Kategoria: Arkipäivän realismia

Istuin jäätelöni (Ben&Jerry’s) kanssa Kampin kauppakeskuksen pääovea vastapäätä. Hitaasti lusikoin herkullista kirsikkajäätelöä suuhuni, seuraten samalla ohikulkijoita. Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi noin 13-14 vuotiasta poikaa. Välittömästi istahdettuaan molmemmat pojat kaivoivat puhelimensa esiin. Päät lähekkäin he supisivat toisilleen. Ensimmäinen ajatuksen oli: ”Voi noita nuoria puhelimineen!” Pojat sipisivät innokkasti räpeltäen samalla kännyköitään. Kykenin aistimaan hiedän jännityksensä ja innokkuuden. Pari minuuttia poikia seurattuani, poikien luokse tuli kaksi noin samanikäistä tyttöä. Puhelimet sujahtivat salamannopeudella taskuihin ja pojat nousivat ylös tervehtiäkseen tulijoita. Tunsin kyynelten olevan nousemassa silmiini. Kun nuoret poistuivat paikalta, minä kaivelin paperinenäliinaani ja pyyhin silmäkumiani.

Nuorten viattomuus ja aitous kosketti minua syvästi. Viisi minuuttia nuorten poistumisen jälkeen sain kyynelten virran asettumaan, ja kykenin analysoimaan omaa tunnekuohuani. Olen elänyt varsin erilaisen elämän. Minulta on jäänyt nuo nuoruuden seurustelut kokonaan kokematta. Olen ollut erilainen lapsi ja nuori, sekä myös aikuinen. Koko elämääni on sävyttänyt lihavuus. Olin aina ja olen edelleen ulkopuolinen ja erilainen. En kuulunut, enkä kuulu, joukkoon. Sisimmässäni tiedän, että kaikki on yhtä ja olen kokenut tuonkin jossain toisessa elämässä tai ulottuvuudessa. Kyyneleeni Kampissa johtuivat osattomuuden kokemuksesta. Olen tässä elämässäni jäänyt osattomaksi nuoruuden viattomasta ensimmäisestä seurustelukokemuksesta. Tokikin olen seurustellut ja ollut naimisissa, useammankin kerran. Mutta 13-14 vuotiaan kaikennielevä ja herkkä ihastuminen seurusteluineen minulta on jäänyt kokematta. Olisin halunnut tietää miltä tuntuu olla päättömästi ihastunut toiseen. Olisin halunnut tuntea sen kihelmöivän jännityksen ”tuleeko hän vai ei”, ”tykkäköhän hän vai ei”. Olisin halunnut kokea olevani odotettu ja pidetty. Olisin halunnut kokea senkin, miltä tuntuu liikkua suurella porukalla, laumassa, niin kuin nuorilla on tapana; sekin minulta jäi väliin.

Näin samat nuoret seuraavanakin päivänä. Lämpö läikähti sisälläni katsellessani onnellisena hymyileviä nuorten kasvoja. Voi kun me kaikki voisimme olla yhtä onnellisia, kuin nuo teini-ikäiset Kampin kauppakeskuksessa tuona marraskuun alun viikonloppuna!

Päivä on edennyt jo iltapäivän puolelle. Väsymys velloo lihaksissa. Silmät meinaavat lupsottaa. Aamulla olin kuitenkin ahkera…kai. Sain viimeisteltyä eilen aloittamani pipon ja kävin naapurin rouvan kanssa kirppareilla. Olen miettinyt miten jaksaisin, jos joutuisin vielä olemaan 8 tuntia päivässä terveydenhuoltoalalla töissä. Luulen, että olisin vihainen, kärtyinen ja elämääni kyllästynyt keski-ikäinen ämmä, joka tekisi kaikkien ymprillä olevien elämästä helvetin.

