Kategoria: Filosofoinnit

Arkipäivän realismia, Budapest, Filosofoinnit, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus

Historia vs. nykypäivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Unkarilainen elokuva ”Sons of Saul” on saanut viimeyönä ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Minä itse olen viime päivänä lukenut Vilmos Kondorin Budapest Noir dekkareita ja ollut niiden mukana 1930-luvun lopun Budapestissä. Viimeisimmässä dekkarissa on loppukesä vuonna 1939. Rautakaartilaiset ovat salamurhanneet Romanian oikeistolaisen pääministerin Armand Călinescun. Pohjoisen rajalla on valtava pakolaisvirta Unkariin pyrkiviä puolalaisia. Nuoliristiläiset hamuavat lisää valtaa tulevissa Budapestin paikallisvaaleissa. Unkarin valtio on sekasorrossa ja unkarilaiset pelon ja paineen alla alkavat kääntyä omiaan vastaan. Eletään toisen maailmansodan kynnyksellä. Euroopan 1940-luvun alun tulihelvetti on alkanut kyteä.
Päässäni vilisee nimiä ja paikkoja. Luen kirjaa älypuhelin toisessa kädessä. Lähes joka toisella sivulla minun pitää tarkista jotain nippelitietoa. Kuka olikaan tuo Vajna Gábor? Mitä tarkoittaa diaspora? Mikä on rautakaarti ja mitkä ovat heidän periaatteensa? En pysty lukemaan tekstiä, jos en ymmärrä sitä. Elän tällä hetkellä ikään kuin toisessa todellisuudessa. Vaikka ruumiini on todistettavasti tässä ja nyt, on mieleni toisen maailmansodan alun tapahtumissa. Olen kuin kirjan toimittaja, joka tutkii kolmea huumekuolemaa tai entinen etsivä, jonka tutkimuskohteena on SPR:n kadonnut huumelääkelasti. He molemmat hakevat tietoa ratkaistakseen käsillä olevaa ongelmaansa. Minun tehtävänäni on yrittää ratkaista kirjan arvoitus.
Nukkumaan mennessä illalla huomasin alitajuntani toimivan toisella tasolla. Mielessäni pyöri ennen nukahtamista ajatus siitä, mitä pitää tapahtua, että kansa kääntyy omiaan vastaan? Minulle oli Budapestin reissulla selvinnyt, että unkarilaiset olivat itse vastuussa tuhansien juutalaisten kuolemasta holokaustissa. Myös näissä Kondorin dekkareissa asia tulee hyvin selväksi. Nuoliristiläiset kansallissosialistisena ja antisemitistisenä puolueena halusivat puhdistaa Unkarin ainakin juutalaisista, homoseksuaaleista ja mustalaisista. Asiaa aikani puoliunessa tuumattuani, vastaus oli minulle selvä. Kirja kuvaa tuon aikaista ilmapiiriä todella hyvin. Kun kansa vedetään liian ahtaalle, päättäjät hallitsevat ankaralla kädellä ja maassa vallitsee pelon ilmapiiri, tulee ihmisistä alhaisemmat puolet esiin. Aletaan hakea syyllisiä sen sijaan, että haettaisiin ratkaisuja. Joukkoviestimistä tuleva informaatio ruokkii ihmisten pelkoja, joita esimerkiksi pakkolait vahvistavat. Muukalaisviha nostaa päätään.
Yllättäen huomasin ajattelevani tämän päivän Suomea, vertaavani nykypäivää vuoden 1939 Unkariin. Venäjä uhoaa naapurissa, ihmisiä pelotellaan kammottavan huonolla taloudellisella tilanteella ja rajojen yli tulvii satoja, ehkä jopa tuhansia pakolaisia kuukaudessa. (Unkarissa vuonna 1939 rajojen yli tuli tuhansia jopa kymmeniä tuhansia pakolaisia, vaikka tiedotusvälineet sanoivat niitä olevan vain muutamia kymmeniä). Hallitus temppuilee päätöksiensä kanssa. Pääministeri uhkailee ja vetoaa kansaan vuorotellen. Kansa alkaa olla sekaisin ja ymmällään. Suomessakin on muukalaisvastaisuus nostanut päätään. Pakolaiskysymys on saanut jopa oman kansan kääntymään toisiaan vastaan, jakautumaan lähes kahteen eri leiriin. Asiasta ei voi juuri keskustella ilman erimieltä olevien parjaamista ja syyllistämistä.
Ihmisen muisti on niin valtavan lyhyt. Hitlerin hirmutöistä ei ole kuin muutama kymmenen vuotta. Elossa on vielä ihmisiä joilla on ensikäden kokemusta ja tietoa noista ajoista. Löytyy niitäkin, jotka kieltävät tai ehkä jopa hyväksyvät Hitlerin toimet. Emmekö me todellakaan oppineet toisesta maailman palosta mitään?

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Muutos

Tarvehierarkia

Ikinuoren naisen pienet ilot

maslow-649x341

( Kuva: motivaatiojohtaja.fi )

Halusin aloittaa tämän tekstini kuvalla Maslow:n tarvehierarkiasta. Tutustuin hierarkiaan jo lukiossa psykologian tunneilla. Hierarkiaa jankattiin myös sairaanhoitajaopintojeni aikana erittäin tarkasti, sillä olin valmistumassa psykiatrian erikoissairaanhoitajaksi. Taulukossa ovat lueteltuina ihmisen perustarpeet. Alimmaisena ovat fysiologiset tarpeet, jotka ovat ihmisen hengissäpysymisen perustarpeita. Turvallisuuden tarpeet eivät voi koskaan täyttyä elleivät fysiologiset tarpeet täyty ensin. Ihminen ei voi kokea rakkauden ja yhteenkuuluvaisuuden tarvetta ellei turvallisuuden tarve toteudu ja niin edelleen.
Ensimmäisenä tätä kirjoittaessani tulee mieleen nykypäivän yhteiskunta. Meitä pelotellaan korkeammalta taholta milloin milläkin. Varoitetaan talouden surkeasta tilasta ja sekaannuksella, jota pakolaiset eräiden ihmisten mukaan tuovat. Mitä pelottelulla saadaan ihmisissä aikaiseksi? Maslow:n tarvehierarkian mukaan ainakin se, että ihmisten turvallisuuden tarve ei täyty. Koska turvallisuuden tarve jää täyttymättä ihminen ei kykene iloitsemaan esimerkiksi luonnon kauneudesta eikä muodostamaan luonnollisia kontakteja muihin ihmisiin ja tiedonhankkimisen kynnys ainakin nousee, ellei halu kokonaan lakkaa. Ihmisiä lamaannutetaan jatkuvilla uutisilla katastrofeista ja maalaamalla tulevaisuuden uhkakuvia.

