Tänään maanantaina 14.6.2021 on mun tämän vuoden kesälomani eka päivä. Hyppäsin aamulla Kokkolasta junaan, jonka kyydillä pääsin äänikirjaa kuunnellen ja limevissyä tissutellen helposti ja mukavasti Helsinkiin.
Olin varannut huoneen Sokos hotelli Albertista Punavuoressa. Koska matka rautatieasemalta Albertiin ei ole kovin pitkä, päätin viedä laukut hotellille kävellen. Minusta on aina niin mukava kävellä Vanhan Kirkkopuiston (”Ruttopuiston”) läpi ja ihailla Vanhaa Kirkkoa!
Olin jo eilen varannut kotona käynnin Amos Rexin. Korona aikana taidemuseovierailutkin pitää varata etukäteen netistä. Tällaiselle ”tuuliviirille” se on aika rankkaa, koska esimerkiksi tänään en ollutkaan sitten ensinkään taidemuseofiiliksissä, kun menin katsomaan Raija Malkan ja Kaija Saariahon näyttelyä Blick.
Malka oli kyhännyt hyvin krouvin tilataideteoksen, johon Kaija Saariaho oli luonut musiikin. Saariaho on hyvin kuuluisa ja palkittu muusikko, mutta näyttelyn musiikki sai minut ahdistumaan ja tuli halu paeta! Minun korvaani näyttelyn äänimaailma oli hyvin kakofoninen ja painostava.
Näyttely päättyi teokseen nimeltään Kiosk. Tilassa oli laatikoita ja parilla isolla pöydällä erikokoisia ja värisiä maalattuja laudan pätkiä. Jokainen sai sommitella laatikoihin oman ”taideteoksensa”. Mä tykkään osallistuvista taiteesta, joten tartuin heti tilaisuuteen kyhätä oma ”taidelaatikko”. Tällainen siitä tuli:
Marjas box
Vaikka Amos Rexin tämän kertainen näyttely ei minusta ihan maailman parasta taideantia ollutkaan, Amoksessa on aina kiva vierailla. Jännänä kuriositeettina: rakastan ison näyttelysalin lattiaa, joka on tehty ilmeisesti neliskanttisista puupaloista.
Edellisestä blogi-kirjoituksestani on kulunut melkoinen tovi. Sinä aikana elämässäni on tapahtunut jättikokoinen muutos.
Mä kyllästyin olemaan valittava keski-ikäinen ämmä, joka on koko ajan sairas. Omakuva oli vinoutunut ja olin kaikin puolin tyytymätön itseeni. Koska olen vakuuttunut, että elän iäkkääksi, pitkä elämä sellaisena viheliäisenä kätisijänä jollaiseksi olin muuttunut, ei houkutellut. Tuli tarve tehdä suunnanmuutos omassa elämässä.
Tässä olen minä 2018 ennen elämänmuutostani
Päätin, että ylipainosta on päästävä – lopullisesti! Olin nähnyt telkkarista Michael Mosleyn dokumentin 5:2 paastosta, myös ystäväni oli katsonut ohjelman. Päätimme kokeilla kuinka kaksi paastopäivää viikossa voisi mahdollisesti auttaa painon pudotuksessa. Itselleni uskollisena latasin puhelimeeni vielä ruokapäiväkirja-ohjelman, että saisin dokumentoitua asiaa. Paastopäiviksi valitsin maanantain ja torstain. Muina päivinä pidin tarkkaa lukua kaloreista ja yritin pitää ne mahdollisimman vähäisiä, kuitenkin niin, että elämä ei menisi kärsimyksen puolelle.
Kolmessa vuodessa tapahtunut ulkonäönmuutos
Ja kyllähän tuloksia alkoi tulla! Vajaan vuoden kuluttua olin 43 kiloa keveämpi. Mielestäni muutos oli tapahtunut helposti ja tavalla, jota voin jatkaa lopun elämäni. Tässä painossa olen nyt ollut noin vuoden ja olen siihen tyytyväinen. Olen 56 vuotias, enkä koskaan halunnut olla laiha, vaan sen kokoinen, että saisin vaatteeni tavallisista kaupoista ja kirpputorilta.
