”Kaukaa näkee paremmin lähelle!” Tämä motto on tullut todistettua reissuilla monta kertaa. Ulkomaanmatkoilla huomaa hyvin selvästi asiat, jotka kotimaassa ovat huonommin tai paremmin. Kotona ollessa asioiden tilaan turtuu ja niistä tulee selviö. ”Asiat nyt vaan on näin!” On vaikeaa kuvitella miten asiat voisivat olla toisin. Mutta teepä pyrähdys johonkin toiseen maahan, ja huomioi matkallasi vierailemasi maan tilaa ja henkeä, niin oivallat mitä kotimaassa voisi tehdä toisin tai sen miksi niin rakastatkaan sitä maata missä asut.
Yhden suurista oivalluksista tein Englannissa asuessani. Odotin Englantiin muuttaessani ensimmäistä lastani. Olin opiskellut muutto hetkellä jo 3 vuotta erikoissairaanhoitajaksi ja raskaus sekä mieheni toive työskennellä vuosi ulkomailla ennen sitoutumista kotimaan työpaikkaan, saivat minut ottamaan välivuoden opiskeluistani. Opiskeluni jäivät puoli vuotta kesken. Opiskellessani terveydenhuolto-oppilaitoksessa minulle oli upotettu joka välissä ajatusta siitä, miten upea terveydenhuolto-systeemi Suomessa on. Lapsikuolematkin ovat minimissään. Lapsikuolleisuus on ilmeisestikin ihan tilastollinen tosiasia, mutta tuo terveydenhuoltosysteemin paremmuus oli mielestäni urbaanilegendaa jo tuolloin. Minulla oli Englannissa omalääkäri ja raskauteni aikana näin pari kolme alueen seitsemästä kätilöistä. Yksi näistä seitsemästä kätilöstä oli avustamassa synnytyksessä ja yksi kävi kotiin paluuni jälkeen tapaamassa minua ja pientä poikavauvaani kotona. Tunsin olevani tuvassa tuttujen kokeneiden kätilöiden seurassa. Myös omalääkäri-systeemi oli mielestäni onnistunut. Tunnet lääkärisi ja lääkärisi tuntee sinut. Sinun ei tarvitse jokaisella käynnillä alkaa selittämään vaivojasi alusta.
Toista lasta saadessani Tampereella synnytyssalissa oli eri hoitajat kuin neuvolassa tai osastolla synnytyksen jälkeen. Tunnetusti joka kerta lääkärissä käydessäsi kohtaat eri lääkärin. Oletusarvona on, että jokainen kirjaa käynnin niin, että seuraava kykenee niiden perusteella hoitamaan potilasta. Valitettavasti hoitohenkilökunnan aika on nykyisin, ja oli jo tuolloin reilu 20 vuotta sitten, niin kortilla, että aikaa seuraavaan potilaaseen tutustumiselle jäi niukasti. Tieto papereissa seuraavasta potilaasta oli, ja on edelleen, kirjauksia aikaisemmin tehneiden henkilöiden kontolla. Kaikki hoitohenkilökunta ei ole yhtä empaattista ja sympaattista, kirjaukset ovat aina tekijänsä näköisiä. Kaikki eivät myöskään ole yhtä hyviä kirjallisessa ilmaisussa, joten tieto muuttaa muotoaan, vaikka olisi kirjoitettu kuinka totuudenmukaisesti ja hyväntahtoisesti. Karkeana esimerkkinä voidaan mainita, että esimerkiksi masennus mainitaan vuosia potilaan dokumenteissa taudista paranemisen jälkeenkin. Tuo kirjaus nousee monesti lääkärille (tai hoitajalle) ensimmäiseksi näkyville ja vaikuttaa siten tahtomakin hänen suhtautumiseensa potilaaseen ja hänen vaivaansa. Voitte vain arvata kuinka maininta siitä, että potilas on alkoholisti tai että hän asuu alkoholisteille tarkoitetussa asuntolassa, vaikuttaa potilaan kohteluun hoitolaitoksissa!
