Tänään olemme harrastaneet höpsismiä. Aamulla tuntui, että tarvitsemme iloa ja pientä hölmöyttä elämään. Päätimme siis valita päivän ohjelman ihan sen perusteella mikä kuulostaa hauskimmalta ja höperöimmältä. Valinta osui Yläksen maastossa olevaan ”velhon-reittiin” joka oikealta nimeltään on Varkaankurunpolku. Ajattelimme että samoileminen maastossa, joka olisi Lapin rehevää lehtometsää virkistäisi ja olisi vaihtelua karulle maastolle, jollaisessa muutamana viime päivänä olimme liikkuneet.
Valitsemamme reitti kulkee puronvarsilehdossa, jossa kasvaa kasvaa kuusia, pihlajia, tuomia, leppiä ja raitoja sekä niiden katveessa väinönputkia ja hiirenportaita sekä runsaasti kurjenpolvia ja ruohokanukkaa. Suurin osa reittiä (2km) kulki reheväkasvuisessa lehtomaastossa syvällä kurussa, jonka pohjalla virtasi puro. 1,5km polusta oli tyypillistä Lapin kuivaa mäntymetsää, jossa kasvaa kynttiläkuusia ja väkkyrämäntyjä.
Lähdimme matkaan Kellokkaan pihasta Ylläksen juurelta. Vastaamme tuli rehevä ja vihreä, vehreä metsä. Metsänpohja oli täynnä saniaisia, kurjenpolvia sun muita lehtoon kuuluvia kasveja. Niiden seassa lojui kaatuneita ja sammaloituneita puunrunkoja. Puissa roikkuu runsaasti naavaa, eli ilma kurussa on todella puhdasta. Lahoavissa puissa oli runsaasti kääpiä. Lintuja maastossa oli paljon, näimme muun muassa toistensa kanssa kisailevia värikäitä kuukkeleita. Taustalla solisi koko ajan kurussa virtaavan puron ääni. Oikea peikkometsä! Ihan helposti voisi kuvitella maastossa vilahtavan menninkäisiä, maahisia ja metsänkeijuja, sekä muita metsän haltijoita. Nimi ”velhonpolku” oli siis ansaittu nimitys tälle maagiselle reitille.
Reitti laskeutuu ensin nopeasti kuruun ja sitten noustaan hitaasti pitkin puron vartta takaisin tunturin rinteelle. Noin kahden kilometrin kohdalla on Varkaankuru. Suoraseinäinen kalliorotko, jonne vesi valuu pienenä putouksena. Lampi Varkaankurun pohjalla on kirkasvetinen. Ylhäältä voi erottaa sen pohjasta jokaisen kiven. Varkaankurun kohdalla on myös nuotiopaikka, jossa mekin paistoimme makkarat.
Olimme yllättyneitä reitin luonnon monimuotoisuudesta. Olimme yllättyneitä myös siitä, että verenhimoisia itikoita oli jopa lehtomaastossa kurun pohjalla todella vähän. Vai mahtoiko itikoiden vähyys johtua reippaalla kädellä laittamastamme Offista? Nuotiolla, toisen patikoijapariskunnan kanssa jutellessamme, saimme hyvän vinkin itikoiden torjuntaan. Pariskunta oli ostanut marketista laitteen, johon ladattiin kaasupatruuna ja sen avulla sai torjuttua hyttysen 20 metrin säteeltä. Pariskunta oli kokeillut sitä mökillä grillatessaan, ja kehui laitteen toimivan loistavasti. Totta, ei ollut Varkaankurun nuotiopaikallakaan sääskiä.
Paluumatkalla Leville, päätimme vielä kirtää ”tulivuorireitin”, joka on Äkäslompolosta Kittilään sijaitsevan pienen sivutien varrella. Kun lähdimme Äkäslompolosta iski salama muutaman kymmenen metrin päästä autostamme sähkönjakokaappiin ja ukkonen jyrähti samalla äkäisesti. Saavuttuamme ”tulivuorireitin” lähtöpaikkaan, ei vielä satanut, joten päätimme kiertää reitin. Tässä päivän toinen ”höpsismi-päätös”. Mitä se haittaa vaikka kastuisimme. Kyllä kesä kuivaa sen minkä se kasteleekin! Emme päässeet kuin muutaman sata metriä, kun vesisade alkoi. Hyvin nopeasti sitä tuli kuin suihkusta. Pian olimme läpimärkiä. Maastokin osoittautui kuraiseksi ja se oli täynnä lammikoita. Käännyimme siis takaisin suolle ja palasimme pitkospuita pitkin takaisin autolle. Tulivuoriin tutustuminen jäi siis tällä kertaa, onneksi kuitenkin näimme ”laavatyynyjä”, eli kiviä jotka ovat kivettynyttä laavaa.
Olemme kierrelleet Muonio, Kittilä ja Kolari alueella näinä muutamina päivinä sen verran, että alueen kartta on jo muodostunut päähän.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 