Tunnistan valtavan eron entiseen alkuvuoteen verrattuna. Kerkesin olla 3-4 kuukautta töissä vuorotteluvapaan jälkeen. Laitoksessa työ oli kiireistä, venymistä asiakkaiden ehdoilla, miettien firman taloutta ja peläten jatkuvasti oman työpaikan puolesta. Asiakkaiden ongelmat olivat usein niin monisyisiä, että tunsin itseni neuvottomaksi ja turhautuneeksikin, kun apua haettiin niin myöhään: olisi pitänyt pystyä ihmeisiin. Pipo alkoi jo kiristämään ja olin jatkuvasti sairaana. Koko kevään olin poskiontelotulehduksessa ja minulla oli hengitysvaikeuksia sekä jatkuvasti lämpöä. Nuo vaivat tunnistan jälkeenpäin selviksi stressioireiksi. Tokikin osa syksyn oireistani johtui ihan muista vaivoista, niistä joiden vuoksi olen menossa marraskuun lopulla leikkaukseen. Mutta mieliala on tänään ihan toinen. Vaikka olen juuri nyt väsynyt ja ajatus sakkaa, niin mielialani on loistava. Pienien tupluurien jälkeen olen taas entiselläni – valmiina aloittamaan jotain uutta käsityötä.

Miten onnekas olenkaan, kun minulla ei ole velkaa ja kykenin sanoutumaan irti sairaanhoitajan työstäni tavoitellakseni jotain uutta, sellaista joka saa sieluni laulamaan! Miten onnekas olenkaan, kun rinnallani seisoo rakastava kumppani, joka tukee ulkopuolelta katsottuna pähkähullua ideaani aloittaa kokonaan uusi ja erilainen työelämä viisikymppisenä. Miten onnekas olenkaan kun uskalsin hypätä tyhjään ilman siipiä!

Päätä särkee. Olenko syöny väärin? Olenko nukkunu liikaa? Liian vähän? Sen tiedän, että ulkoillut olen tarpeeksi. Hapenpuutteesta päänsärky ei johdu. Elämä on vihdoin pysähtynyt paikoilleen. Enää ei ole kiire minnekään. Onko sekään hyvä? Mikä minulle on hyväksi? Olen itsekin eksyksissä itseni kanssa. Sisäinen navigaattorinin ei kerrokaan suuntia. Ainoa asia mikä on selvää on se, että haluan kiireetöntä elämää luonnossa kamerani kanssa. Rakastan näitä aamuja, jolloin saan suunnitella tulevan päiväni fiiliksen mukaan.  Olen hötkyillyt ja riuhtonut jo liian kauan, tuhlannut elämääni vauhdilla.

Kiireettömyydessä ja rauhassa mietityttää vain se että niin helposti vetäydyn. Kotona ja metsässä yksin tai hanin kanssa on ihanaa. Ihmissuhteet jäävät, en koe niitä tarpeelliseksi. Yksin on hyvä, kukaan ei kritisoi, eikä moiti. Omassa yksinäisyydessä on hyvä olla. Mutta onko se minulle todella hyväksi? Huijaanko itseäni uskottelemalla, että mun on parempi erakkona? Siinäpä miettimistä vuorotteluvapaan ajaksi.

Töiden jälkeen tulee väsymys. Ei jaksa edes puhua. Hengittäminenkin tuntuu työläälle. Rakkaani yrittää pitää yllä keskustelua, on kiinnostunut sitä miten päiväni on mennyt. Hänen innokkuutensa ja toiveensa ärsyttävät minua. Syytän itseäni, tunnen itseni ilkeäksi. Nyt minä en vaan jaksa seurustella. Kaikki energiani valuu pitkin käsivarsia ja sormenpäistä ulos. Olen kuin tyhjiin päästetty ilmapallo, vetelä kuin keitetty spagetti. Minulla ei vain maanantaisin töiden jälkeen riitä energiaa kuin olemiseen. Puhuminen vaatii ponnistuksia, lenkille lähteminen on mahdoton tehtävä. Edes kamera kädessä luontoon lähteminen ei houkuta! Miksi olen ilmoittanut itseni ikonimaalauskurssille, jonka ajankohta on juuri maanantaina klo 17.30? Ajankohtahan on minulle huonoin mahdollinen. Ihan yhtä hyvin voisin ajatella tanssivani balettia vappu-aattoina Bolshoi-teatterissa. Huomenna asiat ovat jo toisin. Tiistai on kuin uusi alku. Mikä näissä maanantai päivissä imee minulta virrat?

