Arkipäivän realismia – Sivu 6 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Toinen varsinainen lomapäivä Levillä alkoi pilvisenä. Säätiedot lupasivat lämmintä päivää, joten metsäpoluille oli päästävä. tutustuimme jo alustavasti viime vuonna Äkässaivon reittiin, joka on lyhyehkö 3km lenkki Kittiläntieltä Tiurajärvelle menevän tien varressa. Jo viime kesänä päätimme aloittaa seuraavana vuonna vaeltamisen tuolla lyhyellä, mutta mielenkiintoisella, ympyräpolulla.

Kun tulimme reitin lähtöpaikalle, oli p-paikalla jo muutama auto. Reitillä sai kuitenkin tallustaa ihan rauhassa. Ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Saivonkierros kulkee koko matkan Äkäsjoen tuntumassa ja juoksevan veden liplatusta kuuluu reitillä useasti. Polku alkaa ja loppuu kuivaan mäntymaastoon, jota on hyvä kävellä. Mäntymetsässä on sikälikin hyvä kävellä, että siellä yleensä tuulee mistä johtuen itikoita ja mäkäräisiä ei ole niin paljoa. Kevät oli tänä vuonna lämmin, joten ”Suomen Ilmavoimat” olivat jo heräilleet ja ininää kuuluikin jo aika tavoin, jos pysähtyi johonkin pidemmäksi aikaa. Itikoita ei kuitenkaan ollut suuremmaksi haitaksi ja Offilla selvittiin!

Mäntymetsästä laskeuduimme joenrantamaisemiin. Kullerot olivat juuri aloittaneet kukintansa, useat niistä olivat vielä nupullaan ja saniaiset nostelivat päätään. Joenranta näytti kevään väreissä vehmaalta ja kauniita lämpimässä auringonpaisteessa.

Kävelimme rauhallisesti eteenpäin väistellen eteemme tulleita kiviä ja juurakoita. Reitillä oli myös useita pätkiä pitkospuita, välillä kosteiden kohtien ylittämiseksi ja välillä pahojen kivikkojen kohdalla. Matkan varrella oli myös muutamat portaat helpottamassa jyrkissä kohdissa. Polku oli suhteellisen helppokulkuista, mutta kostealla kelillä varmasti liukas. Metsässä käveleminen on aina hitaampaa ja askelia tulee enemmän kuin kaupungissa, koska suorin tie ei aina ole fiksuin valinta.

Vihdoin saavutimme Äkässaivon ja sen rannalla olevan seitapahdan. Äkässaivo on pieni kirkasvetinen järvi. Nimitys ”saivo” tulee saamen kielestä. Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joissain järvissä on keskellä reikä, josta pääsee saivo-kansan asuinsijoille. Saivo-kansa asui järvenpohjassa ylösalaisin ja saamelaiset jopa uhrasivat saivo-kansalle hyvän onnen toivossa. Näitä saivo-kansan asuttamiksi uskottuja järviä kutsutiin saivoiksi. Äkkässaivon rannassa on myös valtava seitapahta. Saamelaisten seidat olivat yleensä erikoisia luonnonmuodostelmia; niin tässäkin tapauksessa. Pahdaksi kutsutaan yleensä suoraseinäistä kalliota. Samuli Paulaharju kutsui tätä Äkässaivon rannalla olevaa seitapahtaa Kirkkopahdaksi ja järven vastarannalla olevaa kallionseinämää Hammaspahdaksi.

Äkässaivo ja seitapahdat ovat olleet monista saamelaisista erityisen hirmustuttavia, joten vain rohkeimmat heistä ovat uskaltaneet lähestyä tätä seitaa toiveineen. Itse koin tämän seidan erityisen voimakkaasti. Paikka oli äärettömän kaunis. Äkässaivon rannassa mieleeni tulivat sanat ”Jumalaa ei voi kuvata!” Ajatuksenani oli, että Jumalaa ei voi kuvata, mutta saman pyhyyden voi kokea joissain paikoissa luonnossa. Tämä on yksi itseäni voimakkaimmin koskettavimmista paikoista missä olen koskaan vieraillut. Siellä voi saada kosketuksen itseään korkeampaan, Jumalan pyhyyteen. Miksi rakentaa kirkkoja, kun luonnossa on paljon Jumalaa lähemmäksi vieviä paikkoja?