Kuusi vuotta sitten joulun alla, ostin itselleni vihdoin järjestelmäkameran. Olin haaveillut omasta kunnon kamerasta jo vuosia, sellaisesta missä olisi kunnon makrolinssi loittorenkaineen. Kävin kameran ostettuani keväällä kaksi valokuvauskurssiakin, joten kameran toiminnat tulivat tutuiksi. Kameraa olen toki käyttänyt paljon, enkä omasta mielestäni osaa kuvata puhelimella niin hyvin kuin omalla rakkaalla Nikonillani. Makrolinssi on kuitenkin jäänyt loittorenkaineen valitettavan vähälle käytölle. Haaveenani on ollut kuvata Suomen luonnonvaraisia kasveja. Kasveja olen kyllä kuvannut, mutta aika vähän makrolla. Makroputki on ollut joka kesä mukana Levin reissuillammekin, mutta aina sen olen jättänyt mökille tai autoon.
Tänään päätin, että otan makron ulkoilutukseen Särestöniemeen. Olen nähnyt Reidarin tauluja niin paljon, ettei ole enää mitään halua kuvata niitä. Särestön koko pihamaa-alue on hyvin rehevä ja sitä ei niitetä kokonaan, joten siellä on varmasti sopivia lähikuvauskohteita ja mahdollisesti myös lampaita. Jätin siis reilusti tällä kertaa lähtiessä kaikki muut putket mökille.
Reidarin Gallerian seinä
Ajelimme Särestöön ja kävelimme suoraan vilauttamaan ”Museo-korttejamme”. Museokortit ovat olleet meidän pelastus, vaikka olemmekin vilautelleet niitä lähinnä pääkajupunkiseudulla. Paljon museoita kirtävinä noin 60€ kortin hinnan säästää hyvin nopeasti takaisin. Meidän tapauksessa kortti ”haukkuu hintansa takaisin” jo yhdellä Helsinginreissulla ja kaikki muu on pelkkää plussaa.
Reidarin maaliputkiloita
Lipunmyyntirakennuksen ja Gallerian välissä oli tämänvuotinen erikoisjuttu. Reidar oli perheensä ”mustalammas” joka ei oikein perustanut maatalon töistä. Metsätöissä hän maalaili pöllien päihin ”stalineita”. Tänä vuonna oli Särestössä Reidarin palaneen kodin kivijalan päälle järjestetty vieraille mahdollisuus maalata omakuva ”pöllinpäähän”. Me luonnollisesti tartuimme tilaisuuteen. Olipa hauskaa!
Mieheni maalaa omaakuvaa
…ja tässä minä keskityn omaani.
Katselimme luonnollisesti kaikki esille laitetut taulut. Joukossa oli monta sellaista taulua, jota en ollutkaan ennen nähnyt. Teemana oli Reidarin suhde äitinsä juuriin Ruijaan, (Norjan suomenkielisiin eli kveeneihin) ja äidin ja isän peruna saama usko yliluonnolliseen ja etiäisiin. Monta hienoa taulua! Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että Reidar Särestöniemi on suosikkitaiteilijoitani?
Meidän omakuvat.
Vietin pitkän tovin pihamaalla peräpää pystyssä kuvaten kukkasia. Matkalla kohti vanhaa Särestöä pääsimme myös silittelemään niitä lampaita. Vanhan Särestön saunan edessä kuvasin kukkaa ja pöheikkö kahahti. Sieltä lähti jokin eläin liikkeelle. Muutaman metrin päässä pötkötti erittäin suurimahainen sisilisko tukin päällä. Sillä ei ollut minnekään kiire vaan se antoi kuvata itseään kuin oikea diiva.
Kukkia kuvasinkin koko loppupäivän. Makrolla kuvaaminen oli niin hauskaa, että päätin jatkaa sitä huomennakin, kun kierrämme uudelleen Äkäsaivon kierroksen.
Heräsimme sateiseen aamuun. Alkuperäinen ajatuksemme oli viettää maanantaina sateen sattuessa lukupäivä. Luettavaa meillä on mukana yllinkyllin. Lukulaitteella ja tabletilla on kymmeniä lukemattomia kirjoja odottamassa tilaisuutta tulla luetuiksi. Kymmenen jälkeen minulla alkoi polttelemaan: josko sittenkin lähtisimme jonnekin. Vettä tuli kuin reilummasta sumutinpullosta, joten varsinainen vaellus ei innostanut. Päätimme lähteä tarkistamaan uudelleen Pakasaivo ja Kirkkopahta, joista olenkin tänne jo yhden postauksen tehnyt.