20160209_170122-01
Koko inhimillisen historian ajan ihmisellä on ollut tarve koristella ympäristöään ja itseään. Tarve nähdä ja luoda kauneutta on ihmisen korkeampia tarpeita. Paljon museoita kierreltyäni olen havainnut, että ihmiset ovat aina nauttineet kauniista esineistä. Koruja tehtiin jo kivikaudella esimerkiksi simpukoista sekä kotiloista ja kauniista kivistä. Tarvekaluja, kuten astioita ja teräaseita, on ammoisista ajoista koristeltu käyttäjän omien esteettisten mieltymysten mukaan. Mitä pidemmälle ihmisen kehitys eteni, sitä suureellisemmiksi ja arvokkaammiksi arkiset tarvekalut, korut ja taide-esineet muuttuivat. Ja sitten kehitys muuttui. Minimalismi sai valtaa, ainakin osassa maailmaamme. Ihmisen maku muuttuu!

 

20160212_104546-01
Istuessani New York kahvilassa Budapestissa tunsin lämpimän ailahduksen sydämessäni. Katselin kahvilan korkealla olevaa kattoa. Sinne oli tehty upeita kipsitöitä ja maalattu kauniita kuvia. Katon listat kuten myös nurkkalistat ja kahvilassa olevat pylväät olivat kullatut. Katosta valaisimina roikkuivat valtavat kristallikruunut. Ympärilläni olevan tilan kauneus oli satumaisen kaunista. Pystyin hillitsemään itseni siihen asti kun takaani parvekkeelta alkoi kuulua flyygelin soittoa. Mieheni kertoi, että flyygelin eteen oli istahtanut mies joka soitti kahvilassa istuville asiakkaille taustamusiikkia. Kaiken sen kauneuden ympäröimänä aloin itkeä. Mieleeni pujahti ajatus: ”Olenko elänyt kulttuurityhjiössä?” Olin sulkenut itseni elämältä ja sen kauneudelta niin kauan. En tuntenut oloani turvalliseksi, joten käytin kaikki valveillaoloaikani selviämiseen päivästä toiseen. Yli kymmenen vuotta olin elänyt ilman kirjoja ja valokuvaamista. Olin käynyt näyttelyissä ja teatterissa mutta katselin teoksia ja näytelmiä ikään kuin verhon lävitse, näkemättä kuitenkaan. Elämäni ei tyydyttänyt sitä sisäistä tarvetta kauneuteen ja iloon, joka minulla eli teräskuorestani huolimatta syvällä lähes läpi jäätyneessä sydämessäni.
Vaikka opiskelin Maslow:n tarvehierarkian ulkoa ympäri jo parikymppisenä, vasta nyt viidenkympin paremmalla puolella, se on avautunut minulle ja alkanut elää. Voin peilata siitä omaa elämääni ihan yhtä hyvin kuin Suomen valtion elämää. Moni asia on mennyt perspektiiviin, kun olen tutkinut ihmisen tarpeita. Tarvehierarkia on antanut selityksen myös sille, miksi me käyttäydymme kuin lampaat, vaikka kyseessä on koko meidän elämä. Emme nouse vastarintaan, vaikka elämä sellaisena kuin me sen ehkä haluaisimme pitää, murenee ympäriltämme.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Kaukaa näkee paremmin lähelle

Ikinuoren naisen pienet ilot

”Kaukaa näkee paremmin lähelle!” Tämä motto on tullut todistettua reissuilla monta kertaa. Ulkomaanmatkoilla huomaa hyvin selvästi asiat, jotka kotimaassa ovat huonommin tai paremmin. Kotona ollessa asioiden tilaan turtuu ja niistä tulee selviö. ”Asiat nyt vaan on näin!” On vaikeaa kuvitella miten asiat voisivat olla toisin. Mutta teepä pyrähdys johonkin toiseen maahan, ja huomioi matkallasi vierailemasi maan tilaa ja henkeä, niin oivallat mitä kotimaassa voisi tehdä toisin tai sen miksi niin rakastatkaan sitä maata missä asut.
Yhden suurista oivalluksista tein Englannissa asuessani. Odotin Englantiin muuttaessani ensimmäistä lastani. Olin opiskellut muutto hetkellä jo 3 vuotta erikoissairaanhoitajaksi ja raskaus sekä mieheni toive työskennellä vuosi ulkomailla ennen sitoutumista kotimaan työpaikkaan, saivat minut ottamaan välivuoden opiskeluistani. Opiskeluni jäivät puoli vuotta kesken. Opiskellessani terveydenhuolto-oppilaitoksessa minulle oli upotettu joka välissä ajatusta siitä, miten upea terveydenhuolto-systeemi Suomessa on. Lapsikuolematkin ovat minimissään. Lapsikuolleisuus on ilmeisestikin ihan tilastollinen tosiasia, mutta tuo terveydenhuoltosysteemin paremmuus oli mielestäni urbaanilegendaa jo tuolloin. Minulla oli Englannissa omalääkäri ja raskauteni aikana näin pari kolme alueen seitsemästä kätilöistä. Yksi näistä seitsemästä kätilöstä oli avustamassa synnytyksessä ja yksi kävi kotiin paluuni jälkeen tapaamassa minua ja pientä poikavauvaani kotona. Tunsin olevani tuvassa tuttujen kokeneiden kätilöiden seurassa. Myös omalääkäri-systeemi oli mielestäni onnistunut. Tunnet lääkärisi ja lääkärisi tuntee sinut. Sinun ei tarvitse jokaisella käynnillä alkaa selittämään vaivojasi alusta.
Toista lasta saadessani Tampereella synnytyssalissa oli eri hoitajat kuin neuvolassa tai osastolla synnytyksen jälkeen. Tunnetusti joka kerta lääkärissä käydessäsi kohtaat eri lääkärin. Oletusarvona on, että jokainen kirjaa käynnin niin, että seuraava kykenee niiden perusteella hoitamaan potilasta. Valitettavasti hoitohenkilökunnan aika on nykyisin, ja oli jo tuolloin reilu 20 vuotta sitten, niin kortilla, että aikaa seuraavaan potilaaseen tutustumiselle jäi niukasti. Tieto papereissa seuraavasta potilaasta oli, ja on edelleen, kirjauksia aikaisemmin tehneiden henkilöiden kontolla. Kaikki hoitohenkilökunta ei ole yhtä empaattista ja sympaattista, kirjaukset ovat aina tekijänsä näköisiä. Kaikki eivät myöskään ole yhtä hyviä kirjallisessa ilmaisussa, joten tieto muuttaa muotoaan, vaikka olisi kirjoitettu kuinka totuudenmukaisesti ja hyväntahtoisesti. Karkeana esimerkkinä voidaan mainita, että esimerkiksi masennus mainitaan vuosia potilaan dokumenteissa taudista paranemisen jälkeenkin. Tuo kirjaus nousee monesti lääkärille (tai hoitajalle) ensimmäiseksi näkyville ja vaikuttaa siten tahtomakin hänen suhtautumiseensa potilaaseen ja hänen vaivaansa. Voitte vain arvata kuinka maininta siitä, että potilas on alkoholisti tai että hän asuu alkoholisteille tarkoitetussa asuntolassa, vaikuttaa potilaan kohteluun hoitolaitoksissa!
Viimeisimmällä ulkomaanmatkallani Budapestiin kiinnitin huomioni ihan toisenlaiseen seikkaan. Kahviloissa oli paljon henkilökuntaa. Itsepalvelua ei ollut kuin muutamissa paikoissa. Kahvilaan saapuessasi istuit vain pöytään ja tarjoilijat hoitivat palvelun. He toivat ruokalistan, tilaamasi tuotteet ja hoitivat laskutuksen istuessasi pöydässä. Astiat jätettiin pöytään, josta tarjoilijat poistuttuasi korjasivat pois. Eräänä aamuna, kun olimme tulleet aamupalalle heti seitsemältä, laskimme, että meitä oli kaksi ihmistä aamupalalla ja tarjoilijoita salissa hyöri 7-8. Museoissa ja näyttelyissä oli joka huoneessa henkilökuntaa pitämässä huolta, että asiat luistivat odotetusti. Samalla he seurasivat ettei kukaan vahingoittanut näyttelyesineitä. He tarkkailivat, että näyttelyvieraat olivat kunnossa, ettei kukaan saanut esimerkiksi sairaskohtausta. Museoiden henkilökunta oli yleensä vanhempia, ehkä jopa jo eläkkeelle jääneitä henkilöitä. Myös kaupoissa oli paljon henkilökuntaa, eikä kassoille koskaan tarvinnut jonottaa kovin kauaa.
Palatessamme kotiin lounastimme matkalla eräässä lounasravintolassa. Ravintolassa oli ystävänpäivän kunniaksi ”ystävänpäivä-brunssi”. Seisoimme pitkän aikaa avarassa aulassa pyörien ja miettien miten homma toimii. Kävipä siinä mielessä, että täälläkin tarvittaisiin enemmän henkilökuntaa neuvomaan ja palvelemaan paikalle tulevia asiakkaita. Se olisi loistavaa asiakaspalvelua, jota monikin asiakas varmasti arvostaisi.
Töitä maailmassa on. Ei vain ole enää maksajia. Työttömät eivät halua töitä, joista saa vähemmän palkkaa kuin työttömänä olemisesta. Mihin tämä maailma on menossa? Kaikki vaativat parempaa palkkaa, vaikka elämme jo nyt yltäkylläisyydessä. Hallitus ja eduskunta kikkailee ja pelleilee ihmisten palkoilla, antamatta piiruakaan periksi omista eduistaan; he päinvastoin nostavat omia palkkioitaan. Suomesta on tyystin hävinnyt yhteisöllisyys. Itsenäisyyttä ja omatoimisuutta arvostetaan yhtenä suurimmista hyveistä. Suomessa jokainen kantaa oman laukkunsa ja jopa kaupan kassat ovat automatisoituja, niissäkään ei kohta tarvita ihmisiä rahastamaan asiakkaita. Pahalta tuntuu ajatella lasten, vammaisten, mielenterveysongelmaisten ja vanhusten arkea. He ovat ne joiden elämää leikkaukset koskettavat eniten.
Toivoisin yhteisöllisyyden paluuta. Ennen vanhaan tiedettiin mitä naapurissa tapahtuu, hyväksyttiin ja tarpeen vaatiessa unohdettiin tapahtuneita sattumuksia. Kun naapuria kosketti onnettomuus, lähdettiin suurella joukolla auttamaan. Kukaan ei jäänyt yksin. Ennen ei olisi ihminen voinut olla kuolleena viikkoja pahimmissa tapauksissa kuukausia yksinään asunnossaan. Joku olisi varmasti huomannut, ettei naapurin Esteriä ole näkynyt moneen päivään liikkuvaksi.
Tiedän haikailevani menneen perään. Mennyt ei palaa. On elettävä nykypäivässä. Mutta miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla? Miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla, jos kukaan ei halua tinkiä piiruakaan saavutetuista eduista ja kaikki vaativat koko ajan enemmän ja parempaa?