2506-2018-065829331669391357-01 — Seitapahta ”kirkkopahta”

Äkässaivo ja seitapahta ovat muinaismuistolain nojalla suojeltuja paikkoja, joten Seitapahdalla ei saa kiipeillä eikä kivilohkareita saa siirrellä.

Äkässaivon rannasta polku nousi todella jyrkästi. Edessä oli portaita, koska nousu oli niin jyrkkä. Portaiden yläpäässä oli Metsähallituksen kota ja nuotiopaikka, jossa paistoimme mieheni kanssa makkarat jutellen mukavia aiemmin nuotiopaikalle tulleen oululaisen perheen kanssa. Nuotiopaikalta matkaa autolle oli enää yksi kilometri. Polku kulki Äkäsjoen rantaa pitkin, jossa näin pitkästä aikaa pienen sammakon. Sammakko oli kuvaajaystävällinen, eikä liikkunut koko aikana kun tähtäilin sitä kamaranlinssillä. Jokea kulki myös joku nuori mies kumiveneellä.

Saivonkierros on todella vaihteleva ja mielenkiintoinen luontopolku joka kannattaa kyllä kiertää, jos sattuu seudulla käymään.

Arkipäivän realismia, Matkustaminen

Hailuoto

20 kesäkuun, 201821 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesälomaa oli kulunutkin jo reilu kaksi viikkoa, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle kesälomareissulle. Alkuloma oli kulunut lähinnä muiden tarpeista ja toiveista huolehtimiseen, joten sain vihdoinkin elää muutaman päivän keskittyen täysin omiin toiveisiini ja tehdä mitä itse halusin.

Ajelin sunnuntaina ystävälleni Pohjanmaalle, jossa ensin istuimme rauhallisesti iltaa jutellen kuulumisia. Olikin kulunut melkein vuosi siitä, kun olimme viimeksi tavanneet, joten kiinniotettavaa oli kertynyt. Loppuillasta aloimme miettiä seuraavan päivän ohjelmaa. Minulla ei ollut mitään hinkua kauppoihin eikä ostoskeskuksiin, eikä ollut ystävällänikään. Olimme jo käyneet läpi koko alueen kulttuuritarjonnan, kun minä päästin suustani sanan: Hailuoto. Asuin vuosia Oulun eteläpuolella, enkä koskaan tullut käyneeksi tuolla mielenkiintoisella saarella, joten tiedoissani on aukko sillä kohdalla.

Maanantai aamuna olimme siis hyvissä ajoin Oulunsalossa Hailuotoon menevässä lauttasatamassa. Vaikka olimme laittautuneet matkaan hyvissä ajoin, oli rannassa ja hyvänmittainen jono autoja odottamassa lautalle pääsyä. Sovimme lauttaan viimeisten joukossa ja autoja jäikin rantaan odottamaan seuraavaa lauttaa, joka menisi tunnin kuluttua. Lautalla oli paljon rekkoja ja kuorma-autoja. Hailuoto-Oulunsalo välistä siltaa oltiin alettu rakentaa. Edessämme lautassa oli kuorma-auto, jossa lauttamiehen mukaan oli sillan rakennukseen menevää soraa.

Koska olin lomalla, leikimme turistia ja hyppäsimme autosta ulos, kun lautta lähti ja otimme kuvia lautasta, merestä ja mustasta taivaasta. Pelkäsimme, että mahdollisesti tuleva sade pilaisi ulkoilumahdollisuutemme Marjaniemessä. Puikkelehdimme tiiviisti lastatussa lautassa kuin hiiret koloissa ja nautimme meren tuoksusta.