Sadepisaroita keränneet kusenkerkät
Luonto näytti kauniilta ja aivan erityisen vihreältä tihkusateessa. Kuusen hennot kevään vaaleat kerkät melkein loistivat ja kesäkukat kukkivat tienpientareilla, sillä mistä tielaitos (Destia) ei niitä ollut niittänyt. Muutaman kerran pysähdyimme jo ennen Kirkkopahtaa kuvaamaan maisemia. En voinut ohittaa upeaa rimmiä, jossa vesi väreili niin kauniisti sateen osuessa veden pintaan. Ohitimme myös ”leimauskämpän” johon päätimme tutustua paluumatkalla paremmin. Kirkkopahdankin ohi ajoimme mennessä, koska siellä näytti olevan tutustujia, ehkä paluumatkalla saisimme katsella paikkoja kahden?
Pakasaivolla ihmettelimme luontoa ja saivojärveä kunnioituksella. Koska olen Pakasaivosta kirjoittanut enemmän, en siitä nyt tällä kertaa kirjoita tämän enempää. Menkää itse katsomaan: siellä se on, kaikessa jylhyydessään. Palatessamme Pakasaivon katselutelineiltä ajattelin, että kyllä ihmiset ennen olivat paremmin luonnon kanssa kosketuksissa. Nykyajan ihminen on menettänyt luontoyhteyden. Kuinka moni voi sanoa osaavansa suunnistaa luonnonmerkeistä, jos joutuu metsässä eksyksiin? Minä en ainakaan osaa. Niille jotka osaavat lukea luontoa, sen merkit aukeavat helposti.
Entisaikojen saamelaiset ovat kunniottaneet Seitoina sellaisia luonnon erikoisuuksia, joita me nykyajan ihmiset emme välttämättä ymmärrä ja käsitä. Esimerkkinä Kirkkopahta, jota kävimme toistamiseen kiertämässä. Se on suuri siirtolohkare, joka seisoo ihan tasaisessa mäntymetsikkössä. Siinä se nöpöttää keskellä tasaista metsää yksinään, paikalla mihin jääkaudenaikaset jäätiköt ovat sen työntäneet. Se on ollut saamelaisten pyhäpaikka, mutta ihmiset taitavat edelleen kunnioittaa sitä, sillä siellä oli edelleen pieniä muistoesineitä ja runsaasti poronluita.
Ihmisiä ihmettelemässä Kirkkopahtaa
Poronluita Kirkkopahdan päällä
Pahdan jälkeen ajoimme vielä mainitsemalleni Valkeajoen leimauskämpälle, joka on ilmeisesti aikoinaan rakennettu tukkien leimauskämpäksi. Metsähallitus on kunnostanut kämppää ja se on avoin kaikille matkailijoille. Mökin lähistöllä on kaivo, jonka vedestä oli varoitus mökin seinässä. Vesi on kovin raadonpitoista, eikä siksi sovellu juotavaksi. Mökissä on ollut tulisija, joka on valitettavasti kärsinyt aikojen kuluessa, joten siihen ei enää saa tulia tehdä. Mökin pöydällä oli siellä käyneden vierailijoiden jättämiä pieniä viestejä. Mm saksankielellä kirjoittetettu viesti Dirkiltä, joka oli viettänyt kämpässä muutaman onnellisen päivän. Hän toivoi, että luonto säilytettäisiin koskemattomana, jotta tulevakin sukupolvi saisi siitä nauttia.
Valkeajoen leimauskämppä’
Kynttilä ikkunalla tuo varmasti tunnelmaa pimeään kämppään
Mieheni oli jossain välissä kerennyt selata Retkipaikan sovellusta ja löytänyt upean kohteen paluumatkamme varrelta. Suunnistimme kohti Hannukaisen kylää, josta matkaa olisi vielä muutama kilometri. Käännyimme ohjeiden mukaan Aavahelukantielle ja siitä kuoppaista kärrypolkua kunnes edessä oli (hyvin huterannäköinen) puusilta. Siitä suunnistimme jokivartta pitkin ihastelemaan koskea. Se oli varsin upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.
Oli oiken hyvä päivä, vaikka satoikin. Sade hidastaa, muttei estä!
Heräsin aikaisin aamulla siihen kun poskionteloita pakotti ja nokka oli täynnä räkää. Kaoin hengitystiet auki ja iskin kuulokkeet koviin kuunnellakseni pätkän Geir Tangenin dekkaria. Päätin pyhästi, että pää saa olla tukossa ja vaikka äänikin tulee kuin hautaholvista, liikkumiseen se ei saa vaikuttaa!
