Saman auringon alla

Katselin dokumenttielokuvan Pohjois-Korealaisen pienen tytön elämästä. Mikään ei ole koskettanut minua näin paljoa vuosiin!

Jonkin verran tiesin Pohjois-Koreasta jo ennen dokumentin katsomista. Tiesin sen olevan yksipuolueinen valtio, jota johtaa tällä hetkellä Loistava Toveri Kim Jong-un. Kim Il-sung, joka nimitti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi, kuoli vuonna, kuoli 1994. Maahan julistettiin kolmen vuoden suruaika, jonka päätteeksi 1997 Korean työväenpuolue nimitti Rakastetun Johtajan Kim Jong-ilin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi (Pohjois-Korean valtionpäämieheksi), vaikka edesmennyt Kim Il-sung on virallisesti yhä Pohjois-Korean presidentti. Kim Jong-ilin poikaa, Kin Jong-Unia on nimitetty myös Suureksi Seuraajaksi, mutta nimitys tullaan oletettavasti muuttamaan, sillä kuka haluaa olla pelkkä seuraaja? Minulla on varsin synkkä kuva Loistavasta Toveri Kim Jong-unista. Muistan mm nähneeni artikkelin, jossa hän on vuorikiipeilemässä pikkukengät ja trenssitakki päällä. Kim Jong-un tahtoi antaa kansalaisilleen kuvan, kuinka tervehenkiset harrastukset heidän Loistavalla Toverillaan on.

 

 

Korean demokraattista kansantasavaltaa hallitsee pääpuolueena  Korean Työväenpuolue, johon kaikki hallinnon edustajat kuuluvat. Valtiota johtaa marxilais-leniniläisen teorian ja siitä edelleen kehitetyn korealaisen ja puolueen käsityksen mukaisesti marxilais-leninismiä korkeamman juche-ideologian mukaisesti ”kansan etujoukko” eli puolue. Korkein kansanneuvosto on virallisesti hallinnon korkein elin.  Sen 687 jäsentä valitaan viisivuotiskausiksi kansanvaalilla. Vaali on kuitenkin sikäli nimellinen, että ehdokkaat valitaan etukäteen kansanrintaman jäsenten joukosta eikä vastaehdokkaita ole. Vaalitoimituksessa äänioikeutettu äänestää valmiiksi painetuilla äänestyslipuilla. Mikäli äänestäjä haluaa äänestää ehdokasta vastaan, voi ehdokkaan nimen yliviivata vaaliuurnan vierellä sivupöydällä olevalla kynällä. Turvallisuusviranomaiset valvovat vaalitoimitusta, ja jo pelkkä kynän vilkaiseminen voi olla rangaistavaa.

Ihmisoikeudet ovat Pohjois-Koreassa lähes olemattomat. Pohjois-Korean valtiomuotoa on luonnehdittu termillä ”kommunistivaltion yhden miehen diktatuuri”. Maassa rikotaan ihmisoikeuksia jatkuvasti ja järjestelmällisesti”, ja siihen kuuluvat poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. ”Kaikenlainen tottelemattomuus, kuten maasta poistuminen tai luvaton kokoontuminen tai yhdistyminen, on ankarasti rangaistua ja tiedotusvälineitä kontrolloidaan tiukasti. Jos johdolle käy ilmi, että joku on loikannut pois maasta, saattaa loikkarin Pohjois-Koreaan jäänyt perhe ”hävitä”. Ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet satojen loikkareiden kertomuksen perusteella, että vankileireillä on 200 000 poliittista vankia ja vankeja kidutetaan ja pahoinpidellään leireillä toistuvasti. Maassa ei ole ei ole myöskään uskonnonvapautta, uskonnonharjoitusta tukahdutetaan ja uskontojen harjoittajia syrjitään.

Pohjois-Korean taloudellinen tilanne on surkea. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 katkaisi apuvirrat, joiden avulla Pohjois-Korean vanhentunut teollisuus ja alkeellinen maatalous sinnittelivät. Myös Kiinan halu tukea Pohjois-Koreaa oli laimennut. Sitä kiinnosti enemmän tuottava kauppa Etelä-Korean kanssa, jonka se tunnusti vuonna 1992. Kun vuosien 1995–1996 tuhotulvia seurasi kuivuus, ruokapula syveni vuonna 1997 nälänhädäksi, jossa menehtyi 0,5–3,5 miljoonaa ihmistä. Valtion tiedotusvälineet väittävät pohjoiskorealaisille kapitalistisen Etelä-Korean oloja surkeiksi. Vaikka Etelä-Korea olikin niemimaan köyhempi puolisko ennen jakoa, nyt sen vauraus on eurooppalaisella tasolla. Pohjois-Korea on nykyään Aasian kaikkein köyhimpiä maita läntisten BKT-arvioiden mukaan: CIA:n luettelossa Etelä-Korea on sijalla 44, Pohjois-Korea 194, ostovoimakorjattu BKT henkeä kohti on pienempi vain Nepalissa, Bangladeshissa, Haitilla ja Afrikan maissa.