Hailuotoon saavuttuamme pysähdyimme ensin Luovon Puojissa, joka periaatteessa maanantaina olisi ollut kiinni. Luovon Puoji on juuri ennen Hailuodon kylän keskustaan tullessa oleva käsityöläismyymälä, jossa kannattaa kyllä poiketa. Satuimme tulemaan hyvään aikaan, sillä yksi puodin pitäjistä oli juuri tullut tuomaan puotiin tavaraa ja saimme katsella tarjontaa rauhassa. Juttelimme myös pitkän tovin puodin avanneen rouvan kanssa ja hän kertoi olevansa maatalon emäntä ja syntyjään Hailuodosta. Hän kertoi kutovansa luotolais-villapaitoja, nyt kun on jäänyt eläkkeelle ja maatila on siirtynyt pojalle.

Luovon Puojista ajoimme suoraa saaren toiseen päähän Marjanimeen, joka varmaan lienee monelle tuttu säätiedotuksista. Marjaniemi on kalasatama ja siellä on vuonna 1871 rakennettu komea majakka. Marjaniemessä on myös Villi Pohjola ketjun Luotsi-hotelli, jossa voi tarpeen tullen myös yöpyä. Olimme nälkäisiä ja menimme heti syömään. Lounaan nautimme Luoto ravintolassa, jossa lounaan hinta oli 12€. Luodon salaatit olivat niin runsaita ja ruokaisia, että ne riittivät minulle hyvin, joskin otin aika reilun annoksen tuoretta vasta savustettua lohta!

Lounaan jälkeen, vatsat kiittäen, olikin hyvä lähteä tutustumaan kalastajamökkeihin ja dyynejä pitkin puikkelehtivia pitkospuita pitkin alueen luontoon. Kiurut sirkuttivat lennellen pesiensä liepeillä ja merinätkelmät hehkuivat violetteina dyynien hiekan keskellä, silmä lepäsi. Ainoat äänet tulivat merestä, linnuista ja välillä hyvin navakkanakin käyvästä tuulesta.

Vesisadetta ei sitten tullutkaan. Saimme nauttia dyynien luonnosta lämpöisässä kesätuulessa. Lähtiessämme alkoi taas puskea tummia pilviä horisontista ja alkoi vaikuttaa siltä, että sade olisi tulossa. Astelimme aika reippaasti takaisin Sumpusta kohti majakkaa, jonka juurelle olimme automme jättäneet.

Paluumatkalla pysähdyimme Hailuodon kylän keskustassa ja tutustuimme Hailuodon kirkkoon sekä 1968 palaneen vanhan kirkon raunioihin. Pysähtyessämme hautausmaan kulmalle, tuli muutama vesipisara, mutta taas sade tuntui kiertävän meidät.

Paluumatkalla tuuli aika reippaasti, joten meri oli täynnä vaahtopäitä. Lautassa tuuli ei kuitenkaan tuntunut kuin ihan pienenä keinuntana.

1906-2018-0714192658644916434-01 — Merinätkelmä

Hailuoto päivämme onnistui täydellisesti! Jäi polte päästä uudelleen tuolle upealle saarelle.

Arkipäivän realismia

Minä ja muut ihmiset

9 kesäkuun, 20187 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ihmiset ovat ihania! Voisin istua kuukausi kaupalla jollain penkillä kaupungin keskustassa tai puistossa tai kahvilassa ja seurata ihmisiä ympärilläni. Jokainen ihminen on erilainen ja juuri siksi he ovatkin mielestäni niin viehättäviä ja tavallaan jopa hypnotisoivia tarkkailukohteita. Jokaisessa on jotain kaunista ja viehättävää, kun osaat valita tarkastelukulman oikein.

Vaikka pidänkin ihmisistä hurjasti, valitsen kuitenkin mieluiten juuri tuon tarkkailijan aseman. Vaikka rakastan ihmisten tarkkailua heidän kanssaan seurusteleminen, jopa ihmisten seurassa oleminen väsyttää minua.