Olimme tutkineet lähiliikuntaan sopivia maastoja ja Pahtakuru meiltä on vielä näkemättä. Keräsimme retkeilykamat kasaan ja puimme sääsken ja mäkäräisen kestävän vaatetuksen. Ketutti. Olin ostanut talvella itselleni kalliit ulkoiluvaatteet (yli 200€) ja niiden housut eivät meinanneet pysyä päällä! Olen ollut dieetillä ja se on ilmeisesti onnistunut.
Minä ja kalliit ulkoiluvaatteet. Hah!
Löysimme Pahtakuruun menevän polun alun. Ensimmäiset muutama sata metriä oli varsinaista highwaytä. Leveää polkua, jota voisi ajaa vaikka autolla. Korkeaniemen upean maisemalaavun kohdalta lähti pieni polku suoraa rinnettä ylös, josta oletimme pääsevämme Pahtakuruun. Ei muuta kuin nokka kohti korkeaa rinnettä. Niin sitä keski-ikäinen täti väisteli kiviä, kantoja ja risuja puuskuttaen ylös rinnettä. Muutama sata metriä nousutuamme muuttui rinne niin kivikkoiseksi, että tulimme siihen tulokseen että Pahtakuru on nähty. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kun se muuttui lohkareikkoiseksi laskimme ettemme ikinä pääse ehjinä alas jos jatkamme matkaa.
Tähän luhikkoon loppui meidän kiipeäminen.
Olimme nousseet hyvin korkealle joten maisemat olivat todella upeat ja rinteestä näki kauas. Lehtomainen tunturin juuri oli muuttunut kivikkoiseksi ja karuksi.
Ja alashan aina pääsee! Tässä tapauksessa oli vaara, että alas tultaisiin liiankin nopeasti ja pyörien. Jos rinne ei olisi ollut niin kivikkoinen, olisin mieluimmin tullut sen alas istualtaan ”laskien”. Se ei ollut mahdollista, joten hitaasti ja varmasti jostain tukia hakien kun se oli mahdollista. Pahtakuru jäi näkemättä, mutta se ei meitä haitannut. Maisemat olivat kauniit, ilma paras mahdollinen ulkoiluun eikä hytynkäisiäkään ollut. Istuimme hetken Korkeaniemen laavulla ihaillen edessämme avautuvaa maisemaa ja uutta upeaa maisemalaavua.
Palattuamme alas Kätkätunturista päätimme vielä vierailla Akanrimmillä, jossa on lintutorni. Olemme käyneet siellä ennenkin ja se paikka viehättää etenkin minua. Suot ovat minusta ihastuttavia. Se on lähellä tietä joten sinne on helppo löytää. Akanrimpi on sanansa mukaan hyvin kostea, jopa vetinen, suo. Sen reunassa on oiva laavu ja lintutorni, josta voi halutessaan tiirailla lintuja. Nyt ei ilmassa ollut kuin muutama lokki, joista yksi sai hepulin meidät nähdessään ja alkoi äännellä erikoisella tavalla. Olisiko linnuilla ollut poikasia hetteellä?
Suopursu kukkii täällä vielä täydessä loistossa ja lakoissa näytti olevan kartteja. Jos Pahtakurun reissulla emme kohdanneet Suomen Ilmavoimia (= sääskiä ja mäkäräisiä), niin Akanrimmillä niitä olikin sitten senkin edestä. Ei huvittanut jäädä sinne pitkäksi aikaa töllistelemään ja ihailemaan upeita näkymiä, vaikka olisi ehkä haluttanutkin. Nälkäkin alkoi jo olla kaiken tämänpäiväisen kiertämisen jälkeen.
Tämän(kin) vuotinen ensimmäinen kesälomareissumme suuntautui Kittilään. Olemme vuokranneet jälleen rivitalonpätkän viikoksi, josta on hyvä tehdä päiväreissuja ympäristöön.
Lähdimme matkaan jo eilen. Ajoimme ensin minun vanhemmilleni, jossa oli yövuorojen jälkeen mukava yöpyä nauttien äidin herkullisista tarjoiluista ja pienen syrjäkylän rauhallisesta tunnelmasta. Odotimme rauhallista ajomatkaa Kokkolasta Pohjois-Pohjanmaalle vaan saimme yllättyä. Turhan monella oli julma kiire ja ohitukset olivat välillä todella röyhkeitä. Pelkäsin useamman kuin neljä kertaa, että joudun esittelemään sairaanhoitanataitojani kolaripaikalla keskellä ”ei mitään”. 110km/h vauhdista tehty nokkakolari olisi tehnyt todella pahaa jälkeä. Tämä rauhallisesti matkaa tekevä keski-ikäinen täti meinasi joutua liikenneraivon valtaan ja näyttää useammastikin keskisormea näille turhan lujaa ajaville ja idioottimaisesti ohitteleville törpöille. Rattiin lähtiessä ei saisi koskaan olla niin kiire, ettei jouda ajattelemaan muita tiellä liikkujia!
