Elämä on ihmisen parasta aikaa, sanoi Matti Nykänen. Voi, miten Matti osuikin oikeaan. Ilo pulppuilee jostain sisältä. Tuntuu kuin sata miljoona perhosta lepattelisi sisuksissani. Innostuksen ja riemun aallot lyövät suurina laineina tajunnassani. Ilo, jonka hukkasin lähes kymmenen vuotta sitten, on palannut elämääni. Olen löytänyt takaisin elämän ilon lähteelle.
Olen palannut takaisin elävien ihmisten kirjoihin. Viimeiset vuodet olen vain ollut, en ole elänyt. En ole aktiivisesti toteuttanut unelmiani ja tahtoani. Olen mekaanisesti suorittanut elämää, tuntenut olevani ansassa, kuin kiinni sidottu koira. Olen ollut pimeässä pyöreässä huoneessa etsimässä nurkkia ja vihdoinkin löytänyt oven ulos tuosta huoneesta. Seison avoimen oven edessä hämmentyneenä siitä, minkä noista eteeni aukeavista teistä valitsen. Kukaan toinen ei minua ole vanginnut, olen tehnyt sen itse. Olin antanut liian suuren määräysvallan elämästäni muiden ihmisten toiveille ja haluille. Toisen ihmisen puolihuolimattomasti lausumat sanat ovat alkaneet elää sisälläni, ja olen yrittänyt tehdä ne todeksi. Olen ollut näkymättömässä ansassa, jonka lausumattomat odotukset ja toiveet ovat luoneet. Herkkä nainen toisten ihmisten energioiden sitomana.
Olen aktiivisesti alkanut muuttaa asioita. Olen alkanut liikkumaan enemmän kamerani kanssa luonnossa, kiinnitän huomiotani syömääni ravintoon ja olen palannut takaisin juurilleni myös henkisessä elämässäni. Elämäni ulkoiset puitteet ovat muuttuneet huomattavasti. Suurin muutos tuli, kun sanouduin irti ahdistusta ja jatkuvaa väsymystä aiheuttavasta työstäni. Jo vuosia oli toivonut uskaltavani ottaa tuon suuren askeleen, askeleen kohti uutta, tuntematonta. Eniten on kuitenkin muuttunut sisimpäni. Negatiivisuus ja asioista etukäteen murehtiminen on jäänyt taka-alalle. Olen päästänyt irti jostain. Irti päästäminen on vapauttanut valtavasti energiaa. Nyt on virtaa ja tilaa myös ilolle ja elämästä nauttimiselle. En suunnittele tulevia asioita valmiiksi, en käy päässäni keskusteluja, joita ei ikinä käydä todellisuudessa. Pidän huolta omasta tilastani. En anna toisten ihmisten enää määritellä mielipiteitäni, en muutu enää sen mukaan ketä yritän miellyttää. Tämä johtaa välillä ylilyönteihin, sillä erottuakseni muista saatan sanoa kärkkäästikin. Mutta nautin löytämästäni vapaudesta ja koen, että minulla on oikeus olla ilmaista eriävä mielipiteeni. Annan itselleni anteeksi. Tänään keskityn hetkeen, olemaan tässä ja nyt. Nautin siitä, että olen kiinni tässä päivässä, että pysyn tietoisena.
Työttömänä on ollut aikaa miettiä. Pohjamudassa on joskus hyvä räpiköidä. Se auttaa huomaamaan, että elämä sittenkin on ihmisen parasta aikaa. Kun kaikki ulkoiset statuksen merkit häviävät, jää jäljelle vain olennainen. Kolme k:ta ovat palanneet elämääni: kirjoittaminen, kuvaaminen ja kutominen, rakkaimmat harrastukseni teini-iästä lähtien. Nuo kolme asiaa ovat aina olleet minun keinojani voimaannuttaa itseäni. Nuo kolme ovat itselleni tärkeitä keinoja auttaa itseäni, kun elämä lyö vasten kasvoja. Tärkeitä ovat myös rakkaus ja ilo, usko siihen, että elämä todella kantaa.
Oli vapauttavaa huomata, että elämäni jatkuu, vaikken olekaan enää osa hyvin rasvattua koneistoa. Miten ihanaa onkaan elää ilman stressiä, työpaikan juoruja ja jatkuvaa ahdistusta siitä teinkö oikean ratkaisun sanoinko oikeat sanat. Eniten olen kuitenkin onnellinen siitä, että minä nauran jälleen. Luulin kadottaneeni nauruni. Nauran onnellista ja sydämen sopukoista pulppuavaa iloista naurua. Olen löytänyt nauruni! Olen elossa ja tiedän, että elämä kantaa!