Valitsin ammatikseni sairaanhoidon, jossa en voi välttyä ihmiskontakteilta. Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin voin sanoa, että väärä valinta! Hoitotyössä on aivan liikaa kontakteja ihmisten kanssa! Koska töissä tapaan niin paljon ihmisiä, haluan erakoitua vapaa-ajallani, mikä ei tee hyvää ystävyys- ja sukulaissuhteille. Ystävinäni säilyvät vain sinnikkäimmät ihmiset, joiden kanssa olen kerinnyt muodostaa syvällisen ystävyyssuhteen.

Tiedän, että oma persoonani on omiaan etäännyttämään minut muista ihmisistä. Olen varsin suorasanainen ihminen, joka laukoo asioita usein ajattelemattomasti. Vain ihminen, joka tuntee minut kunnolla, ymmärtää, että tarkoitukseni on aina hyvä. Haluan muille vain parasta, vaikka sanani saattavatkin joskus olla piikikkäitä. Jatkuva omien sanojen tarkkailu ihmisten kanssa tekemisissä ollessa on uuvuttavaa!

Pidän ihmisistä. Voisin seurata heitä viikkokausia syömättä, kunhan minun ei tarvitse antautua mitäänsanomattomaan keskusteluun heidän kanssaan. Kuulun niihin, jotka eivät koskaan oppineet ”small talkia”. En näe mitään järkeä turhanpäiväisessä lätinässä, joka ei etene minnekään, vaan toistellaan puolin ja toisin itsestään selvyyksiä.

Koska olen hidas käsittelemään asioita, tarvitsen paljon yksinoloa niiden pyörittelemiseen. Kykenen käsittelemään asioitani kunnolla vain yksinäisyydessä. Vaikka olen hyvin läheinen aviomieheni kanssa, enkä tiedä ketään kenen seurassa mieluummin olisin, haluan silti silloin tällöin olla aivan yksin. Tänä viikonloppuna mieheni lähti ystävänsä kanssa metsäretkelle Perhon korpiin ja minä sain jäädä yksin kotiin. Suunnittelin suureellisesti mitä teen, kun jään yksin. Sisin kuitenkin toppuutteli kehoa. Olen pysynyt neljän seinän sisällä yksikseni ja silittänyt melkoisen pinon puhtaita vaatteita kuunnellen kesän ääniä avoimesta taka-ovesta. Olen myös vain ollut ja järjestellyt ajatuksiani eli meditoinut. Sieluni ja sydämeni ovat saaneet lepoa.

Ihmiset ovat mielenkiintoisia ja rakastan heitä!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Terveys

Äänikirjat ja kevät 2018

6 kesäkuun, 20187 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesäloman kolmas päivä on kääntynyt iltaan. Alan olla rentoutunut ja väsymyskin alkaa helpottaa. Omainen joutui sairaalaan pari kuukautta sitten ja pääsi kotiin pari viikkoa ennen lomani alkua. Viime viikkoina aika on siis mennyt hänen asioidensa järjestelemisessä ja auttamisessa päivittäisissä pikku asioissa. Miellyttävä ja palkitseva velvollisuus, joka kuitenkin on velottanut oman osansa virtavarastojani.

Lukemiseen ei energia ole riittänyt. Äänikirjoja olen kuitenkin jonkin verran kuunnellut. Sain juuri loppuun Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran”. Kirjaan oli hankala päästä sisälle, osaksi siksi että kirjassa oli niin paljon henkilöhahmoja. Alkuun kirjan juoni kulki hieman hypähdellen henkilöstä toiseen, joten tarinaan tarttuminen kesti aikansa. Onneksi sinnittelin, sillä jatkaminen palkitsi. Westöllä on uskomaton kyky luoda eläviä ja todentuntuisia henkilöitä. Itse tarina sijoittui Suomen valtion ensimmäisiin vuosiin ja kertoi ystäväporukan keinoista selvitä noista vaikeista vuosista, joissa mikään ei ollut niin varmaa kuin muutos. Pidin kirjasta, pidän yleensäkin historiallisista tarinoista, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin.