Sodankylän ”Vanhan Kirkon” paanukattoa
Sama tahti jatkui tänään, kun ajelimme Pohjois-Pohjanmaalta Oulun kautta Rovaniemelle. Oulussa oli tietöitä, jotka jatkuivat lähes Kemiin asti. Koko matkalla oli nopeusrajoituksena 60-80km/h. Tie oli hyvin kapea ja pohjoiseen menossa oleville vielä epätasainen. Vaikutti, että matala nopeusrajoitus provosoi joitain kuskeja saaden heidät ajamaan tallalaudassa ja ohittelemaan äärimmäisen vaarallisesti. Jälleen oli tädin sietokyky koetuksella!
Sodankylän ”Vanha Kirkko”
Rovaniemen jälkeen liikenne hiljeni! Alkoi sadella vettä. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta tasaisesti Sodankylään asti, missä sade sitten taukosi. Pääsimme tutustumaan Sodankylän vanhaan kirkkoon, joka on rakennettu vuonna 1689. Olemme käyneet pari vuotta sitten tutkimassa kirkkoa, mutta silloin emme päässeet sisälle, koska siellä oli häät. Nyt saimme tutustua tuohon ”helmeen” ulkoa ja sisältä. Ystävällinen opastyttö kerto, että myös uudempi kirkko on auki, joten tutustuimme samalla siihenkin. ”Pieni” mutka Keski-Pohjanmaalta Kittilään siis kannatti!
Sodankylän ja Kittilän välillä saikin sitten ajella aivan rauhassa. Noin 5-10 kilometriä ajettuamme näimme ensimmäiset porot: kolme kappaletta. Enempää niitä ei tällä ajomatkalla sitten näkynytkään. Aurinko oli alkanut paistaa ja lämötila kohosi 7C kymmenessä minuutissa: +8Cstä 15C. Pääsimme perille aurinkoiseen Sirkkaan!
En ole kirjoittanut aikoihin. Viimeksi näyn kirjoittaneen kesälomareissullamme Särestön vierailustani. Siitä on lähes 10 kuukautta. Elämä on silti jatkunut. Tai no – minun elämäni on jatkunut. Onneksi!
Vuoden olimme läheisen ihmisen ”omaishoitajia”. Pidin huolta, että hän pääsee labraan, lääkärille ja muille sovituille käynneille. Mieheni tehtävänä oli varmistaa jatkuva ravinnonsaanti, omainen kun ei halunnut kotipalvelua eikä yhteiskunnan ”edullisesti” tarjoamaa ruokapalvelua tai kaupan kotiinkuljetusta. Emme mekään niitä olisi halunneet. Ne ovat kalliita!
Vuosi oli henkisesti hyvin raskas. En saanut aloittamaani ”taidehistorian kurssia” suoritettua loppuun, vaan se jäi kahta kurssia vaille. Työ yhdistettynä ”omahoitajuuteen” meinasi viedä mehut. Sairastin paljon ja pinna oli monesti äärimmäisen tiukalla. Omainen oli usein sairautensa luonteesta johtuen sekava ja se asetti hoitamiselle omat haasteensa. Tieto omasta tilenteesta ja itsensä hoitamisen tärkeydestä ei meinannut mennä hänelle perille, vaikka kuinka olisi selittänyt. Tuntui välillä kuin olisi huutanut tuuleen. Oman leimansa vuodelle toi se, että omainen ei antanut minulle lupaa kertoa sairaudestaan kenellekään. Ei kenellekään – ei edes siskoilleen. Kuinka monta kertaa jouduinkaan muotoilemaan sanojani ja väistelemään kysymyksiä – ja tunsin itseni viheliäiseksi petturiksi. Pidin kuitenkin lupaukseni loppuun asti.
