksia tai niiden teho ei riitä, on aina mahdollisuus syövän loppuvaiheessa nukuttaa potilas niin, ettei hän enää tunne kipua. Mene ja tiedä sitten tunteeko henkilö kivun nukkuessaan lääkkeellä aikaansaatua unta, mutta nykyaikainen lääketiede käyttää nukutusta viimeisenä keinona kivun hallinnassa.
Myös henkisen kivun kokemus on aina henkilökohtainen. Toiset ihmiset marssivat läpi elämän näyttäen, että mikään ei kosketa heitä. Muut kuvailevat heitä vahvoiksi ja eräällä tavalla ”koskemattomiksi”. On henkilöitä, joiden elämän pienetkin vastoinkäymiset saavat pois raiteiltaan. Onko henkiselle kivulle ylärajaa? Voiko ihminen kerätä ahdistusta, pettymystä, vihaa ja katkeruutta määrättömästi? Tuleeko yläraja vastaan? Mitä tapahtuu, kun saavutetaan henkisen kivun ääriraja? Henkisessä kivussa myös kulttuurilliset kokemukset näyttävät vaikuttavan. ”Te Eurooppalaiset olette heikkoja!” sanoi kerran eräs Keniasta tullut opiskelija. Se, mikä Afrikasta tulevalle henkilölle on jotakuinkin arkipäiväistä, saattaa syöstä suomalaisen upottavimpaan suohon ja henkisen kivun helvettiin. Oletettavasti tilanne on toimii myös päinvastoin. Se mikä suomalaiselle on normaalia, voi olla Kenialaiselle täysin ylitsepääsemätöntä.
Minua kiinnostaa valtavasti tuo henkisen kivun yläraja. Kuinka ihminen käyttäytyy kivun äärirajoilla? Ottaako hän vastuun omasta henkisestä kivustaan vai käyttääkö esimerkiksi perinteistä acting-out menetelmää (tai jotain muuta puolustusmekanismia) siirtääkseen kipunsa läheisilleen tai työkavereilleen kiukuttelemalla, kieroilemalla tai kostamalla. Jotkut turvautuvat päihteisiin torjuakseen henkistä kipua. Alkoholin tai huumeiden vaikutuksessa kivun tunne jää taka-alalle.
Fyysinen kipu on helpompaa hoitaa ja pitää poissa ylärajalta kuin henkinen kipu. Fyysinen kipu on myös lähes aina tunnistettavissa toisin kuin henkinen kipu. Henkinen kipu saattaa piiloutua monenlaisen kuoren alle. Henkisen kivun tunnistaa vain sen kantaja. Myös henkisen kivun äärirajan tunnistanee vain kivun kokija.