Viimeisimmällä ulkomaanmatkallani Budapestiin kiinnitin huomioni ihan toisenlaiseen seikkaan. Kahviloissa oli paljon henkilökuntaa. Itsepalvelua ei ollut kuin muutamissa paikoissa. Kahvilaan saapuessasi istuit vain pöytään ja tarjoilijat hoitivat palvelun. He toivat ruokalistan, tilaamasi tuotteet ja hoitivat laskutuksen istuessasi pöydässä. Astiat jätettiin pöytään, josta tarjoilijat poistuttuasi korjasivat pois. Eräänä aamuna, kun olimme tulleet aamupalalle heti seitsemältä, laskimme, että meitä oli kaksi ihmistä aamupalalla ja tarjoilijoita salissa hyöri 7-8. Museoissa ja näyttelyissä oli joka huoneessa henkilökuntaa pitämässä huolta, että asiat luistivat odotetusti. Samalla he seurasivat ettei kukaan vahingoittanut näyttelyesineitä. He tarkkailivat, että näyttelyvieraat olivat kunnossa, ettei kukaan saanut esimerkiksi sairaskohtausta. Museoiden henkilökunta oli yleensä vanhempia, ehkä jopa jo eläkkeelle jääneitä henkilöitä. Myös kaupoissa oli paljon henkilökuntaa, eikä kassoille koskaan tarvinnut jonottaa kovin kauaa.
Palatessamme kotiin lounastimme matkalla eräässä lounasravintolassa. Ravintolassa oli ystävänpäivän kunniaksi ”ystävänpäivä-brunssi”. Seisoimme pitkän aikaa avarassa aulassa pyörien ja miettien miten homma toimii. Kävipä siinä mielessä, että täälläkin tarvittaisiin enemmän henkilökuntaa neuvomaan ja palvelemaan paikalle tulevia asiakkaita. Se olisi loistavaa asiakaspalvelua, jota monikin asiakas varmasti arvostaisi.
Töitä maailmassa on. Ei vain ole enää maksajia. Työttömät eivät halua töitä, joista saa vähemmän palkkaa kuin työttömänä olemisesta. Mihin tämä maailma on menossa? Kaikki vaativat parempaa palkkaa, vaikka elämme jo nyt yltäkylläisyydessä. Hallitus ja eduskunta kikkailee ja pelleilee ihmisten palkoilla, antamatta piiruakaan periksi omista eduistaan; he päinvastoin nostavat omia palkkioitaan. Suomesta on tyystin hävinnyt yhteisöllisyys. Itsenäisyyttä ja omatoimisuutta arvostetaan yhtenä suurimmista hyveistä. Suomessa jokainen kantaa oman laukkunsa ja jopa kaupan kassat ovat automatisoituja, niissäkään ei kohta tarvita ihmisiä rahastamaan asiakkaita. Pahalta tuntuu ajatella lasten, vammaisten, mielenterveysongelmaisten ja vanhusten arkea. He ovat ne joiden elämää leikkaukset koskettavat eniten.
Toivoisin yhteisöllisyyden paluuta. Ennen vanhaan tiedettiin mitä naapurissa tapahtuu, hyväksyttiin ja tarpeen vaatiessa unohdettiin tapahtuneita sattumuksia. Kun naapuria kosketti onnettomuus, lähdettiin suurella joukolla auttamaan. Kukaan ei jäänyt yksin. Ennen ei olisi ihminen voinut olla kuolleena viikkoja pahimmissa tapauksissa kuukausia yksinään asunnossaan. Joku olisi varmasti huomannut, ettei naapurin Esteriä ole näkynyt moneen päivään liikkuvaksi.
Tiedän haikailevani menneen perään. Mennyt ei palaa. On elettävä nykypäivässä. Mutta miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla? Miten järjestämme tämän nykypäivän niin, että kaikilla olisi hyvä olla, jos kukaan ei halua tinkiä piiruakaan saavutetuista eduista ja kaikki vaativat koko ajan enemmän ja parempaa?