Näillä käytävillä kuljin niin usein omaiseni kanssa, tukien häntä fyysisesti ja psyykkisesti
Silti en kadu päivääkään ja tekisin edelleen samat ratkaisut. Omainen, vaikka olikin mieheni omainen, oli minulle rakas. Nyt kun kuolema on niittänyt kauraa ja korjannut pois rakkaan omaisemme, olen vakuuttunut siitä, että mitään en muuttaisi. Minulla on ollut arvokas tilaisuus tehdä rakkaalle ihmiselle viimeinen palvelus. Olen saanut auttaa häntä silloin, kun kukaan muu ei siihen ole kyennyt. Hänen ei viimeisenä elinvuotenaan ole hetkeäkään tarvinnut tuntea olevansa yksin tai hylätty.
Minun elämäni jatkuu vielä, toivottavasti pitkään, joten minulla on aikaa opiskella ja toteuttaa omia ambitioitani. Omaiseni aika päättyi ja hänet haudataan lauantaina.
Kiitos yhteisestä matkasta sielunveljeni! Seuraavassa elämässä tavataan!
Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Keskiviikkona olisi yövuoroon meno. Tämä viimeinen lomaviikko on ollut upea. En tiedä mitään parempaa, kuin viettää aikaa kesäisessä Suomen Lapissa oman rakkaan aviomieheni kanssa. Tälläkin kertaa olemme vaeltaneet, ihailleet taidetta ja upeita maisemia, sekä kokeilleet omia rajojamme tunturiin nousemisessa.
Tämä viikko on kuitenkin ollut balsamia sielulleni. Kiireetöntä samoilua kameran kanssa tuntureissa, kuruissa ja saivojärvellä. Tämä päivä Särestössä toi ruokaa myös sydämelle. Olemme käyneet Särestössä jokaisella Kittilän lomallamme, joten tänään oli kolmas kertani siellä. Jokainen kerta on ollut ainutlaatuinen. Siitä asti kun kuulin Reidar Särestöniemestä ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana, olen ihaillut hänen taidettaan. Hänen maalauksensa saavat uuden perspektiivin, kun käy hänen kotonaan ja ateljeessaan. Monet sanovat hänen teoksiaan räikeiksi ja suureellisiksi. Kun on käynyt Lapissa ja nähnyt Lapin luonnon ymmärtää, että myös Lapin luonto on suureellinen ja äärettömän värikäs! Reidarille luonto oli ensisijainen inspiraation lähde, Hän maalasi usein mm. riekkoja ja poroja Lapin maisemaan.
Reidar Särestöniemi oli erikoinen persoona, joka herätti varmasti sekä ihastusta että vihastusta. Tunnettu tosiasia on kuitenkin, että hän oli 60-70-luvun taiteilijoista yksi eniten koulutetuimmista taiteilijoistamme. Hän ymmärsi myös Juhani Palmun lailla tehdä itsestään eräänlaisen brändin, joka vähensi sitten valitettavasti hänen arvostustaan muiden taiteilijoiden silmissä.
Reidarin taulut puhuttelevat minua. Rakastan niiden värikylläisyyttä sekä Reidarin lempeää tapaa kuvata sitä mitä hän silmillään näkee ja sydämellään tuntee. Olin hyvin iloinen, kun kuulin, että nuori kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi oli alkanut suunnitella vaatteita Reidar Särestöniemi-kankaista. Hän oli saanut Särestöniemi-säätiöltä ja Reidarin perikunnalta luvan käyttää tauluja kangassuunnittelussaan korvausta vastaan. Kun uskaltaa kysyä, voi joskus onnistua!
Kuvan on ottanut Särestössä aviomieheni Timo
Näin Puljujärvestä jutun Facebookissa jossain verkkolehdessä ja mietin mistä noita Hálo (affordable luxury) vaatteita mahdollisesti voisi ostaa. Olinkin siis erityisen iloinen, kun löysin Hálon Särestöniemi kankaasta suunnittelemia vaatteita Särestöniemen pienessä oheistuotemyymälässä. Olin juuri saanut ison tilin (kiitos ylitöiden ja yövuorojen), joten päätin sijoittaa omaan Reidar Särestöniemi huiviin.
Koko matkan takaisin Särestöstä Sirkkaan olin lapsellisen onnellinen omasta uudesta silkkihuivistani! Nainen ja turhuuden turhuuden ilo!
Lihava, huonokuntoinen, keski-ikäinen astmaatikko-täti on taas tänään liikkunut ja ollut reipas. Taapersimme läpi Kesänki- ja Kellostapuli-tuntureiden välissä olevan ”Hillapolun”, joka kiertää Kesänkijärven.