Otin kokeiluun Storytel äänikirjapalvelun. Halusin kokeilla miten nämä paljon puhutut palvelut toimivat. Storytelissä minua heti kättelyssä viehätti mahdollisuus säätää puhenopeutta sopivaksi. Yllätyin, että kun olin kuunnellut ensimmäiseksi kuunneltavaksi kirjaksi valitsemaani Dan Brownin ”Alkua” hetken, olikin helpompaa kuunnella kirjaa maksiminopeudella. Korva tottuu nopeaan puheeseen nopeasti ja tunnelmaa ei paljoa poikkea paperikirjan lukemisesta. Tosin luen silti mieluummin perinteistä paperikirjaa.

Kuunnellessani äänikirjaa, nukahdan usein kesken kuuntelemisen. En ole vielä löytänyt keinoa pysy hereillä. Monet kertovat kuuntelevansa äänikirjaa tehdessään jotain muuta tai ulkoillessaan. Askareita tehdessä voisin kyllä harkita kirjaa kuuntelevani, mutta ulkoillessa haluan keskittyä luonnon ääniin, tuoksuihin, väreihin ja tapahtumiin ympärilläni. Äänikirjan kuunteleminen ulkoillessa verottaa ympäristön tarkkailun kykyä. En ole antanut nukahtamisen haitata kirjan nautintoa. Valitsen kuuntelemiseen ajan, jolloin nukahtaminen on jopa hyväksi: ennen nukkumaanmenoa illalla tai nyt kesälomalla päivätorkkujen aikaan.

Lukeminen on hidastunut, muttei kokonaan loppunut. On ollut niin upea kevät, että olen nauttinut ulkoilmasta ja heräävän luonnon valokuvaamisesta, sekä uudesta innostuksestani katuvalokuvauksesta. Ulkoilu ja valokuvaus ovat auttaneet jaksamaan paremmin myös omaisen tarpeista huolehtimisessa ja lievittänyt orastavaa stressiä.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Intohimo, Valokuvat

Kevät ja valokuvausinto

19 huhtikuun, 201819 huhtikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kevät on täällä ja lämpö sekä välillä kova auringonvalo hellii minunkin valkoista ihoani. Tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Unen tarve on vähentynyt ja olen selvästi pirteämpi. En pidä talvesta. On pimeää, lunta sekä jäätä, kylmää ja liukasta. Oheiset ovat myös tekosyyni talven liikkumattomuudelle. Varusteista ei ulkoilu jää kiinni, sillä omistan kunnon toppavaatteet ja nastakengätkin. Pimeys kuitenkin syö sielustani valon ja ilon. Nyt kun valoa jälleen on runsaasti, olen kuin seitsemännessä taivaassa ja otan liikunnasta ja luonnosta kaiken ilon irti.

Olen kaivellut Nikonini naftaliinista ja viettänyt viimeiset päivät kuvailemalla luontoa. Tosin sankka katupöly kaatoi minut alkuviikosta sohvanpohjalle pariksi päiväksi innostuttuani liikaa liikunnasta ja valokuvaamisesta. Onneksi kortisoni on keksitty, enkä tällä kertaa kärsinyt tilapäisestä astman pahenemisesta kahta kolmea päivää kauempaa.

Pari vuotta on vierähtänyt, etten ole järkkäriäni liiemmälti ulkoiluttanut. Tiesin, että laantunut intoni puhkeaisi jälleen ja tulisi päivä jolloin kuvaisin taas suurella innolla. On ihanaa tuntea kameran paino kädessä ja kyetä säätämään itse kameran asetuksia kuvatessa. Valitettavasti kuvanmuokkausohjelmani oli lopetettu. Olen muokannut kuviani tarvittaessa Picasalla, jossa edelleen saan käännettyä RAW:na ottamani kuvat, mutten kykene sen avulla enää muokkaamaan kuvia millään tavalla. Uutta ilmaista ohjelmaa olen etsinyt ja kokeillut mm IPiccyä, joka on kyllä ihan pätevä, mutta siinä ei voi käsitellä noita RAW:na otettuja kuvia. Mieheni antoi minulle kuitenkin toivoa Photoshopista, joten katsotaan mitä uutta valokuvausrintamalla on luvassa. Koska en osaa juurikaan maalata tai piirtää toteutan luovuuttani kirjjoittamisen lisäksi valokuvaamalla itseäni innoittavia ja viehättäviä kohteita, muokkaan niitä tilanteen ja fiiliksen mukaan.