Luin uudesta Kotivinkistä jutun, jossa kahden pienen lapsen vanhemmat olivat luopuneet suurimmasta osasta tavaroitaan. Tuo nelihenkinen perhe tulee toimeen niin vähällä tavaralla, että koko perhe sopii hyvin asumaan alle 50 neliön asunnossa. Tavaroiden vähentäminen oli lähtenyt siitä, kun pariskunta oli herännyt siihen tosiasiaan, että heidän cd-soittimensa oli rikki ja levyjä oli valtavasti. Heillä ei ollut halua ostaa uutta soitinta, joten he päättivät luopua levyistä, koska eivät niitä aikoihin olleet kuunnelleetkaan. Tavaroista luopuminen oli saanut heidät valtaansa niin, että entinen asunto oli alkanut tuntua isolta ja he päättivät muuttaa pienempään.

Juttu kolahti minuun. Iski tajuntaan kuin metrinen halko! Tuostahan minä olen puhunut vuosia, mutten ole tehnyt asialle mitään. Olen halunnut elää luonnonläheisempää ja pienempää elämää. Kun muutin kodistani, jossa asuin lasteni ja heidän isänsä kanssa, muutin lähes tyhjin käsin. Tai no…olihan sitä tavaraa silloinkin. En halunnut luopua ihan kaikesta vanhasta kerralla. Koska sisäinen tunteeni oli, että olin luopunut kaikesta, hamstrasin vähän lisää. Tehtäköön nyt selväksi, en ole hamsteri. Osaan myös luopua tarpeettomasta, se ei tuota minulle tuskaa. Matkan varrella olen kerännyt 5 eri vaatekokoa vaatteita, askartelutarvikkeita, cd-levyjä, kirjoja, astioita ja kankaita sellaisen määrän, jolla voisin ilahduttaa kokonaista keskikokoista kylää.

Artikkeli sai minut miettimään. Miksi olen asettanut itselleni tavoitteita ja toiveita tulevaan, enkä sitten toimi niiden eteen? Mitä tänään voisin tehdä sen eteen, että eläisin lähempänä luontoa tai pienemmin? Ei todellakaan riitä, että asetetaan tavoite ja toivotaan, että elämä vie sitä kohti, on myös tehtävä itse aktiivisesti valintoja jotka edes auttavat tavoitteen saavuttamisessa. Ryhtiliikkeen paikka. Aloitan askartelutarvikkeista.

Ensilumi satoi viimeviikolla. Maailma kirkastui hetkessä. Vaihdoimme autoon talvirenkaat keskiviikkona, kun tulin töistä. Lumi satoi torstaina. Onnittelin itseäni kaksin käsin viisaasta ajoituksesta renkaanvaihdossa. Äläkääkä luulkokkaan, että olisin vaihtanu talvikummit yksin. Ehei! Avitin kyllä kesärenkaitten kantamisessa kellarista vaihtopaikalle ja kannoin autosta irrotetut kesärenkaat  talveksi kellarin suojiin. Raskaimman työn teki hani. Hikeä valuen hän toteutti työn ja minä viljoilin virnuillen vieressä.

Tämä syksy on ollut erilainen. Olen kulkenut paljon metsässä. Tehnyt pitkiä reissuja poluilla ja reiteillä, joilla en ennen ole kulkenut. Olen kontannut pitkospuilla keskellä suota, kyykkinyt sammalikossa sekä tuijottanut taivasta ja puidenlatvoja. Kameraharrrastukseni on herännyt horteesta. Tai no, en ole kuvannut kameralla, vaan kännykälläni. Joku neuvoi minulle facebookissa, kuinka saan käyttöön sen kaikki ominaisuudet. Huomattuani, että puhelimessani on makro, lähti kuvaaminen täysin lapasesta. Mitä mitättömämpi kohde  sitä innokkaampi emäntä. Olen kuvannut sammalia, kiven kuvioita ja jäkäliä. Olen kyykkinyt, kontannut, maannut pitkin pituuttani ja kurkotellut korkeuksiin Samsungini kanssa ja nauttinut.

Viime viikolla kävin vihdoin toteuttamassa pitkäaikaisen haaveeni ja tilasin itselleni digi-järjestelmäkameran. Veronpalautuksia oli luvassa runsaasti, joten ajattelin sijoittaa ne rakkaaseen harrastukseeni, joka tänä syksynä on palannut elämääni. Oman Nikonini saan 4.12.2013.

