Istuminen on epäterveellistä

Istuminen on epäterveellistä. Kyllä hän sen tiesi. Istui silti. Ikään kuin kiusallakin. Tiesi muiden ajattelevan, että ”tuossa se istuu, ja sen entisestään jo leveä takapuoli sen kun leviää. Nousisi välillä ylös ja kävisi edes pienellä lenkillä”. Silti hän istui. Välillä pisti jopa makuulle sohvalle ja veti peiton päälleen. Oli niin leppoisaa viettää päivä katsellen television iltapäiväohjelmia ja kuunnella siinä sivussa naapurista kuuluvia ääniä. Naapurin juoppo äijä järjesti tämän tästä vaikka minkälaista äksöniä, joka kaikki kuului hyvin paperinohuiden seinien lävitse. Ei tarvittu edes juomalasia kuunteluun, pelkkä normaali kuulo riitti. Joskus aurinkoisina päivinä mielessä kävi ulos lähteminen, mutta ei sitten yksin viitsinyt. Kaupassa vain kävi pikaisesti ja kiireesti takaisin, ettei menettäisi mitään tärkeää televisiosta.

 
Elämä oli jättänyt hänet jo alku matkasta pysäkille, ohjannut ojanpientareelle pois kiireisempien tieltä. Hän oli mukisematta tyytynyt osaansa. Mitä sitä turhaan nurisemaan, hän oli tyytyväinen. Ainoa, mitä hän joskus harmitteli, oli, ettei hän ollut kouluaikana noussut kapinaan. Koko yläasteen ajan hän oli saanut kärsiä. Se oli alkanut heti alakoulusta yläasteelle siirryttäessä: jatkuvaa pilkantekoa, naureskelua ja tönimistä. Ehkä hän oli erilainen, toisten silmissä ruma ja siksi huonompi. Itsekseen hän oli laulanut Pelle Miljoonaa: ”… ei oo totta että olen ruma… koska mulla ei ole varaa pukeutua… niinkuin rikkaiden kakarat… jotka mulle nauravat… vaatteitani pilkkaavat… mut silti en oo ruma… tajuutsä maailma – Eikä oo totta että en oo mitään… koska en ole paras missään… mut elämäni on mun… eikä kenenkään muun… enkä anna sitä muiden haltuun… olen mitä vaan… tajuutsä maailma”. Se oli helpottanut silloin, kun muiden huutamat sanat sattuivat eniten.

Hän oli ollut yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi. Äiti oli juoppo, jonka maailman täyttivät alati vaihtuvat miesystävät ja ahdistus siitä mistä saisi seuraavan ryypyn. Hänestä äidin miesystävät tuntuivat vaihtuvan sen mukaan kenellä oli kulloinkin rahaa viinaan. Elämä kotona pienessä kaksiossa oli parhaimmillaankin helvettiä, hänellä ei ollut minkäänlaista rauhaa. Vaatteensa hän joutui haalimaan roskapöntöistä ja olipa hän varastanut pyykkinaruiltakin eksyttyään kaupungin vieraammille ja vauraammille kulmille. Kaupoista varastamiseen hän ei ollut sortunut, nähtyään kuinka kaveri oli jäänyt kiinni. Oli miellyttävämpää olla kuin Robin Hood, ottaa niiltä joilla oli enemmän varaa. Hän kutsui pyykkinaruilta varastamistaan ”tulon siirroksi” ja ”rikkaiden verottamiseksi”, oikeuttaakseen tekonsa. Eihän hän huvikseen varastanut, vaan ihan tarpeeseen. Onneksi koulussa sai kuitenkin kerran päivässä oikean ruuan, siksi hän oli koulussa sinnitellyt, vaikka kiusaaminen olikin jatkunut lähes koko kouluajan.

 
Peruskoulun jälkeen hän oli mennyt ammattikouluun, ei häneltä muuta odotettukaan. Hän kävi keittäjä-linjan. Ammattikouluaika sujui paremmin kuin peruskoulu. Hän sai olla rauhassa. Kiusaaminen oli loppunut. Ei hän silti ystäviä saanut. Muut tuntuivat kiertävän hänet kauempaa. Useana iltana hän oli seisonut peilin edessä ja yrittänyt tutkia mikä hänestä teki erilaisen, muttei ollut keksinyt muuta syytä kuin pukeutumisensa. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa vaatteisiin, äidin rahat menivät iloisesti kurluttaen kurkusta alas.

 
Ammattikoulun jälkeen hän oli lähinnä istunut. Keittäjille ei ollut töitä. Oli hän laiskasti aluksi yrittänyt hakea niitä, mutta saatuaan ties monennenko hylsyn, hän oli luovuttanut. Kelalta sai rahaa. Äitikin oli kuollut, eikä enää siten varastanut hänen rahojaan, joten kyllä hän tällä tulolla tuli toimeen; olihan hän pärjännyt lähes ilman rahaakin.

 
Elämästä oli tullut siedettävää. Hänellä oli oma pieni kaksio. Olohuoneessa oli sohva, pari tuolia, pöytä ja tv-taso, jolla jo aikoja sitten parhaan myyntipäivänsä ohittanut kolhiintunut, mutta toimiva, televisio. Makuuhuoneessa oli sänky ja yöpöytä. Ei hän muuta tarvinnut. Mitäpä sitä, kun oli oma rauha. Tänne ei kukaan tullut huutelemaan hävyttömyyksiä, eikä aukomaan viinapullon korkkia. Tässä asunnossa hän sai olla yksin ja juuri sellainen kuin hän oli.

 
Maailma ei tuntunut tarvitsevan häntä mihinkään. Mutta siinä istuessaan hän kuitenkin tiesi, että kaikesta huolimatta omalla mitättömällä tavallaan hänkin oli arvokas.