Herään yöllä. Sinä kääntelehdit vieressäni. Mietin oletko kipeä. Tuhiset tasaisesti, vaikka liikehditkin levottomasti, joten arvelen, että nukut.

Minä tuijotan kattoon. Makaan liikkumatta kädet ristittynä rinnalleni. Huvittaa itseänikin: olen kuin ruumis. En uskalla lepuuttaa jalkaani sängyn reunan yli. Liian monta kertaa ovat henget jo koskettaneet jalkaani pimeässä hakien huomiota. En pelkää, mutta en haluaisi näitä yöllisiä kohtaamisia vainajien sielujen kanssa. Minne menenkin, kerään apua etsiviä sieluja mukaani. Vaasasta syksyllä mukaani lähtivät 40-luvulla pommituksessa kuolleet veljekset. Pienempi veli, noin 6-7 vuotiaas, kutitteli minua useampana yönä, ennen kuin laitoin heidät lähdölle. Tiedän, että he haluavat yhteyttä eläviin, apua siirtymiseen rajan toiselle puolelle. Rukoilen heidän puolestaan. Toistan ”Isä meidän” varmuuden vuoksi kahdesti muiden siirtosanojeni kanssa ja yritän keskittää ajatukseni muualle toivoen ja uskoen, että apuni meni perille.

Kummallinen yö, uni ei tule millään. Ajatukset risteilevät päässäni kuin laivat aavalla ulapalla. Viime aikoina on menneisyys ollut monin tavoin mukana nykyisyydessä. Olen miettinyt elämäni kulkua, nähnyt kuinka se on muovannut elämäni tähän pisteeseen. On puhdistavaa huomata, että jokaisella valinnalla on vaikutusta elämään. Jokainen askel, jonka olen elämäni aikana ottanut, jokainen pieninkin valinta, on johdattanut minut tähän hetkeen. Voin siis vaikuttaa elämääni tekemällä oikeita valintoja.

Sinä käännät kylkeä. Vaikka meillä on kaksi erillistä sänkyä, tuntuu, että minäkin pompin sängylläni. Hellyyden aalto hulmahtaa sisälläni. Olen onnellinen!

Tuntuu, että maailmasta on sammutettu kaikki valot. Näin joulun alla sateisina päivin on niin pimeää, että tarvitaan jatkuvasti valot sisällä, että näkisi edes jotain. Kärsin kaamosmasennuksesta. Pimeän vuodenajan tullessa mieli mustuu ja elämästä tahtovat kadota pimeän myötä kaikki värit.

Miehelläni on arat silmät ja hän haluaisi viettää aamulla aikaa pimeässä. Haluan nousta aamuisin hänen kanssaan, että saan viettää pienen aamuhetken hänen seurassaan, ennen kuin hän lähtee töihin ja minä jään kotiin omiin askareisiini. Tulen yläkerran makuhuoneesta alas ja räpsäytän kaikki valot päälle. Sieluni halajaa valoa, ettei  mielenikin mustuisi sulautuakseen ympäristöön. Hän kärsii kiltisti, että vaimo olisi tyytyväinen.

Elämässäni on talvia, joina Suomen talvinen pimeys on mustannut mieleni niin pahasti, etten muista koko talvesta juuri mitään. Olen kahlannut talven läpi mättämällä suuhuni herkullisia hiilihydraatteja kaksin käsin ja nukkuen reiluja 12-14 tunnin yöunia. Syksy ja talvi on mennyt töissä käyden, syöden ja nukkuen. Keväät ovat olleet kammottavia, kun olen saattanut talven mässäilyn ja liikumattomuuden jälkeen kerätä ympärilleni helposti jopa 15kg lisää turvavallia.

