Kuukausi: heinäkuu 2016

Lähdimme mieheni kanssa toiselle, ja tällä kertaa viimeiselle, kesälomareissulle. Tarkoitus oli ajaa päivän aikana hitaasti nähtävyyksiä katsellen Riihimäelle. Päivästä tulisi lämmin ja siksi meille kahdelle keski-ikäiselle ylipainoiselle todennäköisesti tukala, sillä Almerassani vm 1995 ei ole ilmastointia. Emme antaneet asian kuitenkaan häiritä, vaan suunnittelimme matkareitin siten, että pysähdyksiä tulisi monta, jotta voisimme välillä virkistäytyä.

Kuvat Yli-Mäyryn Gallerian pihapiiristä

Ensimmäinen tutustumiskohtemme tällä reissulla oli Kuortaneella Mäyryn kylässä. Siellä sijaitsee taiteilija Soile Yli-Mäyryn taidegalleria. Mieleni on jo kauan tehnyt vierailla tuossa galleriassa. Toissa kesänä, kun olimme putkiremontti-evakossa Perhossa, ajelimme usein tuolla alueella, ja gallerian sijainti tuli minulle tutuksi. Emme kuitenkaan tuolloin käyneet siellä; oli aina muka kiire jonnekin. Uusi tuttavani suositteli galleriaa, kun kerroin kiinnostuksestani taiteeseen. Päätinkin, että Mäyryssä on Riihimäelle mennessä pysähdyttävä.

Galleria

Tämän vuoden (2016) kesänäyttelyn päätyö

Yli-Mäyryn galleriaan oli helppo löytää. Galleria oli rakennettu vanhaan pihapiiriin. Vanha asuinrakennus on Soile Yli-Mäyryn kesäasunto ja hänen henkilökohtaista aluettaan, jonne yleisöllä ei ollut pääsyä. Suunnistimme suoraa varsinaiseen galleriaan joka oli suuri ja valoisa. Tila on täynnä taidetta, maalauksia ja taiteilijan Italian Muranossa tekemää lasitaidetta. Lasityöt ovat pienehköjä ja värikkäitä. Ne ovat täyslasia ja todennäköisesti melko painavia. Maalaukset ovat abstrakteja. Teoksissa voi kuitenkin havaita ihmis- ja eläinhahmoja. Yli-Mäyry käyttää töissään runsaasti värejä, joka on oman tulkintani mukaan hänen tapansa ilmaista tunteita. Me molemmat pidimme tauluista ja lasitöistä valtavasti. Ellemme olisi kärsineet tilapäisestä kassavajeesta, olisimme välittömästi ostaneet muutaman hänen töistään ilomielin.

Soile Yli-Mäyry on käynyt Vapaan taidekoulun ja opiskellut taidetta Stuttgartissa. Hän aloitti uransa muotokuvamaalarina, mutta on vuosien varrella kehittänyt omantakeisen ja tunnistettavan tyylin. Hän on jatkanut opintojaan ihan toisella alalla ja valmistunut valtiotieteiden tohtoriksi vuonna 2011 ja tehnyt sosiologian väitöskirjan, jossa hänen aiheenaan on ollut ”taiteilijan, taideteoksen ja taiteen vastaanottajan kohtaamisen kokemus”. Hän on myös pätevä viittomakielen opettaja. ”Ei siis mikään turha nainen! Hän on uskomaton tehopakkaus ja esikuva monelle, mm minulle itselleni.

Soile Yli-Mäyry on kotoisin Kuortaneen Mäyryn kylästä, mutta asuu nykyisin Lahdessa. Hänellä on taidehalli myös Orimattilassa. Hän itse sanoo olleensa ujo lapsena ja nuorena. Ensimmäisessä taidenäyttelyssään hän ei edes kehdannut sanoa olevansa taulut maalannut taiteilija. Aikuisena häntä ei enää voi sanoa ujoksi tai syrjään vetäytyväksi, vaikka hänen on edelleenkin vaikeaa olla valokuvattavana. Hänen työnsä on saanut hänet esiintymään suurillekin joukoille ympäri maailmaa. Yli-Mäyryn taiteen teemana on yleensä ihmisyys ja ihmisen vieraantuminen luonnosta.