Kellokkaan luontokeskuksen tyttö sanoi reitin olevan yksi alueen esteettömistä reiteistä, jonka voisi kiertää vaikka pyörätuolilla. Polku on suosittu maastopyöräilijöiden keskuudessa. Itse Hillapolku on ympyräreitti, joka lähtee Kesänkijärven parkkipaikalta. Osa reitistä on myös pieni pätkä ”Seita-polkua” ja sen varrelta voi poiketa mm. Kellostapulille menevälle reitille.
Kesänkijärvi ja Kellostapuli
Kokonaisuutena Hillapolku oli aika tasainen, nousuja ja laskuja oli hyvin vähän. Polulla ei ollut juurikaan kivikkoja eikä juurakkoja, joten se oli hyvin helppo kävellä. Kesänkitunturin puolella polun varsi ole rehevämpi ja maasto hieman kosteampi. Jo ensimmäisen kilometrin varrella tuli selväksi miksi reittiä kutsutaan ”Hillapoluksi”: kiersimme polkua kesäkuun lopulla ja hillankukkia oli joka puolella!
Reitin alkupuolella oli Metsähallituksen mökki. Mökki on ilmeisesti vuokramökki, sillä ovet olivat lukossa. Mökki oli kauniissa paikassa männikössä järven rannalla. Järven rannalla oli pieni laituri, josta voi halutessaan pulahtaa uimaan saunan jälkeen.
Kaksi kilometriä käveltyämme huomasimme, että edessä on kota ja nuotiopaikka, johon sinne ennen meitä kerinneet olivat jo tehneet nuotion. Paistoimme siis makkarat ja joimme hieman mehua ja jatkoimme sen jälkeen virkistyneinä matkaa. Nuotiolla istuessa saimme kanssaretkeilijöitä taas monta hyvää vinkkiä tulevalle kesälle, mm tietoa maastopyöräreiteistä, joita Äkäslompolon maastoon on tullut viime vuosina paljon.
Rentukat kukkivat vielä paikka paikoin Kesänkijärven rannoilla
Matka jatkui Kesänkijärven Kellostapulin puoleiselle rannalle. Maasto oli lähinnä kuivaa mäntymetsää, jossa mukana oli jonkin verran kynttiläkuusia. Kansallispuistolle tyypilliseen tapaan kaatuneiden puiden on annettu olla ja poluille kaatuneita puita on parturoitu vain sen verran, että polulla pystyy kulkemaan. Kellostapulin puoleisella polulla oli jonkin verran kiviä ja juuria, mutta ei niin paljoa, että se olisi haitannut tai hidastanut kävelemistä.
Polun loppupuolella oli pienen suon ylitys. Suon yli oli rakennettu reilun levyiset pitkospuut. Ennen kuin me pääsimme pitkospuille, tuli pitkoksia vastaan kaksi nuorta miestä läskipyörillä. Todistettavasti koko reitti on siis kierrettävissä maastopyörällä. Se miten pyörätuolilla ylität suon, jääkin sitten epäselväksi. Mielestäni se ei ole mahdollista. Ennen pitkospuita ylitimme tosin metsäautotien, josta oletettavasti pääsee suoraa Kesänkijärven parkkipaikalle johtavalle tielle, joten siten Hillapolun kiertäminen pyörätuolilla varmaankin onnistuu!
Hillapolku oli leppoisa kävelylenkki Kesänkijärven maastossa. Sen varrella oli aluksi luontopolulle tyypilliseen tapaan tauluja ympäröivästä luonnosta ja loppupuolella tauluja saamelaisten kulttuurista. Nämä saamelaiskulttuurista kertovat taulut saivat itseni kiinnostumaan ”Seitakierroksesta”, joten ensi vuodellekin on nyt tavoitteita.
Tällekin päivälle luvattiin kaunista ilmaa, joten tunturiin oli päästävä. Tarkoituksenamme oli tällä Levin reissulla tutustua paremmin Pallaksen alueen vaellusreitteihin. Pallas on meidän molempien suosikkikohde, jossa viettäisimme mielellämme enemmänkin aikaa. Valitettavasti aika on rajallinen ja viikon lomaan on vaikea sisällyttää kaikkea mitä haluaisimme tehdä ja nähdä.