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit

Yläraja

Ikinuoren naisen pienet ilot

Onko kivulle ylärajaa? Fyysiselle kivulle. Henkiselle kivulle. Kumman kivun yläraja on korkeammalla? Mahtaako kumpikaan olla mitattavissa, arvotettavissa? Jos fyysiselle tai henkiselle kivulle on ääriraja, kuka sen on määritellyt ja kuinka?
Fyysinen kipu voidaan poistaa kipulääkkeillä ja joissain tapauksissa ainakin laimentaa sitä, jollei kokonaan poistaminen onnistu. Jos kivun syy ei poistu, tai sitä ei poisteta, se palaa lääkkeen vaikutuksen lakattua. Henkistä kipua voidaan turruttaa lääkkeillä. Henkisen kivun poistamiseksi jokainen joutuu tekemään jotain: keskustelemaan asiasta, muuttamaan ympäristöään tavalla tai toisella ja antamaan anteeksi loukkaajalle ja itselleen. Toisin kuin fyysinen kipu henkinen kipu ei poistu lääkkeillä. Kivun voi turruttaa vuosiksi, vuosikymmeniksikin lääkkeillä, tai yksinkertaisesti painamalla kipupiste johonkin mielen lokerikkoon. Turrutettu ja lokeroitu kipu läpsähtää esille erikoistilanteissa, jotka muistuttavat alkuperäistä kivun tunteen aiheuttaja. Se voi livahtaa esille huomaamatta. Stressitaso nousee ja kurkkua kuristaa ahdistus. Tekisi vain mieli nukkua. Traumaattisemmissa tilanteissa kipu voi myös räjähtää esille aggressiona tai äärettömän voimakkaina vihan tunteina.
Kaikki kipu on aina henkilökohtainen kokemus. Se mikä toisesta on äärettömän kivuliasta, on toiselle ohimenevä epämukavuus. Joillakin fyysisen kivun hoitoon riittävät luonnontuotteet, toiset tarvitsevat käsikaupasta saatavia kipulääkkeitä. Jotkut ihmiset ovat niin kipuherkkiä, että vahvimmatkaan kivunhoitoon tarkoitetut lääkkeet eivät auta. Nykyaikaisilla kipulääkkeillä kivun ylä- eli äärirajaa ei kenenkään enää tarvitsisi kokea. Kivuista suurimmiksi on sanottu syövän aiheuttamaa kipua. Sitäkin voidaan hoitaa esimerkiksi opiaateilla, joita löytyy useamman vahvuisia. Jos opiaateista tulee ikäviä sivuvaikutuksia tai niiden teho ei riitä, on aina mahdollisuus syövän loppuvaiheessa nukuttaa potilas niin, ettei hän enää tunne kipua. Mene ja tiedä sitten tunteeko henkilö kivun nukkuessaan lääkkeellä aikaansaatua unta, mutta nykyaikainen lääketiede käyttää nukutusta viimeisenä keinona kivun hallinnassa.
Myös henkisen kivun kokemus on aina henkilökohtainen. Toiset ihmiset marssivat läpi elämän näyttäen, että mikään ei kosketa heitä. Muut kuvailevat heitä vahvoiksi ja eräällä tavalla ”koskemattomiksi”. On henkilöitä, joiden elämän pienetkin vastoinkäymiset saavat pois raiteiltaan. Onko henkiselle kivulle ylärajaa? Voiko ihminen kerätä ahdistusta, pettymystä, vihaa ja katkeruutta määrättömästi? Tuleeko yläraja vastaan? Mitä tapahtuu, kun saavutetaan henkisen kivun ääriraja? Henkisessä kivussa myös kulttuurilliset kokemukset näyttävät vaikuttavan. ”Te Eurooppalaiset olette heikkoja!” sanoi kerran eräs Keniasta tullut opiskelija. Se, mikä Afrikasta tulevalle henkilölle on jotakuinkin arkipäiväistä, saattaa syöstä suomalaisen upottavimpaan suohon ja henkisen kivun helvettiin. Oletettavasti tilanne on toimii myös päinvastoin. Se mikä suomalaiselle on normaalia, voi olla Kenialaiselle täysin ylitsepääsemätöntä.
Minua kiinnostaa valtavasti tuo henkisen kivun yläraja. Kuinka ihminen käyttäytyy kivun äärirajoilla? Ottaako hän vastuun omasta henkisestä kivustaan vai käyttääkö esimerkiksi perinteistä acting-out menetelmää (tai jotain muuta puolustusmekanismia) siirtääkseen kipunsa läheisilleen tai työkavereilleen kiukuttelemalla, kieroilemalla tai kostamalla. Jotkut turvautuvat päihteisiin torjuakseen henkistä kipua. Alkoholin tai huumeiden vaikutuksessa kivun tunne jää taka-alalle.
Fyysinen kipu on helpompaa hoitaa ja pitää poissa ylärajalta kuin henkinen kipu. Fyysinen kipu on myös lähes aina tunnistettavissa toisin kuin henkinen kipu. Henkinen kipu saattaa piiloutua monenlaisen kuoren alle. Henkisen kivun tunnistaa vain sen kantaja. Myös henkisen kivun äärirajan tunnistanee vain kivun kokija.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit

Mindfulness – Tietoinen läsnäolo

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kuulin mindfulnessista eli tietoisesta läsnäolosta ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa, kun olin töissä Oysin Lakeuden Mielenterveys-keskuksessa. Lakeus oli nuorille aikuisille tarkoitettu yksikkö, jonka potilaat olivat lähinnä vasta skitsofrenia diagnoosin saaneita nuoria. Tokikin porukkaan mahtui potilaita joilla oli monenlaisia mielenterveydenhäiriöitä, mutta suurin osa oli skitsofreenikkoja. Työ oli monipuolista. Itse olin vetämässä kirjallisuusterapiaryhmää ja elokuvaterapiaryhmääkin aloittelin toisen hoitajan kanssa. Olin mukana myös musiikkiterapiaryhmässä ja kuvataideryhmässä. Kognitiivinen terapia oli tuolloin kovasti iskemässä lävitse Suomessa ja mindfulnessistakin puhuttiin jo jonkin verran. Jälkeenpäin on helppo olla viisas, mutta toivon, että olisin tutustunut kognitiiviseen terapiaan ja mindfulnessiin paremmin jo Lakeuden Mielenterveyskeskuksessa työskennellessäni.
Elämääni tuli kaiken näköistä ryppyä ja suttua. Muutin pois Oulun seudulta ja asetuin Keski-Pohjanmaalle. Kului monta vuotta perusterveydenhuollon palveluksessa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hain ja sain vakituisen toimen Päihdehuollon laitoksesta, jonka hoito perustui kognitiiviseen ajattelumalliin. Kaikki tehtävät ja muu opetusmateriaali oli laadittu kognitiivisen terapian pohjalle. Kiinnostuin. Luin paljon mindfulnessista ja zen-buddhismista, jonka on mindfulnessin pohjana. Mindfulness on suomennettuna tietoista läsnäoloa. Suomenkielinen termi kuvaa sitä erittäin hyvin. Se on juuri sitä: tietoista läsnäoloa.
Päihdehuollon laitoksessa sain kokeilla mindfulnessin harjoitteita asiakkaiden kanssa. Eräs mindfulnessin harjoitteista on istua silmät kiinni tuolilla ja kuunnella ja tunnustella miltä kehossa tuntuu juuri tuolla hetkellä. Voi kuvitella kuinka kädet laskeutuvat pitkin vartaloa, miltä selkä tuntuu selkänojaa ja pakarat alustaansa vasten ja miten jalat taipuvat tuolin reunalta sekä miltä jalkaterät tuntuvat lattiaa vasten. Harjoitteen ei tarvitse kestää kovin pitkään, eräässä ohjeessa luki, että kesto olisi noin 5min. Harjoituksessa voi halutessaan myös keskittyä kuulemaan ympäristön ääniä. Jos ajatus lähtee vaeltamaan, se tulee lempeästi palauttaa takaisin tehtävään. Mindfulnessin harjoitteet poikkeavat perinteisestä meditaatiosta siinä, että niissä keskitytään kuulostelemaan hetkeä, ei pakenemaan tai olemaan huomioimatta sitä. Stressaantuneille sekä ihmisille, jotka hakevat elämässään välitöntä tyydytystä kykenemättä odottamaan, harjoite voisi usein toistettuna tehdä hyvää. Se pysäyttää hetkeen, opettaa parhaimmassa tapauksessa kuuntelemaan mitä omassa kehossa tapahtuu. Mutta kuten meditaation ei mindfulnessinkaan harjoitteet tehoa yhdellä kerralla, vaan niitä on tehtävä säännöllisesti.
Itselleni tietoinen läsnäolo tuntui hyvin merkitykselliseltä asialta. Tuntui, että läsnäolo ja hetkeen pysähtymien olisivat todella tärkeitä asioita. Tutustuttuani mindfulnessiin, otin tavakseni tehdä harjoitteita joka aamu. Aluksi istuin risti-istunnassa sohvallani kymmenen minuuttia kuunnellen ympäristön ääniä. Jossain vaiheessa siirryin tekemään harjoitteen kirjoittamalla aamusivuja, sillä se sopi itselleni loistavasti. Aamuisin pää suoltaa kaikkea omituista ja jopa ärsyttävää juttua, jotka voi unohtaa kun ne suoltaa paperille. Kaikki harjoitteet jäivät, kun tuli liikaa stressiä (vai tuliko liikaa stressiä kun jätin harjoitteet) ja aloin sairastaa. Ei riittänyt virtaa mihinkään muuhun ylimääräiseen, työ imi kaiken voimani. Oli pakko luopua paljosta, että sain elämänenergiasta jälleen kiinni. Vaikka luovuin mindfulnessista hetkellisesti, en olisi päässyt eteenpäin, ellen olisi aloittanut tekemään harjoitteita uudelleen omalla tavallani. Koen, että on tärkeää pitää yhteys omaan itseen, omiin tunteisiin ja omaan kehoon. Itselleni se onnistuu parhaiten näiden pysähtymisharjoitusten kautta.
Tänään tiedän varmasti, että tietoinen läsnäolo on tärkeä asia kenen tahansa elämässä. Erityisen tärkeää on pysyä tietoisena siitä mitä itsessä, omassa kehossa ja oman itsen ympärillä tapahtuu. On niin helppoa sulkea tietoisuus ja mennä vain eteenpäin ulkoa ohjautuvasti. Tietoisena pysyminen auttaa pysymään terveenä ja säilyttämään ilon elämässä.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit

Prorastinaatio

Ikinuoren naisen pienet ilot

Eräs kaverini oli tänään jakanut facebookissa hyvän artikkelin prokrastinaatiosta eli ajan tuhlaamisesta. Se oli niin hauskasti kirjoitettu, että pysäytti miettimään omaa käytöstäni. Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka palauttavat tehtävät tai tekevät tarvittavat työt viimetipassa, saaden ne valmiiksi edellisenä iltana tai juuri ennen h-hetkeä. Vaikka aikaa olisi kuukausia, aloitan työn vasta sitten kun on ihan pakko. Mihin yltäisinkään, jos hyödyntäisin käytössä olevan ajan ja paneutuisin asiaan kunnolla. Vaan ei, on aina mentävä siitä mistä aita on matalin. Artikkelissa mainittiin Instant Gratification, jonka pelottaa pois vain Panic Monster. Ihminen, joka harrastaa viivyttelyä ja ajan tuhlausta, hakee välitöntä tyydytystä tekemisilleen, aivan niin kuin alkoholisti hakee välitöntä tyydytystä pahaan oloonsa alkoholista. Suurimmalla osalla viimehetken paniikki (Panic Monster) auttaa niin että hommat saadaan hoidettua kotiin, mutta on niitäkin joilla edes se ei saa heitä heräämään ympäröivään todellisuuteen. Asioiden tekeminen ei juuri sillä hetkellä aina ole miellyttävää. Monissakin asioissa tyydytys tulee vasta jälkikäteen. Harva nauttii siivouksesta ja astioiden pesusta, mutta suurin osa meistä on erittäin tyytyväinen, kun ne on tehty.
Aloitan jatkuvasti uutta, kun olen oppinut asian, aloitan jotain uutta. Minusta tämä kuuluu tähän samaan aiheeseen eli prokrastinaatioon. Se kertoo siitä kuinka hukkaan aikaani aina uuteen, paneutumatta enemmän jo oppimaani, jotta saisin siitä enemmän irti. Olen ihmetellyt ihmisiä, jotka pelkäävät eläkepäiviä. He miettivät vuosia ennen eläkkeelle jäämistä miten mahtanevat saada ajan kulumaan. Miten ihminen ei keksi itselleen tekemistä kun maailma on pullollaan mielenkiintoista tekemistä ja tutkittavaa? Minä mietin kuinka saan järjestettyä aikaa kaikelle, joka minua kiinnostaa. Tästä pääsenkin aasinsillalla mieluisimpaan tapaani tuhlata aikaa: Pinterest. Sieltä löytyy uskomattoman paljon ideoita siihen mitä kaikkea mielenkiintoista voisi tehdä. Värikästä syötettä on mukava selata ja tallentaa itselleen kansioihin kaikki ne idikset, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta. Aluksi käytin Pinterestiin lähes tunnin jokaisesta päivästäni. Nykyisin olen hieman toppuutellut intoani ja Pinterestaan keskimäärin vartin päivässä. Sallin sen itselleni, sillä täytyyhän elämässä jotain iloja olla. Oletko miettinyt mikä sinun elämäsi aikasyöppö on? Mikä on se mihin käytät aikaa, kun pitäisi tehdä jotain oikeasti merkityksellistä? Aika usealle se on tv. Varsinkin jos televisioon on ottanut maksukanavia, tulee sieltä jatkuvasti jotain mitä voi katsoa. Minun pieni perheeni on juuri päässyt yhteisymmärrykseen maksukanavista luopumisesta. Käytämme nuo kuukaudessa säästyvät rahat aikoinaan yhdessä tehtäviin reissuihin, tai johonkin muuhun juttuun, jota voimme tehdä yhdessä. Itse sallin itselleni tv:n katselun, jos kädessäni on kudin. Eräänlaista prokrastinaatiota sekin, sillä molemmat voivat viedä aikaa joltain sellaiselta tekemiseltä, jonka voisi luokitella elannon tavoitteluun pyrkiväksi toiminnaksi.
Kaverin jakama linkki sai todella miettimään sitä kuinka kulutan aikaani. Työttömänä minulla on aikaa. Olen päässyt irti kiireestä, jota vihaan. Mutta kuinka aikani käytän? Käytänkö sen niin, että saan jotain aikaiseksi ja voin huomennakin olla iloinen asioista, joita eilen tein, vai annanko sen kulua niin, että jäljelle ei jää mitään näkyvää. Elämä on vapaita valintoja ja itse olen vastuussa omista valinnoistani.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Uncategorized