Muutama vuosi sitten heräsin tilanteeseeni. En halunnut vaipua joka vuosi talvihorrokseen lokakuun jälkeen: siinähän menettää suuren osan elämästään! Päätin alkaa tietoisesti taistelemaan kaamosmasennusta vastaan. Kaikista herkullisista hiilihydraateista en kyennyt luopumaan. Jäätelönhimo iskee edelleenkin aina syksyisin ja unetkin ovat pidempiä kuin kesäisin, mutta silti maltilliset 8-10h. Mietin asiaa pitkään mielessäni. Millä ihminen torjuu masennusta elämästään? Minun mielestäni asia on erinomaisen yksinkertainen: etsimällä tietoisesti iloa elämäänsä!

Joka syksy sen jälkeen, kun päätin tehdä syksyisin hiipivälle masennukselleni jotain, olen miettinyt asioita, jotka tuottavat minulle iloa. Olen aktiivisesti tehnyt asioita, jotka ilahduttavat mieltäni. Jokaisella on omat iloa tuovat juttunsa. Toiset rakastavat kerätä postimerkkejä, jotkut nauttivat tähtien katselemisesta, toisille karaoken laulaminen tuo jaksamista arkeen. Minun sieluni kaipaa kiireettömyyttä ja värejä. Helpoiten värejä elämääni saan lagoista. Syksyisin kaivan yleensä kutimeni (tai virkkuuksen) esiin ja  annan värien hoitaa itseäni.

Mitkä asiat sinulle tuovat iloa?

Kävelin diatsepamin ottamisen jälkeen itse leikkaussaliin. Esilääke ei tuntunut vaikuttavan minuun lainkaan. Pelotti, hirvitti ja siltikin tiesin, että kaikki menisi paremmin kuin hyvin. Salin henkilökunta kehoitti minua siirtymään makaamaan leikkauspöydälle. Kun ulkomaalaiselta kuulostavaa anestesialääkäri tuli kyselemään tarvitsemiaan tietoja, tunsin kyynelten kihoavan silmiini. ”Tämäkö on viimeinen asia jonka näen?”Joku sanoi kiinnittävänsä antureita otsalleni, niiden avulla kuulemma mitattaisiin tajuntani tasoa nukutuksen aikana. ”Pitäkää minusta hyvä huolta”, olivat viimeiset sanani, ennen armahtavaa unta.

Olin illalla nukkumaan mennessä pillahtanut itkuun. Kova kuoreni mureni hetkeksi. Halusin, että tuo ihminen jonka kanssa olen saanut viettää 3 onnellista vuotta, tietää todella kuinka tunnen, jos en tulisikaan leikkauksestani takaisin vaan jäisin sille tielle. Myös molemmalle lapselleni laitoin illalla viestiä ihan samasta syystä. Ihmisen mieli toimii niin oudolla tavalla. Onnellisena ja terveenä harvoin muistaa sanoa läheisilleen asioita, jotka ovat todella tärkeitä ja merkityksellisiä, tai tehdä tekoja jotka osoittaisivat että toinen on rakas. Jos en tästä kokemuksesta muuta oppinut niin ainakin sen. Elämässä ei ole kyse siitä, mitä teen itselleni, vaan kuinka paljon annan itsestäni muille!

Heräsin heräämössä neljä tuntia myöhemmin. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten ollutkaan saanut nousta kattoon katsomaan leikkaustani. Olin toivonut, että sieluni irtautuisi ruumistani ja näkisin leikkauksen kuin lintuna katosta. No, en nähnyt! Ensimmäiseen vuorokauteen en tuntenut juuri mitään, siitä piti kipupumppu ja Oxnest hyvää huolta. Noin 20 senttisen leikkaushaavani näin ensimmäisen kerran seuraavana päivänä, kun sain kävellä jo suihkuun. Haava, pituudestaan huolimatta, oli siisti, eikä ollut erittänyt tai vuotanutkaan juuri lainkaan.

Sunnuntaina ennen kotiin pääsyä, lääkärin näkemistä odotellessani, itketti taas hieman. Tuntui kuten usein sanotaan kuolevasta tuntuvan: koko elämäni kulki pikakelauksella silmieni ohi. Kaikki siitä ei ollut kunista katseltaavaa! Tämä leikkaus muutti pientä maailmaani monellakin eri tavalla. Se herätti huomaamaan mikä oikeasti on tärkeää!