Odotan kesää ja luonnon puhkeamista kukkaan, jotta pääsen testaamaan paremmin muutama vuosi sitten makro-linssiin ostamiani lisäsuodattimia. Toivon, että kesästä ei tule yhtä sateinen ja kylmä kuin edellinen kesä oli!

Arkipäivän realismia, Harrastukset

Tiltti

29 maaliskuun, 201829 maaliskuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kaksi viikkoa olen paneutunut neljänteen taidehistorian-kurssin tehtävään. Aiheena oli taidepedagogiikka. Eilisen ja toissapäivän kirjoitin esseetä aiheesta ”minä ja taidepedagogiikkani”. Sain esseen valmiiksi eilen puolen päivän aikaan. Paneuduin taas aiheeseen niin, että nyt on pää ihan tyhjä, enkä kykene keskittymään mihinkään. Kuljen kotona huoneista toiseen, tarttuen välillä johonkin esineeseen siirtäen sen paikasta toiseen tai maaten ketarat ojossa sohvalla tuijottaen tylsänä puhelinta tai tv:tä. Olen yrittänyt lukea jotain, mutta aivokapasiteetti on vielä niin tiltissä, ettei se kykene vastaanottamaan tietoa. Pasi Ilmari Jääskeläisen ”Harjukaupungin salakäytäviä” tosin olen kuunnellut työmatkoilla, olen jo menossa levyssä 6/9. Margaret Atwoodin ”Orjatteresi” kirjaa aloittelin myös, mutta laitoin sen tauolle, kun huomasin että luettu tieto ei talletu kovalevylle.

cof

Luotan siihen, että ”this too shall pass”. Tulee päivä, ehkä jo huomenna, jolloin saan tämän ajatusjumin aukeamaan ja kapasiteetti on taas käytössä niin, että kykenen korkeampaan ajatteluun. Sitä odotellessa on hyvä toimia, tehdä asioita, joita voi tehdä ilman suurempaa tarvetta asioiden pohtimiselle. Eilen saatuani esseen valmiiksi suuntasin ulos. Ulkona oli upea aurinkoinen kevätpäivä. Aurinko lämmitti jo minunkin valkoista pallinaamaani. Talitintit huutelivat tuulessa keinuvien puiden latvustoissa kuin henkensä hädässä, etsiessään itselleen puolisoa pesänrakennukseen. Tarkoituksenani oli kokeilla vuosia sitten oppimaani meditaatiokävelyä, mutta se sitten kuitenkin jäi. Tintit ja aurinko kävivät kuitenkin hyvin meditaatiosta.

bty

Valitettavasti edes pahempikaan aivokapasiteetin tilttaus ei aiheuta minussa siivousintoa ja tarvetta kaunistaa kotiani. Let’s face it, minä en todellakaan ole huusholli-ihmisiä. Minä ja sisustaminen emme kuulu yhteen! Olen ihan tyytyväinen sekavassa sisustuksessa huonosti mätsäävien väriyhdistelmien keskellä. Kodin sisustaminen ei ole minulle tärkeää. Tärkeintä on se, että saan olla rauhassa kirjojeni ja kirjoitusteni keskellä, eikä kotona ole kovin paljoa pölyä. Olen astmaatikko ja pöly saa minut yskimään.

2126937e127078a4d7795b7dd998ec17

Tänään olen ajatusteni kanssa iloisesti pihalla. En stressaa kyvyttömyyttäni ajatteluun, vaan nautin hetkestä. Olen saanut taas yhden urakan suoritettua ja on aika levätä. Tätä taukoa opiskelusta olen aikonut pitää seuraavat kaksi viikkoa. Minulla on taidehistorian kurssiin vielä kaksi tehtävää jäljellä, mutta aikaa tehtäville on heinäkuun loppuun saakka, joten kiirettä ei ole. Olen ansainnut kahden viikon tauon. Minulla on lupa olla kuin pihalla kuin lumiukko tai sekaisin kuin Ellun kanat.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Intohimo, kirjoittaminen, Taide

Mä en osaa piirtää?