Olimme iloisesti yllättyneitä taidegallerian annista. Pidimme erityisesti iloisista väreistä. Päällimmäinen tunnne Yli-Mäyryn taiteeseen tutustumisen jälkeen oli ilo. Mäyryn galleriassa on koko kesän jatkuva myyntinäyttely, josta halutessaan ostaa teoksen saa sen mukaansa välittömästi. Kannattaa tutustua!

Tarkoitus oli tänään kirjoittaa matkapäiväkirjan viimeinen luku Kittilän markkinoista ja 1600-1700-luvun vanhasta hautausmaasta. Mutta tähän väliin hyökkäsi Kalervo Palsa, joka haudan takaakin onnistuu vielä hämmentämään ihmisten mieliä. Markkinoillakin me toki kävimme ja yritimme turhaa etsiä vanhoja hautoja. Kurenpolven hautusmaa oli mainittu Luontoon.fi-sivustolla yhtenä Kittilän historiallisena retkikohteena. Etsimme sitä aikamme ja kysyimme sitten neuvoa Kittilän kotiseutumuseon työntekijältä, joka ei koko hautausmaasta ollut koskaan kuullutkaan. Hän tarkisti tuon Luontoon.fi sivuston ja sen mukaan olimme oikealla suunnalla. Avulias museotyöntekijä etsi meille uudelleen koordinaatit, mutta niidenkään avulla emme hautausmaata onnistuneet löytämään. Päätimme suunnata kulkumme Kalervo Palsa-museoon.

Museo avautui juuri ja kanssamme museoon tutustui meitä hieman vanhempi pariskunta Kemistä. Museon työntekijä kertoi lyhykäisyydessään Kalervo Palsan elämästä. Hänen isänsä on Porvoon seudulta tullut lantalainen ja äiti Kittilän omia tyttäriä. Palsan koti oli yksihuoneinen pikku mökki. Se sijaitsi alueella, joka Palsan elinaikana oli huonomaineinen. Narikan alueella asui ruumiillista työtä tekeviä ja moni talo majoitti siirtotyöläisiä. Palsojenkin viisihenkinen perhe majoitti mökissään työmiehiä lisäansioiden toivossa.  Palsan mökissä poltettiin viinaa, jota perheen äiti myi ja talon omat asukkaatkin joivat sitä runsaasti. Aikanaan pihalle rakennettiin pieni lautarakenteinen vaja, johon Kalervo veljensä kanssa majoittui. Vajassa ei ollut lämmitystä vaan sitä lämmitettiin pienellä kaasulämmittimellä. Vaja oli kylmä ja Kalervo kärsi siitä. Monissa hänen töissään kantavana teemoina ovat viina ja kylmyys sekä kuolema.

Kalervo oli ollut miellyttävä ja iloinen lapsi. Hän sairastui vakavasti murrosiän kynnyksellä ja sairauden sanotaan muuttaneen hänen persoonaansa. Hän haki ja pääsi Helsingin Kuvataideakatemiaan, mutta ei aluksi innostunut siellä opiskelemisesta ollenkaan. Hän sanoi sen olevan vanhanaikaista ja kaavoihin kangistunutta. Hän kuitenkin palasi takaisin ja opiskeli siellä maalaamisen lisäksi myös grafiikkaa ja kuvanveistoa.

Kalervo Palsa oli ristiriitainen mies. Hän ei halunnut taiteensa olevan kaupallista ja silti hän suri etteivät hänen työnsä menneet kaupaksi. Koko elämänsä hän koki olevansa ulkopuolinen ja hyljeksitty. Omalla kotikylällään häntä vieroksuttiin. Hän halusi kuulua joukkoon, mutta toimi kuitenkin usein niin, että ihmiset vieroksuivat häntä entistä enemmän. Kalervo Palsan elämästä olen aistivinani herkän ihmisen tragedian. Herkkä sielu haluaa kuulua joukkoon, mutta elämä satuttaa niin, että viina vie helposti, näin oravanpyörä on valmis.

Palsan elämä kosketti minua niin, että koko loppupäivän olen miettinyt hänen elämäänsä. Hänen taiteensa ei minua erityisemmin kosketa, se on minun makuuni liian rajua ja pornografista. Museossa oli tosin myynnissä yksi taidejuliste Kalervo Palsan maalauksesta, jonka olisin mielelläni vaikka omalle seinälleni laittanut. Kuvassa istuu karvahattupäinen mies (Palsa itse?) pienessä huoneessa (hänen ateljeensa, tuo lautavaja jota hän myös Getsemaneksi ja Pilvilinnaksi kutsui?). Huone on maalattu siniseksi ja siellä sataa lunta.