Henkisesti kehittynyt ihminen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Millainen on sinun mielestäsi henkisesti kehittynyt ihminen? Minusta hän on rakastava, suvaitsevainen, lempeä ja nöyrä sekä kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan.
Koko ikäni olen ollut henkinen etsijä. Muistan lukeneeni eri uskontokuntien opuksia jo yläaste-ikäisenä. Uskonnon numeronikin oli aina 9, koska olen aina ollut aidosti kiinnostunut uskonnoista. Henkisyys on kuitenkin eri asia kuin uskonnollisuus. Henkisyys on mielestäni jokaisen ihmisen henkilökohtaista kilvoittelua tullakseen entistä paremmaksi ihmiseksi, toisilla se on näkyvämpää kuin toisilla, sekä uskoa siihen, että tässä maailmassa on muutakin kuin se mitä silmät näkevät.
Olisin aina halunnut kuulua johonkin henkiseen yhteisöön. Eri uskontokunnat eivät tarjoa minulle siihen realistista vaihtoehtoa. En halua sitoutua tiettyihin ajatusmalleihin, rutiineihin enkä oppeihin. Suurin osa uskontokunnista tosin heittäisi minut itse ulos helmastaan, jos kertoisin heille omista käsityksistäni. Tällä hetkellä kuulun Suomen Evankeliseen kirkkoon vietettyäni lähes 20 vuotta Ortodoksisessa kirkossa, johon tunsi läheisempiä siteitä. Ortodoksisen kirkon kauneus, sen tuoksut, musiikki ja ikoni-taide viehättävät minua. Myös munkkien ja nunnien yksinkertainen elämä, joka on tarkoitettu palvelemiseen, kiinnostaa ja kunnioitan heidän valintaansa suuresti.
Olen etsinyt henkisiä sisaruksiani maailman turuilta. Aina törmään samoihin asioihin. Liian usein hekisiksi itseään kutsuvat ihmiset kompastuvat kilpailuun, toisten ihmisten mustamaalaamiseen, itsensä nostamiseen ja toisten ihmisten ja heidän mielipiteittensä vähättelyyn. Esimerkiksi somessa ”henkiset ryhmät” ovat usein kaikkein tuomitsevimpia. Siellä ilkeillään toisille ja luetaan toisten ihmisten hyvää tarkoittavia kommentteja ”vääristävien lasien” läpi ja käydään sitten iskuun, että saataisiin toinen tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Itse en juuri näiden ikävien kommenttien kohteeksi ole joutunut, sillä kirjoitan kommenttini kieli poskessa ja muotoilen ne hyvin ympäripyöreiksi. Mutta monesti olen joutunut säälimään joitain, jotka saavat kurat niskaansa kerrottuaan totuuden. Useat henkisen tien kulkijat uskovat hyvään ja haluavat nähdä asian sokerikuorrutuksen lävitse. Heiltä on irronnut ote realismista. Apua tarjotaan asioihin, joita itse ei edes ymmärretä koska niitä ei ole koettu tai nähty lähipiirissä. Eräässä ryhmässä neuvottiin anoreksiasta kärsivää hakemaan energiaa auringosta ja luonnosta. Ideana ihan jees, mutta konkreettisesti aika kaukana todellisuudesta, kun ihminen on kuolemassa syötävän ravinnon puutteeseen. Kuka kantaa näistä keskusteluista vastuun? Kantavatko nämä hyvää tarkoittavat neuvojat vastuunsa, jos ohjeen saaja todella ottaa vinkistä vaarin ja istahtaa aurinkoon tankkaamaan itseensä energiaa, sen sijaan että oikeasti söisi jotain?
Viime aikoina olen huomannut, että turhan usea itseään henkisenä ihmisenä pitävä onkin suvaitsematon. Rakkaus ja hyvyys ihmisiä kohtaan loppuvat, kun puhutaan pakolaisista. Tai kyllähän heistäkin voi tykätä, jos he pysyvät poissa Suomesta. Valitettavan moni sortuu MV-lehden propagandaan ja antaa pelon hallita itseään, sen sijaan että keskittyisi rakkauteen ja iloon. Minusta henkisen kehityksen yksi tärkeistä mittareista on sen oivaltaminen, että se lisääntyy jota ruokit. Jos ruokit pelkojasi ne lisääntyvät ja päinvastoin: jos ruokit rakkautta se lisääntyy.
Itselleni tärkein havainto henkisyydestä on ollut se, että monesti ne ihmiset, jotka eivät miellä itseään henkisiksi saattavat olla kaikkein kehittyneimpiä. Nuo ihmiset palvelevat aina muita rakkaudella, eivät koskaan puhu muista pahaa ja levittävät hyvää mieltä lähiympäristöönsä. Näitä ihmisiä on yllättävän paljon, mutta he eivät pidä melua itsestään. Heidän ei tarvitse, koska he ovat sinut itsensä kanssa, kantavat vastuunsa sanoistaan ja teoistaan sekä rakastavat ja luottavat siihen että myös heitä rakastetaan.

Filosofoinnit

Viktor E. Frankl ja Logoterapia

Ikinuoren naisen pienet ilot

Pidin päihdehuollossa työskennellessäni useita erilaisia luentoja asiakkaille. Sairaanhoitajana velvollisuuksiini kuului mm luennoida alkoholin terveyshaitoista ja riippuvuudesta. Eniten kuitenkin pidin luennosta, joka käsitteli logoterapiaa, Viktor E. Franklin ajatusta siitä, että ihminen tarvitsee merkityksen elämälleen ollakseen onnellinen. Tämä aihe sai usein sydämeni ja sieluni lentoon. Innostukseni tarttui joskus myös asiakkaisiin – noina hetkinä koin työni mielekkäänä.
Viktor Frankl syntyi 1905 Wienissä. Hän oli syntyperältään juutalainen ja ulkopuolelta tuleva juutalaisten syrjintä oli jo hänen nuoruudessaan näkyvissä. Hänen isänsä opiskeli lääketieteenkandidaatiksi, mutta joutui varojen puutteessa keskeyttämään opintonsa. Elämäntyönsä Viktorin isä teki lasten ja nuorten huollon johtajana sosiaaliministeriössä. Viktorin äiti oli kotiäiti, kuten äidit tuohon aikaan yleensä olivat. Perheeseen kuuluivat Viktorin lisäksi sisko ja veli. Lapsuuskoti oli turvallinen ja rakastava, tavallinen 1900-luvun alun keskiluokkainen koti.
Ehkä isänsä innoittamana Viktor kiinnostui ihmisestä. Viktor alkoi miettiä kuolemaa jo 4-vuotiaana, hän oivalsi, että myös hänen on joskus kuoltava. Hän ei säikähtänyt tätä totuutta, vaan se sai hänet miettimään voiko elämällä olla jokin tarkoitus. Mitätöisikö kuolema elämän? Häntä kiinnostivat etenkin filosofia ja uusi oppiaine Psykologia. Hän kävi vapaaehtoisesti kuuntelemassa luentoja kansalaisopistolla ja yliopistolla. 16-vuotiaana hän kävi kirjeenvaihtoa Sigmud Freudin kanssa ja saman ikäisenä hän piti ensimmäisen oman esitelmänsä, jonka aiheena oli ”Elämän tarkoitus”. Suhdettaan Freudiin Viktor Frankl on kuvannut vertaamalla itseään kääpiöön joka seisoo jättiläisen rinnalla. Viktor etääntyi aikanaan Freudin näkemyksistä ja liittyi aluksi individuaalipsykologian perustajan Alfred Adlerin vaikutuspiiriin, mutta luopui näistäkin näkemyksistä myöhemmin. Viktor Franklin mielestä Adlerin teorioissa ei huomioitu ihmisen omaa näkemystä.
Frankl valmistui lääketieteen tohtoriksi 25-vuotiaana. Hän työskenteli lääkärinä, mutta oli edelleen kiinnostunut filosofiasta ja psykologiasta. Heti työuransa alusta hän tuli tutuksi itsemurhan problematiikan kanssa. Hän työskenteli itsemurhaa yrittäneiden tai sitä hautovien parissa. Hän avasi neurologian ja psykiatrianlääkärin yksityispraktiikkansa vuonna 1937. Neljä vuotta myöhemmin hän meni naimisiin ja hänen vaimonsa tuli pian raskaaksi. He miettivät aborttia, koska noihin aikoihin alkoi olla selvää mitä juutalaisille oli odotettavissa. He tulivat kuitenkin siihen tulokseen, ettei heillä ollut oikeutta päättää lapsensa elämästä, vaikka ajat olisivat kuinka vaaralliset.
Juutalaisten ahdinko Wienissä paheni. Viktor oli saanut liput viimeiseen Amerikkaan lähteneeseen laivaan itselleen ja vaimolleen Tillylle. Mutta hän päätti kuitenkin jäädä Wieniin, sillä hän ei kyennyt jättämään vanhempiaan. Hänen asemansa juutalaisen sairaalan lääkärinä suojeli samalla hänen vanhempiaan että sisaruksiaan.
Kuten historiasta tiedämme, natsit valloittivat myös Wienin. Koko Franklin suku vangittiin ja he joutuivat keskitysleireille. Viktorin isä kuoli keuhkokuumeeseen Theresienstadtissa, äiti joutui kaasukammioon Auschwitzissa, samoin tuolloin 25-vuotias Tilly. Viktor vietti 3 vuotta Theresienstadtissa, Auschwitzissa sekä Dachaun Kauferingin ja Türkheimin sivuleireissä. Omaistensa menetyksestä hän sai tietää vasta sodan loputtua. Franklin lähisuvusta vain Viktor selvisi keskitysleireistä.
Elämän oli kuitenkin jatkuttava kauhujen jälkeenkin. Hänellä oli ollut keskitysleireihin saapuessaan lähes valmis lopputyönsä ommeltuina takinsa vuoriin, mutta takki hävisi jonnekin.