19 maaliskuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ja heti aluksi: MINÄ EN OSAA PIIRTÄÄ. Piste.

Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?

Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.

sdr — Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!

Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.

Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.

Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.

dav — Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.

Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?

Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!

cof

Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”

Koe voi alkaa!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Näyttelyt, Taide

Neulansilmäkamera kuvia ja ITE-taidetta

16 maaliskuun, 201814 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulla on muutama vapaapäivä töistä, joten ajattelin, että jotain poikkeavaa olisi mukava tehdä aamupäivällä, kun ilta menisi kuunnellen yliopiston taidehistoriankurssin luentoa. Halusin kaupungille katselemaan jotain uutta ja erilaista. Muistin, että K.H. Renlundin-museolla (Kokkolan Taidemuseo) olisi vasta ollut uuden näyttelyn avajaiset. Päätin siis suunnata askeleeni Roosin talolle.

cof

Rune Snellmanin Morpheus-näyttely oli avattu 9.3.2018 ja se jatkuu 15.4.2018 saakka. Snellman on kuvannut Kokkolan näkymiä vanhanaikaisen neulansilmäkameran avulla. Aristoteles havaitsi jo 300eaa auringonpimennyksen aikana kuinka tiheälehväisten puiden alapuolelle ilmestyi puolikuun muotoisia auringon kuvia. Hänestä havainto oli mielenkiintoinen, mutta hän ei kyennyt selittämään sitä. Camera obscura on nykyaikaisten kameroiden edeltäjä. Siinä huoneen (tai laatikon) seinään tehdyn reiän kautta heijastuu takaseinälle ylösalaisin himmeä kuva kohteesta. Se perustuu optiseen ilmiöön, jossa valo kulkee pienen reiän lävitse muodostaen kuvan vastakkaiseen pintaan. Sairaanhoito-opiston aikana meidän piti pitää esitelmä jostain aiheesta. Ystäväni oli itseni tavoin hyvin kiinnostunut valokuvaamisesta ja esittelimmekin luokallemme neulanreikäkameran toimintaperiaatteen.

cof

Rune Snellman oli siis kuvannut näkymiä Kokkolasta. Neulanreikäkamera luo valokuviin kivan vanhahtavan tunnelman ja kuvat olivatkin mustavalkoisia, tai itse asiassa enemmän ruskehtavia kuin jyrkän musta-valkoisia. Useat oli toteutettu kaksoisvalotuksella, joiden avulla kuviin oli saatu välillä hieman aavemainen tunnelma. Näyttelyssä oli rauhallinen tunnelma ja olimme salin ainoat vieraat. Kuvia sai siis tarkastella rauhassa.

cof

cof — Rune Snellmanin tauluja ryydittivät kokkolalaisen A.P. Kivisen runot.

Lähtiessämme K.H. Renlundin museolta museotyöntekijä kehotti meitä käymään myös ITE Museossa, jossa oli juuri eilen (15.3.2018) avattu ”Pienoiskoossa” näyttely. Työntekijä kehui kovasti näyttelyä ja hänestä huokui sellainen innostus, että tuntui hyvältä käydä samalla katsomassa myös tuo näyttely. ITE – Nykykansantaiteen museo perustettiin Kaustisille 2001 ja se siirtyi Kokkolaan maakuntamuseon alaisuuteen vuonna 2009.