 

 

Mutta ei niin paljoa pahaa, ettei jotain hyvääkin. 99% pohjoiskorealaisista on lukutaitoisia.  Pohjois-Koreasta on Unescon maailmanperintöluettelossa mukana Koguryon hautakivikompleksi, joten positiivisia yhteyksiä ulkomaailmaan on jossain vaiheessa ollut. Pohjois-Koreassa massaliikuntatapahtumat ovat merkittäviä tapahtumia. Massaliikuntatapahtumissa on tanssi-, voimistelu- ja koreografiaesityksiä, jotka juhlistavat Pohjois-Korean historiaa. Vuosittain järjestettäviin tapahtumiin osallistuu kerralla jopa 100 000 henkeä.

”Saman auringon alla” dokumentti elokuva kertoi siis pienen Zian-mi tyttösen elämästä. Heti elokuvan alussa järkytyin siitä mitä Pohjois-Koreassa opetetaan lapsille. Nuori kaunis naisopettaja käytti valtavan pitkän ajan kertoakseen kuinka Suuri Johtaja Kim Il-sung vihasi japanilaisia ja maanomistaja sekä piti näitä roistoina ja pettureina ja halusi ajaa nämä pois maasta kivittämällä. Asiaa käytiin läpi monta kertaa ja kehotettiin lapsia toistamaan opettajan lukemaa tekstiä. Myös amerikkalaiset saivat oman osansa vihaa tuolla tunnilla.

Jonkin aikaa dokumenttia katsottuani, oivalsin, että koko dokumentti oli lavastettu. Venäläinen Vitaly Manski oli tehnyt elokuvan nerokkaasti. Hän oli jättänyt dokumenttiin näkymään kaiken. En tiedä miten hän niin on kyennyt tarkan valvonnan alla toimimaan. Elokuvassa oli otoksia kuinka pohjoiskorealaiset avustajat sanovat ohjattaville mitä seuraavaksi pitää sanoa ja kuinka toimia. Kohtauksia otettiin useampaan kertaan, että se saatiin menemään avustajien toiveiden mukaisesti. Aloin epäillä dokumentin lavastusta, koska tiesin että ruokaa maassa on hyvin vähän ja Zian-min perheen päivällispöytä notkui herkkuja. Isä kehotti Zian-mitä syömään reippaasti kimchikaalia, sillä se estäisi syöpää ja hidastaisi vanhenemista. Miten on mahdollista, että maassa jossa ihmiset kärsivät nälkää, tavallisella perheellä on noin paljon ruokaa. Kiinnitin myös huomioni dokumentissa olevien ihmisten vaatetukseen. Jos maa on todella köyhä, onko heillä varaa muodinmukaisiin vaatteisiin ja korkokenkiin?

 

 

Ihan pieninä välähdyksinä elokuvassa näytettiin katkelmia tavallisesta kansasta. Kun dokumentissa kuvattiin otosta vaatetehtaassa, jossa Zian-min isä työskentelee, kamera hakeutui naiseen, joka työnsi toppatakin huppua työvaatteidensa alle. Hallissa oli ilmeisesti todella kylmä. Kylmä taisi olla myös Zian-min koulussa, sillä lapset lämmittelivät patterin vieressä ennen opetuksen alkua. Riipaisevaa oli myös nähdä kuinka rääsyihin pukeutunut vanhus tonki jotain nurmikosta. Kävi mielessä mahtoiko hän etsiä juuria tai mukuloita syötäväksi nälkänsä pitimiksi. Dokumentissa oli pari kertaa tekstiä selventämässä tarinaa. Pahimmalta tuntui teksti, joka kertoi, että Pjongjangin parhaimmassa koulussa lapset asuvat viikot koulun asuntolassa ja vanhemmat työpaikan järjestämissä parakeissa. Näin koululaisille ja vanhemmille työpaikoilla taattiin työrauha.

Dokumentti loppui Zian-min kasvokuvaan. Tyttö kertoo liittymisestään Lasten Liittoon ja alkaa itkeä. Aikuiset taustalla koettavat rauhoitella tyttöä ja kehottavat tätä ajattelemaan jotain iloisia asioita. Mutta tyttö ei keksi mitään hyvää. Millaista elämää eletään maassa, jossa 5-7-vuotias lapsi ei keksi mitään mukavaa ajateltavaa? Millaista elämää eletään maassa, jossa tuon ikäistä lasta rauhoittaa runo Loistavasta Toveri Kim Jong-unista?

Olin kuulevinani vasta ikään uutisissa, että Pohjois-Korea suostuisi luopumaan ydinasekokeiluistaan, jos Yhdysvallat ja Etelä-Korea luopuisivat yhteisistä sotaharjoituksista. Haluammeko todella elää maailmassa jossa sotateollisuus on tärkeämpää kuin ihmisten onnellisuus?