Hän aloitti vapauduttuaan työnsä kirjoittamisen uudelleen, ja hänet valittiin vuonna 1946 Wienin neurologisen poliklinikan johtajaksi. Samana vuonna hän avioitui Eleonore Schwindtin kanssa. Liitosta syntyi tytär Gabriele. Frankl sai kaksi lastenlasta. Nämä kaksi sukupolvea jatkavat edelleen Wienin Viktor Frankl Instituutissa logoterapian kehittämistä ja tunnetuksi tekemistä.
Viktor oli mielestäni mielenkiintoinen persoona, joka eli niin kuin hän opetti. Hän pyrki voittamaan omia heikkouksiaan ja ottamaan vastuun omasta elämästään. Hänellä oli korkean paikan kammo ja juuri sen vuoksi hän alkoi opiskella vuorikiipeilyä ja valmistui myöhemmin vuorikiipeilyn opettajaksi. Hän aloitti lentämisen 67-vuotiaana ja lensi muutama kuukausi sen jälkeen ensimmäisen yksinlentonsa.
Oman elämänsä tarkoitukseksi Viktor Frankl koki muiden auttamisen, että nämä löytäisivät oman elämänsä tarkoituksen.
Viktor E. Franklin luoma logoterapia on myönteistä olemassaolon filosofiaa. Siinä ei keskitytä siihen mikä on mennyt pieleen tai mitä on menettänyt, vaan siihen mikä on hyvää ja ehjää minkä päälle voidaan rakentaa uutta. Logoterapia painottaa ihmisen omaa vastuuta elämästä ja asennetta elämään, sen mukanaan tuomiin vastoinkäymisiin. Viktor ei itse lopettanut työtään edes keskitysleirillä. Hänen oli onnistunut saada pätkä lyijykynää ja paperilappusia, joiden avulla hän öisin merkitsi muistiin viitesanoja pikakirjoituksella. Häntä itseään keskitysleiriltä selviämiseen auttoi kirjoittaminen ja muiden vankien auttamien. Nuo antoivat hänen kärsimyksilleen paradoksaalisen merkityksen. Samalla hän huomasi, että ne vangit, joilla oli leirilläkin jonkinlainen tehtävä ja ”todellista toimintaa” selvisivät vankeudesta paremmin kuin muut. Myös ne vangit selvisivät paremmin, joilla oli vankeuden ulkopuolella jotain odotettavaa, esimerkiksi rakkaiden kohtaaminen tai jokin keskeneräinen työ tai harrastus.
Logoterapian peruspilareita onkin seuraava : ”Peruskysymys ei ole mitä elämällä on minulle annettavaa, vaan mitä minä annan elämälle, toisille ihmisille ja arvokkaille asioille”.
Viktor Frankl alkoi kehitellä logoterapiaa, kun hän huomasi itsemurhaa yrittäneiden tai suunnitelleiden parissa työtä tehtyään, että ihmisten ongelmana on usein olemassaolon tyhjyys. Hänen omat kokemuksensa keskitysleiriltä tukivat hänen teoriaansa. Hän järkyttyi keskitysleirillä huomatessaan itse, että halusi kuolla ja alkoi nähdä vaivaa karistaakseen tuon halun.
Nykypäivää, jota me elämme leimaa kulutuksen ja rahamarkkinoiden valtaan alistuminen. Elämäntarkoitusta ja merkitystä etsiessämme haemme sitä helposti materiasta, etsimme pinnallista viihdytystä ja uusia elämyksiä. Nämä eivät kuitenkaan meitä tyydytä, jos sisällämme n tyhjyys ja merkityksettömyyden kokemus. Muistelepa mitkä asiat tekivät sinut onnelliseksi kun olit lapsi? Tämän kysymyksen tein usein asiakkailleni. Vastauksia oli monenlaisia, kuten meitä ihmisiäkin. Monet muistelivat lättyjen paistoa äidin kanssa, ukkosen ilmaa teltassa isän kanssa, käpylehmillä leikkimistä serkkujen kanssa. Mitä nykypäivän lapset mahtanevat muistella? Muistavatko he kasvavaa leluvuorta lastenhuoneessa, älykännykkää tuijottavaa vanhempaa sohvalla vai kesäisiä stressaannuttavia ja kiireisiä kesälomareissuja puuhamaasta ja huvipuistosta toiseen?
Logoterapian mukaan ihmisen olemassaolon tyhjyyteen on syynä se, ettei ihminen enää tiedä mitä haluaa. Mediat ja muut auktoriteetit ovat turruttaneet hänen omat vaistonsa ja tarpeensa täyttäen hänet mielihaluilla ja toiveilla, jotka eivät ole hänelle hyväksi. Lopputuloksena on, että haluamme sitä mitä muutkin haluavat tai sitä mitä oletamme muiden meiltä haluavan.
Koska logoterapia on positiivista elämänfilosofiaa, ei sen mukaan tilanne koskaan ole toivoton, eikä ole olemassa ihmistä jolla ei olisi mahdollisuutta. Kyse on henkilön omasta vastuusta ja omista valinnoista. Valintoja tehdessä tulevat esiin ihmisen asenteet. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa voi vapaasti valita oman suhtautumisensa. Frankl teki itse suuren valinnan keskitysleirillä. Hän olisi voinut valita luovuttamisen säikähdettyään omaa kuolemantoivettaan. Mutta hän valitsi toisin. Hän jatkoi työtään vaivihkaa niillä keinoilla, jotka noissa oloissa olivat mahdollisia. Ympäröivät olosuhteet täytyy ottaa huomioon ja se tosiasia, että joskus elämä tuo eteemme ylitsepääsemättömiä ja kammottaviakin esteitä. Vaikka olosuhteet ja tapahtumat olisivat millaiset, meillä on vapaus valita luovutammeko vai jatkammeko ja teemmekö parhaamme näissä olosuhteissa. Tämä on sitä henkilökohtaista vastuuta, jota Viktor Frankl halusi teoriassaan painottaa. Vapaus ei Viktorin mielestä ole vapautta jostain, vaan vapautta johonkin. Vapaus ei oikeuta ihmistä luopumaan henkilökohtaisista vastuistaan, vaan se vapauttaa ihmisen toimimaan vastuullisella tavalla itselleen hyväksi kokemallaan tavalla, kuitenkin niin ettei hän noin toimiessaan vahingoita toisia. Franklin mukaan ihminen on onnellisimmillaan tehdessään töitä toisten ihmisten hyväksi. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus tehdä vastuullisia valintoja ja toimia uudella tavalla sen järjen valossa, joka tuona päivänä on. Joka päivä voimme päättää, millaisia olemme tänään.
Tutustuin logoterapiaan, kun olin saanut pohjatiedot ratkaisukeskeisestä terapiasta ja käynyt kognitiivisen terapian peruskurssin. Luento logoterapiasta valikoitui minulle, koska sitä aikaisemmin pitänyt ihminen siirtyi muualle töihin. Kesti aikansa, ennen kuin aihe avautui minulle. Edeltäjäni oli pitänyt luentoa ihan toisesta näkövinkkelistä kuin itse pidin. Nyt ovat ratkaisukeskeinen-, kognitiivinen- ja logoterapinen maailma risteytynyt mielessäni ihan omanlaiseksi maailmaksi, joka omasta mielestäni on todella mielenkiintoinen. Itse painotin, ja painotan edelleen, tuota olemassa olon tyhjyyttä – merkityksellisyyttä. Mistä ihminen voi löytää merkityksen elämälleen. Nykypäivänä niin moni kokee oman elämänsä merkityksettömänä. Lähes kaikki masentuneet ihmiset sanovat elämänsä olevan tylsää ja tyhjää. Franklin mielestä ei saisi jäädä tuijottamaan omaa napaa, vaan miettiä mitä voi antaa maailmalle. Mitä minulla on annettavaa. Ja ihan varmasti jokaisella on jotain, sitä vain ei masentuneena itse näe. Lopetan tämän kirjoitukseni kahteen Viktor E. Frankl:n ajatelmaan:
Olla joku jollekin –
Ajattelenko koskaan miksi menen jonnekin,
miksi teen jotakin – vai toiminko vain kun robotti.
Käynkö töissä vain rahan vuoksi,
hoidanko perhettäni vain siksi,
että se on välttämätöntä
vai näenkö tarkoituksen – mahdollisuuden olla joku jollekin?
”Ihminen voi löytää tarkoituksen elämälleen luomalla jonkin teoksen, tekemällä jonkin työn, kokemalla hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, nauttimalla luonnosta ja kulttuurista tai kohtaamalla toisen ainutlaatuisen olennon tämän koko ainutlaatuisuudessa – toisin sanoen rakastamalla häntä.
Ylevin tarkoituksen taju on kuitenkin varattu niille, joilta on viety mahdollisuus tarkoituksen löytämiseen työstä, elämyksistä tai rakkaudesta mutta jotka pystyvät omaksumaan sellaisen asenteen vaikeuksiaan kohtaan, että nousevat niiden yläpuolelle ja kasvavat ihmisinä.”