Kategoria: Arkipäivän realismia
Szabadsag Ter ja historiaa uusiksi kirjoitettuna
Torstaina palatessamme Budapestin Linnavuorelta saavuimme sattumalta Szabadsag-aukiolle (Vapauden aukio). Ihan ensimmäiseksi aukiolle tullessamme kiinnittyi huomioni luonnollista kokoa olevaan Ronald Reaganin patsaaseen. Patsas oli kiinnitetty lähes suoraa aukioon, sen laatoitukseen, joten näytti siltä kuin Ronald olisi vain muina miehinä lähtenyt kävelylle. Hieman kauempana pilkotti mahtipontinen kommunisminaikainen muistomerkki kultaisine tähtineen. Välitön reaktioni näkymään oli huvittuneisuus. Samalle aukiolle oli kerätty muistomerkit vanhalle Neuvostoliitolle ja USA:lle. ”Solidaarista”, ajattelin. Szabadsag Ter on aika kookas aukio ja sille oltiin parhaillaan rakentamassa joitakin markkinoita. Ihmiset hyörivät kojujen rakennus- ja järjestelytouhuissa, joten kokonaiskuvaa aukiosta oli hankala hahmottaa. Mutta se oli nähtävissä, että aukiota reunusti isoja ja komeita kivirakennuksia.

Kävelimme aukion poikki kojurivistöjen lävitse aukion eteläpuolelle. Siellä meitä kohtasi erilainen näky. Aukion eteläreunaan oli pystytetty uusi patsas. Siinä kotka oli hyökkäämässä enkelin kimppuun. Itse asiassa en aluksi kiinnittänyt huomiota koko patsaaseen, koska teoksen edessä oleva installaatio vei kaiken huomioni. Patsaan edessä oli kapea tie ja tien toiselle puolelle suojakaiteen juurelle oli tuotu pieniä esineitä: matkalaukkuja, kenkiä, käsineitä, viulukotelo, kirjeitä sekä muita henkilökohtaisia dokumentteja ja niin edelleen. Paikalla oli runsaasti kynttilöitä ja todella paljon pieniä kiviä. Oivalsin, että oltiin ison asian äärellä. Kuvasin näkymää, kun viereeni tuli mies, joka halusi kertoa mitä aukiolla tapahtuu. Hän kysyi puhunko englantia ja ojensi minulle lehtisen kuultuaan, että puhun kyllä englantia. Hän kertoi patsaan olevan muistomerkki Unkarin saksalaismiehitykselle. Patsaan arkkienkeli Gabriel symboloi viatonta Unkaria, jota vastaan Saksan keisarillinen kotka hyökkää. Patsaan pystytti yhdessä yössä Unkarin hallitus, tarkennettuna pääministeri Viktor Orbán, jolla tuntuu olevan määrätön valta. Suuri osa unkarilaisista tyrmistyi patsaan pystyttämisestä. Heidän mielestään patsas on valhe, joka palvelee poliittista päämäärää. Se antaa ymmärtää, että unkarilaiset eivät itse olisi lainkaan vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta toisen maailman sodan aikana, vaan sälyttää kaiken vastuun natseille.

Kun saksalaiset saapuivat Unkariin 19.3.1944, heidät otettiin vastaan kukkasin. Saksan miehitys ei koskenut Unkarin valtion hallintoon ja hallinto korvasi koskemattomuuden järjestämällä siviilien massasiirrot innokkaasti ja tehokkaasti. Unkari oli Saksan uskollinen liittolainen. Se oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa 1920 astui voimaan anti-semiittinen laki, jota seurasi muita raskaita lakeja vieden juutalaisilta enemmän ja enemmän oikeuksia. Unkarista vietiin kymmeniätuhansia Unkarin juutalaisia (kuten myös mustalaisia, homoseksuaaleja ja toisinajattelijoita) keskitysleireille, koska he eivät voineet enää todistaa unkarilaista alkuperäänsä.
Unkarin Tiedeakatemian historijoitsijat tuomitsevat yksimielisesti viestin, (johon Szabadsag-aukiolla oleva saksalaismiehityksen patsas vihjailee) että Unkarin valtiolla ei olisi vastuuta Saksan miehitystä seuranneeseen kansanmurhaan. Akatemian historioitsijoiden mielestä patsaan avulla on tarkoitus uudelleen kirjoittaa historiaa.