Tämä alkusyksy on ollut elämäni parasta aikaa. Luovuuteni on palannut, olen toteuttanut itseni. Jopa lenkille lähtö ei tunnu hankalalta. Onhan minulla kamera. Suhtaudun kameraan kuin jotkut koiraan. Sen kanssa on helppoa lähteä lenkille. Se tuo merkityksen lenkkeilyyn syksyisessä illassa.

Kävin ulkona. Satoi. Koko maailma oli peittynyt sumuun. Näkymä oli surullinen.

Siti syksyssä on jotain todella voimakasta ja positiivista. Vaikka maailma ”kuolee” ympäriltä, kuuluu jossain taustalla kuin kaikuna lupaus uudesta. Puut muuttuvat irvokkaan punaisiksi ja julkean keltaisiksi. Ikään kuin he tyrmistyttävillä väreillään haluaisivat näyttää kieltään maailmalle ennen kuin pudottavat lehtensä kokonaan. Maailma sulkee ovensa talven ajaksi, uudistuakseen kokonaan keväällä. Aloittaakseen kokonaan uuden kauden.

Syksy on ulkoisesti masentava. Pimeä, sumuinen, sateinen. Se enteilee vain tuhoa, hävitystä ja kuolemaa. Silti syksyssä on aina lupaus uudesta. Vanhan on kuoltava, että uusi kasvu voi alkaa.

Paradoksaalisesti synkkä, sateinen ja sumuinen syksy on äärimmäisen värikäs. Se on sitä aivan kuin muistuttaakseen meitä näkemään kauneutta kaikissa asioissa. Se on muistuttamassa meitä siitä, että vaikka mitä tapahtuisi meidän oma asenteemme ratkaisee. Ei ole huonoja tapahtumia, on vain tapahtumia.  Jää meidän itsemme päätettäväksi otammeko opiksi. Kohtaammeko takaiskut  mahdollisuuksina oppia itsestämme ja elämästämme jotain. Näemmekö kauneutta kaikessa?

Elämä on jatkanut kulkuaan. Kuukaudet ovat kuluneet ja elämäni on tasoittunut. Tai no miten sen kukanenkin näkee. Onko se tasoittunut vai ei, on varmaan tulkinnallinen juttu, ja riippuu tulkitsijan tempperamentista. Itse koen elämäni rauhoittuneen. Tuntuu, kuin se olisi loksahtanut pyörähtelemään oikeille jengoille. Elämän ilo ja merkitys ovat palanneet.

Uuden suhteen myötä elämääni on tullut enemmän elämää. Kuljemme paljon matkoilla ja tapaamme runsaasti ihmisiä. Vietämme aikaa ystäväni tuttavien ja sukulaisten sekä omien tuttavieni ja sukulaisteni seurassa. Erakoitumisele ei enää löydykään aikaa. Minusta on tulossa sosiaalisissa tilanteissa sulavasti keinahteleva jagulaari. Yllättäen nautin tilanteesta. Sosiaalisuus ja uudet ihmiset ympärillä eivät ahdistakaan, niin kuin aluksi olin ajatellut sen tekevän. Nautin uusien ihmisten tapaamisesta.

On tuskallista huomata omat rajoittensa. Toivoisin niin, että olisin perinyt äitini emännöinnin lahjat. No, en ole perinyt! Kuinka hauskaa olisikaan järjestää päivälliskutsuja tai muita vastaavia pienimuotoisia tilaisuuksia ruuan ympärillä. Ruuanvalmistus kyllä onnistuu, mutta kokkaamisen jälkeen pieni keittiöni on kuin Hiroshima atomipommin jälkeen. Kun edelliseen lisätään olemattomat kattaustaitoni, niin kutsujen järjestäminen ei juurikaan houkuttele. Mutta kai ihmien voi kehittyä? Toivon, että sanonta: ihminen oppii juuri sen mitä hän haluaakin oppia, on totta! Olisi ihanaa järjestää päivälliskutsut ystäville. Sellaiset ”candel light supper”-tyyliset hienostuneet juhlat Hyacinth Bouguetn malliin.