pienoiskoossa ilmoitus 82x112mm — ITE Museon näyttelyjuliste

Jo ITE Museon ovella tuli vastaan veistettyjä pieniä puu-ukkoja ja -akkoja, jotka olivat kuin Eemelin vajassa veistämiä. Oli riemastuttava kiertää läpi ”Pienoiskoossa”-näyttely. Töiden värikkyys ja kansaomaisuus sai ilmoille iloisia huudahduksia ja toi hyvän mielen. Näyttelyssä oli lähinnä eri tekniikoilla toteutettuja ihmisfiguureja ja lintuja. Linnut ovat ihmisille ilmeisesti tärkeitä eläimiä. Ne kertovat vuoden luontoa seuraavalle kulusta ja ne ovat myös monella tavalla symbolisia eläimiä.

cof

Kannatti taas lähteä liikkeelle ja käydä museossa. Kokkolan museoihin pääsee tänäkin vuonna ilmaiseksi, joten ainakaan rahanpuutteen takia museoissa käyntiä ei tarvitse jättää. Itse olen saanut paljon näistä oman kotikaupunkini näyttelyistä ja suosittelen niitä lämpimästi muillekin!

received_1753050948090841-01

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Intohimo, Kauneus, Lihavuus, Muutos

Herkkä kovis

15 maaliskuun, 201811 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.

Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.

dav — Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!

Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.

En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.

Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.

Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.

Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Työ

Muutoksen kourissa

28 helmikuun, 201828 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Facebook-kaverini mainitsi sivullaan, että oli podcastia kuunnellessaan oivaltanut, kuinka hänen maailmansa on juuri sellainen, miksi hän sen omilla tahtomisillaan rakentanut. Ensin annoin sanan podcast hämätä itseäni. Outo sana, jonka todellista merkitystä en vielä tiennyt. Olen miettinyt kaverini päivitystä ja oivaltanut, ettei varsinaisen pohdinnan syy ollutkaan tuo outo sana, jolle kyllä sain selvityksen, vaan tuo lauseen varsinainen merkitys.

Onko minun elämäni sellainen, millaiseksi sen olen itse omilla tahtomisillani luonut? Kyllähän se sellainen monelta osin on. Olen halunnut elää rauhallista elämää, jossa ovat aidon elämän hajut, värit ja maut. Saan taapertaa elämän monesti mutkaisella ja yllätyksellisellä polulla rinnallani ihminen, jota rakastan ja arvostan.

dav

Jonkin aikaa olen kuitenkin jo kokenut, että olisin voinut tehdä elämässä toisia valintoja. Olen muutaman vuoden poukkoillut tahtotilojen välissä, uskaltamatta ottaa hyppyä tuntemattomaan. Takaraivossani ovat olleet kuin tatuoituna Tommy Tabermannin sanat ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?”

Tahtoisin muuttaa itseäni. Olen aina pitänyt itseäni rohkeana naisena, joka tarttuu tilaisuuksiin. Viime aikoina olen huomannut olevani nynny ja laiska vetelehtijä, joka torjuu suurimman osaan eteen tulevista mahdollisuuksista, keksien sata tekosyytä, miksi riskinotto ei kannata. Vaikka elämäni moneltakin osin hyvinkin tyydyttävää ja jopa antoisaa, niin siinä on alueita, joiden toivoisin olevan toisin. Suurin alue jossa koen epäonnistuneeni, on elämän uran valinta. Siinä olen mennyt siitä mistä aita on matalin, uskaltamatta luottaa omiin kykyihini ja taipumuksiini. Viime syksynä otin ison askeleen eteenpäin tästä suosta ja aloin opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Opiskelen aluksi pelkäksi iloksi, mutta toivon silti salaa sydämessäni, että tästä tulisi jotain uutta, jotain joka uudistaisi työelämääni tavalla tai toisella.

sdr

Eli onko elämän sitä mitä olen tahtomisillani luonut, vai onko se sitä, millaiseksi olen sen alitajuisesti luonut? Tahtominen on aktiivinen tila. Tahdolla voi vaikuttaa paljon, mutta elämässä tulee aina eteen ”force majeur”-tilanteita. Noille tilanteille ei voi mitään ja eikä niille voi tehdä mitään muuta, kun hyväksyä ne osaksi elämän tosiasioita ja sen jälkeen nostaa nokka kohti taivasta ja suunnata kohti uusia pettymyksiä! 🙂

”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”