Kommunismin jälkimainingeissa Unkarissakin on äärioikeisto hakemassa jalansijaa. Voittajat kirjoittavat historian. Oletko koskaan miettinyt, että se mitä luet historiasta, ei välttämättä aina ihan täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi Suomen ja Venäjän viralliset selitykset sodistamme eivät ole yhteneväisiä. Koulun historian opetuksella voikin olla päämääränä edistää kansan yhtenäisyyttä. Sananvapaus on ihmeellinen asia. Vapaassa maassa ihmisen oikeutta etsiä ja löytää faktatietoa ei rajoiteta. Historiaa ei pimitetä eikä vääristellä millään tavoin. Unkarissa ihmisillä on nykyisin oikeus protestoida, enää heitä ei tuomita näytösoikeudenkäynneissä mielipiteensä vuoksi. Mutta mitä kaikkea voikaan seurata, jos valtion päättäjät yksissä tuumin päättävät mitä lapsille koulussa historiasta opetetaan. Meneekö menneisyyden tapahtumien mahdollisesti antama opetus ihan hukkaan.
Toivon, että osaisin unkaria ja voisin siten paremmin seurata maan kehitystä. Kymmenien vuosien miehityksen jälkeen vapaan valtion kehitys näyttää ottavan onnahtelevia askeleita, ja olisi mielenkiintoista seurata sitä aitiopaikalta.

Ihmisen pahuus
Olin viime viikon aviomieheni kanssa lomalla Budapestissa. Ensi riemun haihduttua, siirtyivät mietteeni tuttuun tapaan vakavammille mutta tavanomaista synkemmille jengoille. Jo maanantain vierailu Luolakirkossa pisti miettimään ihmisen julmuutta. Luola Gellertin kukkulassa on ollut keskiajalta lähtien, mutta kirkoksi tuo Iván-munkin kaivama luolasto muutettiin vasta 1926. Kommunismin otettua vallan, luola muurattiin umpeen 1950-luvulla. Kommunistithan pitävät uskontoa ihmisen mielen hapattajana. Luola oli vaikuttava. Se on upea taidonnäyte ja todiste siitä, mihin ihminen pystyy, kun uskoo johonkin tarpeeksi. Vaikka Luolakirkko edusti minulle ihmisen kykyä konkreettisesti tarvittaessa mennä läpi harmaan kiven, jäi päähäni kytemän ajatuksia ihmisen ilkeydestä ja julmuudesta. Tiistaina vierailimme synagogassa. Tuo vierailu nosti ajatukset taas pinnalle. Synagogaan oli kaikkiin muihin Budapestin nähtävyyksiin verrattuna huikean suuri pääsymaksu, mutta me maksoimme sen kuitenkin kiltisti. Synagogassa sinänsä ei juuri mitään erikoista ollut. Kaikki maailman kirkot ovat suunnilleen samanlaisia, eroavaisuudet tulevat vain rakennussuuntausten ja aikakausien mukaan. Ei uskonto rakennuksiin niin suurta eroa tuo. Ihmisethän ne kirkot rakantavat. Kirkon vieressä oleva Memorial Park vei meiltä kaiken huomion. Synagoga oli toisen maailmansodan aikaisen Budapestin juutalaisghetton reunamilla. Sodan loppu vaiheessa sadat juutalaiset olivat hakeneet turvaa synagogan puutarhasta ja tulleet sitten tapetuiksi sinne. Ruumiit oli haudattu synagogan puutarhaan. Hautauspaikka oli juutalaiseen tyyliin hyvin koruton. Muistoksi oli tuotu pelkkiä kiviä. Puutarhan perällä oli mustia kivitauluja, joihin oli kaiverrettu puutarhaan haudattujen sodan uhrien nimet. Taulujen alle saattoi sytyttää halutessaan kynttilän. Kivitaulujen edessä oli muistomerkki holokaustin uhreille. Memorial Parkin perällä oli lisää muistomerkkejä kuolleille. Oli vielä erikseen pitkä katettu seinä, jossa oli laattoja natsivainojen uhreille. Isolla aukiolla oli myös iso taideteos. Tuo teos oli kuin itkupaju. Sen lehtiin saattoi ostaa ”muistolehden” kuolleelle omaiselle. Taideteoksen jalusta oli täynnä pieniä kiviä, kuten toisenkin aukiolla olevan vainajien muistolle lyijylasista tehdyn taideteoksen edessä.