Tämän päivän aloitimme tutustumalla Keimiöniemen kalamajoihin, joiden ohitse olimme jo kahtena vuonna tyylikkäästi kaasuttaneet matkalla omasta mielestämme tärkeämmille nähtävyyksille. Onneksi nyt paikkasimme tuon aukon sivistyksessämme. kohde on todellakin näkemisen arvoinen. Paikalla on ollut kalamajoja jo satoja vuosia. 1592 venäläiset polttivat kaikki kalamajat kahta lukuun ottamatta. Tietojen mukaan paikalla on kalastettu jo vuonna 1553 ylitorniolaisten veroluetteloiden mukaan. Paikalla olevat majat eivät siis ihan kamalan vanhoja ole. Suurin osa nykyään paikalla olevista mökeistä on 1800-luvulta ja vanhimmat 1700-luvulta.
Jerisjärven Keimiöniemi on yksi Lapin historiallisista ja parhaiten säilyneistä kalakentistä. Alue on viehättävä ja luonnonkaunis. Mökit ovat edelleen käytössä, mikä lisää alueen viehätystä. Tosin juuri sen vuoksi, että ne ovat edelleen käytössä, niitä saa ihailla vain ulkoa.
Keimiöniemeltä jatkoimme matkaa Pallakselle. Tarkoituksena oli tänään kiertää Palkaskeron 7km ympyrälenkki. Olin lukenut Pallaksen luontopoluista Luontoon.fi sivuilta ja todennut, että matkalla olisi paljon rakkaa, eli tunturin laella olevaa kivikkoa. Tunturin erottaa vaarasta siten, että tunturin laella ei kasva puita. Koska rakkaa olisi odotettavissa, epäilin pääsisimmekö kiertämään koko ympyrää, mutta päätimme kuitenkin yrittää ja kääntyä sitten takaisin jos polku muuttuisi meille liian vaikeaksi.
Palkaskeron kierros lähtee Pallaksen Luontokeskukselta. Ensimmäiset kaksi kilometriä olivat helppoja! Polkua oli paljon kuljettu ja se oli leveä eikä juurikaan kivikkoa. Se oli toki nousua, mutta lihava, huonokuntoinen keski-ikäinen astmaatikko on viime vuoden reissuista oppinut ja vedin avaavaa Ventolinea ennen kävelemään lähtöä, joten kävely tuntui kevyeltä. Kahden kilometrin jälkeen istahdimme hetkeksi poroerotusaidan reunalle ja jomme vettä ja söimme muutaman kuivahedelmän, jonka jälkeen jatkoimme matkaa.
Muutaman sadan metrin jälkeen poroerotusaidasta maasto muuttui. Polku oli kivikkoista ja rakkaa alkoi olla enemmän. Se ei kuitenkaan vielä ollut kovin vaikeaa kävellä. Poroerotusaita alkoi jäädä kauas taakse ja pienen mutkan jälkeen hävisi kokonaan näkyvistä. Luontokeskus ja Pallas-hotelli olivat hävinneet näkyvistä jo ennen poroerotusaitaa. Polulla ei ollut ketään muita kulkijoita kuin me, joten saimme taivaltaa omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Keskustelu alkoi käydä mahdottomaksi, koska tunturissa tuuli navakasti, joten toisen puhetta oli mahdotonta kuulla. Onneksi oli lämmin päivä, sillä olin unohtanut tuultapitävän takkini kotiin!
Saavutimme pisteen, josta oli upea näkymä tunturien takaiseen Lappiin. Eteemme avautui mm. näkymä Pallasjärvelle. Tuuli oli niin kova, että epäilin tukan kohta lentävän pois päästäni. Keskustelu oli totaalisesti mahdotonta, edes huutoa ei tahtonut kuulla. Näköalapaikalla oli kolme suurta kiveä, joilla olisi voinut istuskella ja syödä eväitä, mutta hirmuinen tuuli ei innostanut meitä pysähtymään, vaan jatkoimme matkaa.
Yritimme jatkaa matkaa, mutta edessä olisi ollut Palkaskeron laen ylitys, eikä laen rakassa kävely houkutellut meitä kompurajalkoja. Olimme hyvin tyytyväisiä, että olimme päässeet näinkin pitkälle, joten päätimme yhdessä tuumin kääntyä takaisin. Olimme tulleet varmaan puolet (n. 3,5km) matkasta, joten mielestämme päivän tavoite oli saavutettu. Palkaskeron kierroksen pituus on 7km. On ihan sama kiertääkö ympyrän vai kääntyykö puolista välistä takaisin. Näin ainakin meidän mielestä!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 