Filosofoinnit

Mieli

Ikinuoren naisen pienet ilot

Miten tärkeää olisikaan kesyttää oma mieli. Niinä aamuina kun heräät auringonpaisteeseen, on helppo uskoa itseensä ja sydämensä toiveeseen. Toisin on näinä alkutalven pimeinä aamuina, kun heräät kipeänä ja nouset sängystä väärällä jalalla.

Moneen uskontoon kuuluu ajatus oman mielen valoittamisesta, nousemisesta tavallaan sen yläpuolelle. Oma mieli, ajatukset, ovat ikään kuin vankila. Mieli voi luoda helvetin maan päälle, josta vapautumista toivotaan ja jonka eteen nähdään vaivaa. On inhimillistä antaa mielen viedä, todeta tyynesti, että elämässä on hyviä ja huonoja päiviä. Etenkin länsimaissa  rationaalista ajattelua suositaan. Päätöksiä suositellaan pohdittavan joka kantilta, jokainen liikku kannattaisi miettiä perusteellisesti, ettei tule virheitä tai ylilyöntejä. Ihmisiä jotka luottavat intuitioonsa pidetään älyttöminä hörhöinä, jotka viis veisaavat todellisuudesta. Idässä tuollainen päätöksen teko on aika tavallista.

Omaa mieltään, ajatuksiaan, kannattaa seurata. Niiden avulla luodaan meitä ympäröivää maailmaa. Kaikki mitä ympärillämme on, on lähtenyt jonkun ajatuksesta. Voit käyttää mieltäsi luomiseen tai tuhoamiseen. Mielesi voi olla paratiisisi tai vankilasi. Siitä voit itse päättää.

 

 

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit

Kyyninen keskiviikko

Ikinuoren naisen pienet ilot

Ärsyynnyn taas kaikesta. Muut ihmiset tuntuvat valtavan pikkusieluisilta ja suvaitsemattomilta. Etsin vikaa itsestäni. Olenko itse liian tuomitseva? Olenko minä suvaitsematon? Tiedän olevani kärkäs kommentoimaan ja suorapuheisuudessani ärsyttävä, etenkin silloin kun osun oikeaan. Miten sovitan mielessäni olevan kuvan itsestäni kohdalleen. Tiedän olevani kiltti ja ajattelevani pohjimmiltaan koko ihmiskunnan hyvää. Olen myös kommentoinneissani usein ajattelematon ja rohkeakin, tiedän, että se muista on joskus jopa julmaa. Saan vihat niskoilleni, vaikka tarkoitin sanoillani pelkkää hyvää!

Olen suora ihminen ja haluan että itselleni puhutaan suoraa, eikä vertauskuvien kautta tai kauttarantain asiaa kaarrellen. Ilmaisen myös asiani hyvin suoraa, usein jopa töksäyttäen. Saatan hieman möksähtää, jos itselleni tärkeästä asiasta sanotaan minulle kritiikkiä päin kasvoja. Mietittyäni ja tutkittuani asian kaikki eri näkökulmat ja todistusaineiston myönnän virheeni, jos huomaan että mielipiteeni on ollut erheellinen. Minulle ei ole kynnyskysymys myöntää virhettä. Pakkohan se on myöntää, vaikka ei se aina niin kivaa olisikaan. Avoimeen mieleen kuuluu kyky punnita asioita monelta eri kantilta ja muuttaa käsitystään asioista, kun saa lisää tietoa. Tämän vuoksi minun on vaikea ymmärtää ihmisiä jotka inttävät vaikka mustan punaiseksi, eivätkä edes suostu näkemään vastapuolen argumentteja. Eniten minua kuitenkin ärsyttävät ihmiset, jotka väittävät kirkkain silmin punaista valkoiseksi, edes ottamatta selvää onko asia näin.Ja kun heille yrittää esittää vastakkaisia argumentteja tai kylmiä faktoja, he turvautuvat kirosanoihin ja nimittelyyn, koska eivät muuhun kykene. Tämä ihmistyyppi on yleensä sitä suurisuisinta lajia.

Tänään minua ärsyttää  kaikki. Tunnen sohaisseeni liian monta murahaispesää kerralla. Pakolaisasia herättää todella voimakkaita tunteita.