Ihmisen julmuuden ja pahuuden pohtiminen nousi kliimaksiin keskiviikkona, kun vierailimme Terrorin Talossa. Terrorin talo on Budapestin keskustassa Andrassy Utcalla oleva ihan tavallisen näköinen kivitalo. Tuosta vaaleansinisestä kivitalosta Unkaria ovat julmalla ja ankaralla kädellä johtaneet ensin natsit ja sitten kommunistit. Terrorin talon tuloaula on järkyttävä. Kolme kerrosta korkean aulatilan yksi seinä on tapetoitu talossa tapettujen tai kidutettujen ihmisten mustavalkoisilla kuvilla. Kuvia on paljon! Näyttelytilan alussa tunnelma on kammottava. Musiikki on ahdistavaa ja kolmella tv-ruudulla kahden puolen seinää pyörii videoita natsien vallasta unkarissa. Mätäneviä ruumiita, nälkää näkeviä ihmisiä, armeijan marssia ja Hitler pitämässä palopuheitaan. Tunnelmaa voisi leikata saksilla. Niin tiheä se ensimmäisessä huoneessa on. Nauliuduin paikalleni. Miten ihminen voi olla toiselle ihmiselle noin julma! Alistaako, kiduttaako ja tappaako ihminen uskostaan ideologiaan vai silkasta pelosta, että samoin voi käydä hänelle tai hänen rakkailleen? Koko Terrorin talon kierros on turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä eläneelle yhtä kauhua. Välissä on kuin kevennyksennä kaksi erilaista huonetta. Ensimmäisessä on äänestystila. Äänestyskoppeja käytävän molemmin puolin. Huoneen perällä on avoin tila. Seinillä on ripustettuina kommunistiajan taidetta. Kauniita siloteltuja maalauksia, joissa lapset ojentavat rakastetulle johtajalle kukkasia ja ehtoinen emäntä leipomaansa leipää. Huoneen perällä on punaisella kankaalla peitetty seinä, johon on laitettu Leninin, Stalinin ja unkarin oman pojan Mátyás Rákosin kuvat. Taulujen edessä lattialla on äänestysuurna. Katsaus demokraattisen tasavallan kaksinaismoralismiin ja realismiin on selvä, kun menee peräseinän taakse: sieltä löytyvät sitten salakuuntelulaitteet. Mikään ei ollut sitä miltä se näytti. Unkarissakin sai varoa sanojaan, sillä jopa tuttu naapurin rouva saattoi olla kommunistien kätyri. Pienestäkin rikkeestä saatoit joutua oikeuteen jossa tuomio oli jo ennalta sovittu ja varma. Toinen kevennyksenä Terrorin Talossa ollut huone oli täynnä kommunistiajan mainosjulisteita. Noista julisteista jäi itselleni parhaiten mieleen saksankielinen juliste koloradokuoriaisesta. Mainoksessa sen sanottiin tulevan Amerikasta. Vihjaus siihen, että kaikki pahuus ja mätä tulee Amerikasta, oli ilmiselvä. Tässä meitä meinasi vähän naurattaa, olisiko ollut itsepuolustusta kaiken tuon kauheuden keskellä? Terrorin Talon kierros päättyi talon kellariin, jossa teloitukset oli toimeenpantu. Hirttäminen oli yleisin teloitusmuoto ja kellarissa oli näytillä hirsipuu. Hissin matka toisesta kerroksesta kellariin kesti kauan. Kun hissi lähti liikkeelle, televisioruudulle ilmestyi vanhempi mies, joka kertoi miten teloitukset Terrorin talossa hoidettiin. Hissimatka kesti juuri sen verran kuin miehen selitys. Tyrmissä oli kuvia ihmisistä, jotka niissä olivat viruneet. Pienenä pikanttina yksityiskohtana voisi mainita että mm Raoul Wallenberg selvisi elossa Terrorin Talosta. Hän oli siellä syytettynä juutalaisten avustamisesta sodan aikana.
Koko Budapestissä olomme ajan pohdimme lähes päivittäin mieheni kanssa ihmisen pahuutta ja julmuutta. Mikä saa ihmisen käyttäytymään niin raa’asti toista ihmistä kohtaan? Voivatko mielipide-eroavaisuudet olla laukaiseva tekijä väkivaltaan ja muuhun aggressiiviseen käyttäytymiseen. Nykyaikanakin pakolaisasiasta ei voi keskustella, joutumatta ainakin henkiseen käsirysyyn. Pakolaiset saavat kärsiä mm solvauksista ja jopa polttopulloiskuista, vain sen vuoksi, että ovat joutuneet lähtemään maastaan. Heitä syytetään vaikka mistä, vaikka suurin osa Suomeenkin tulleista pakolaisista on täysin viattomia muutaman häiriintyneen tekemään rikokseen.