Eikö taide ole silloin parhaimmillaan kun se herättää ajatuksia ja koskettaa jotain herkkää kohtaa sisälläsi?

Olen aina ollut kiinnostunut taiteesta ja suurin suruni onkin, ettei minulla ole taiteellista lahjakkuutta. Reidar Särestöniemestä kuulin ensimmäisen kerran alle 20-vuotiaana lukiolaisena, ollessani matematiikan preppauskurssilla Torniossa. Huonekavereinani oli kaksi nuorta naista ja he puhuivat Särestöniemestä tuttavallisesti Reitarina. Reidar oli Kittilässä tunnettu hahmo.

Kun aloimme suunnitella matkaa Leville, oli ainoa toiveeni koko viikolle päästä käymään Särestöniemessä. Olimme nähneet muutaman Särestöniemen työn pari vuotta sitten Amos Anderssonin taidemuseossa Helsingissä käydessämme. Näyttely oli metsäaiheinen ja mieleeni jäi suuri työ, jossa oli tyylitelty koivikko.

Tälle päivälle olin myös sopinut tapaamisen entisen työkaverini kanssa myöhemmin iltapäivällä, joten lähdimme Särestöön aamupäivällä. Matkalla etsimme taas yhden geokätkön ja pysähdyimme ihailemaan Kittilän kirkkoa.

Särestöniemi on upella paikalla Ounasjoen rannassa. Tie sinne on tehty vasta 1985, muutama vuosi Reidarin kuoleman jälkeen, sitä ennen kuljettiin jokea pitkin Kaukosen kylään tai  Kittilään asioille.

Kaikki Särestöniemen rakennukset ovat hirsisiä. Vanha Särestö on historiasta kiinnostuneelle oikea aarreaitta. Se ei kärsinyt vaurioita edes sodassa, vaikka lähes koko Kittilä tuhottiin. Sodasta säästymiseen vaikutti sen syrjäinen sijainti. Reidar Särestöniemi on syntynyt 1925 ja  palveli Lapin sodassa. Yks hänen veljistään ja hänen siskonsa mies kaatuivat talvisodassa.

Reidarin ensimmäinen itselleen rakentama koti tuhoutui täysin tulipalossa 1977. Hän rakensi uuden asumuksen hieman kauemmaksi joesta, muttei kuulemma koskaan kotiutunut sinne. ”Miulla on kaunis talo, vaan en mie sielä ossaa asua”, hän oli tuumannut.

Särestöniemessä vanha Särestö, Reidarin vanha galleria ja uudeksi kodiksi rakennetu talo toimivat nykyisin Reidar Särestöniemi museona. Reidarin isoveli Anttu säätiöi alueen ja rakennukset säilyttääkseen Reidarin työt kuttuuriperintönä tuleville sukupolville. Anttu antoi oman perintöosuutensa säätiölle. Gallerioissa on esillä taiteilijan esineitä, omia myymättömiä töitä ja vuosittain vaihtuvia näyttelyitä.

Itselleni uutta tietoa oli se, että Reidar Särestöniemi oli homoseksuaali. Olin kuvitellut, että hän oli Kalervo Palsan ja Timo K. Mukan tyyppinen ahdistunut ja perverssi taiteilija. Museon esineissä ja esillä olevassa taiteessa näkyy selvästi hänen persoonallisuutensa. Hän oli rakastavan ja tiiviisti yhteyttä pitävän perheen kuopus. Hänet oli kotona rakastettu vahvaksi. Tuo rakkaus kantoi häntä ja näkyy hänen taiteessaan. Se tosiasia, että homoseksuaalisuus oli kielletty vuoteen 1971 asti ja laskettiin sairaudeksikin vuoteen 1981 saakka, ahdisti häntä suuresti ja hän kärsi yksinäisyydestä.

Jos sinulla on mahdollisuus vierailla Kittilässä, älä aja Särestöniemen tienhaaran ohi, vaan poikkea tutustumaan paikkaan. Taidetta ei tarvitse ymmärtää, se koetaan sydämellä. Reidar Särestöniemen taide koskettaa vahvasti ainakin minun sydäntäni.