Islamin ja juutalaisuus eivät tunnista perisyntiä uskonnollisena käsitteenä. Perisynti tarkoittaa ihmisen olotilaa syntiinlankeemuksen jälkeen. Olemmeko me ihmiset luonnostaan pahoja? Tähän minun on vaikea uskoa, sillä tunnen monta ihmistä, jotka pelkällä olemassa olollaan todistavat minulle tuon väitteen vääräksi. Eläimet eivät koskaan käyttäydy niin julmasti kuin ihmiset. Pelko ruokkii vihaa. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko. Ei pitäisi antaa pelolle valtaa, sillä se saa pedon esille ihmisestä
Naistenlehdet
Kuinka helppoa onkaan hukata itsensä, omat toiveensa ja halunsa tässä informaation ja median ryydittämässä arjessa. Kerroin, että pidän naistenlehtien lukemisesta, mielellään sellaisten, jossa on kunnon osiot tämän hetken muodista ja trendeistä. Minä en halua lukea julkkisten elämästä, en ole kiinnostunut heidän elämänsä käänteistä ja mielipiteistään. En tunne heitä henkilökohtaisesti, joten miksi lukisin mitä heille tänään kuuluu. Minua ei vain kiinnosta, joten en halua tuhlata aikaani moiseen soopaan. Tämä on yksi ominaisuus, jonka perusteella alikoin lehteni. Mitä vähemmän juoruja ja kuulumisia, sen varmemmin lehden hankin.
Naistenlehtien lukemisen aloitin yläasteikäisenä Burda-lehdillä. Burda ei ompelu- ja kaavalehtenä kuulu perinteiseen naistenlehtien valikoimaan, mutta nuorena nuo lehdet olivat minulle erittäin arvokkaita. Olin lihava lapsi, josta kasvoi lihava aikuinen. Äidilläni oli tuohon asti ollut ongelma, kuinka vaatettaa lihava tytär. Pohjoisen Suomen pikkukylien ja kaupunkien kaupoissa ei ollut lihaville lapsille suunnattuja vaatteita, tai yleensäkään vaatteita jotka olisivat sopineet hänen pienelle kullanmurulleen. ylä-asteikäisenä löysin Burdat. Niiden ”pahkasikamaisia” kaava-arkkeja tavaamalla opettelin ompelemaan omat vaatteeni. Kankaat olivat ylijäämävarastoista tai jostain muuten halvalla ostettuja, joten ne saattoivat olla välillä todella erikoisiakin, tahtomattaan. Burdan parissa vietin varmasti vuosikymmenen. Palasin niiden kaavojen pariin aina, kun halusin ommella itselleni jotain uutta. Noiden nuoruusvuosieni jälkeen on kauppoihin tullut omia mallistoja meille ”isoille tytöille”. (Kuinka vihaankaan tuota ilmaisua!) Vaatteiden ostaminen ei enää ole pyyleville naisille kovin vaikeaa, paitsi minulle. Olen vaativa laadun suhteen! Tahdon luonnonkuituja, kestäviä materiaaleja ja hyvin ommeltuja vaatteita, jotka kestävät aikaa. Kestävän kehityksen periaatteella valmistettuja suurempia kokoja valmistavia tuotemerkkejä ei ole. Heppoista laatua kyllä löytyy. En halua vaatetta käyttäessäni miettiä kuinka suuri hiilijalanjälki tekokuituisesta vaatteestani mahtaa jäädä tai että minkähän näköinen Aasian lapsi vaatteeni onkaan kursinut kokoon.
Burdista olen siirtynyt toisenlaisiin naistenlehtiin. Ostan lehden varmimmin uuden muotisesongin alussa. Haluan tarkistaa trendit ja linjat. Naistenlehtien lukeminen on taito, jonka olen vuosikymmenien aikana opetellut. Olen oppinut kuinka suljetaan silmät mainoksilta jättämättä kuitenkaan mainostettua tuotetta huomiotta. Mainoksien ylenpalttisesti muokatut kuvat luonnottoman laihoista ja täydellisen ihon omistavista naisista ovat pettäviä. Varsinkin nuoret naiset yrittävät tavoitella ihannetta, jota ei ole olemassa muualla kuin kuvissa. Lapset ja nuoret eivät ymmärrä kuvien olevan photoshopin käytön tuotosta. Kuvissa kauniiden mallien vartaloita ja kasvoja on nipsastu sieltä, täytetty tuolta ja tasoitettu tästä. Olen ihmetellyt miksi mainostajat haluavat käyttää kuvissaan nuoria malleja. Etenkin luksustuotteiden, kuten jopa tuhansia euroja maksavien käsilaukkujen, mainoksissa teini-ikäisen mallin käyttäminen tuntuu liioitellulta ja jopa hölmöltä. Tuotteen todennäköinen ostava kohderyhmä on työssäkäyvät keski-ikäiset naiset, joiden lapset ovat jo aikuisia. Heillä on varaa ja mahdollisuus ostaa kallis merkkilaukku, toisin kuin opintojensa kanssa kamppailevilla tai juuri työelämää aloittelevilla nuorilla, joilla elämän ruuhkavuodet ja taiteilu perheen ja työn välillä on vielä edessä. Olenko naiivi? Nykyaikana saattaa nuori nainen tuhlata sumeilematta kalliiseen merkkilaukkuun ajattelematta asiaa sen enempää. Ja jos rahaa ei ole, niin luottokorttia voi aina vingauttaa ja maksaa laukkua sitten erissä. Elän tänään, huomisesta ei ole väliä!
Toinen naistenlehtien erityisominaisuus on niiden kaksinaismoralismi. Konkreettisena esimerkkinä voisi mainita alkuvuodesta, sekä usein myös syksyisin, aloitetavat kuntokuurit ja laihdutuskuurit. Lehdissä on artikkeleja kuinka saadaan massua tai peppua kiinteämmäksi. Näillä keinoilla laihdut jopa 5 kiloa viikossa! Kun lehteä selaa eteenpäin, tulee osio jossa kerrotaan ruuanlaittamisen olevan keino osoittaa läheisille rakkauttaan ihan konkreettisesti. Jotkin lehdet myös hehkuttavat, kuinka naisen pitää olla persoonallinen ja omaperäinen. Kaikki rakastavat omalle tyylilleen uskollista persoonaa. Mutta kun katsot kuvia ja luet tekstiä, on artikkeli täynnä mainintoja tietyistä vaatemerkeistä (piilomainontaa?) ja asioista, jotka juuri sillä hetkellä ovat trendikkäitä. Etenkin kuvia katsellessa monesti huomaa, että omaperäisyys kilpistyy yhteen tai kahteen pieneen yksityiskohtaan, joita jutussa korostetaan. Oletko esimerkiksi koskaan nähnyt naistenlehdessä muotijuttua kuvineen vammaisesta tai muuten poikkeavasta ihmisestä? Niitä ei juuri ole. Miten virkistävää ja rohkeaa olisikin, jos sellaisen jokin lehti tekisi!
Naistenlehtien tehtävä on olla myyviä. Ne tarvitsevat kunnon levikin pysyäkseen markkinoilla. Tämän vuoksi niiden täytyy pysyä keskitiellä, eikä poiketa massasta. Meillä ihmisillä on tarve kuulua joukkoon ja jostain syystä me suomalaiset olemme käsittäneet asian niin, että poikkeaminen massasta ei ole toivottua. Uskon, että suurin osa suomalaisista naisista nauttii tullessaan huomioiduksi juuri omana persoonallisena itsenään. Pukeutumisellaan erottuvaa ihmistä silti helposti vähätellään ja pidetään leuhkana, ylpeänä. ”Rumat ne vaatteilla koreilee”-ajatus istuu vieläkin hyvin syvällä. On helpompaa tehdä artikkeleja harmaalle massalle, joka ei halua poiketa normaalista. Olisiko massasta hivenen poikkeavalle lehdelle menekkiä? Kukapa sen tietää? Sellaista ei ole!
WASP
Millainen ihminen on normaali ja hyväksytään sellaisenaan ilman kritiikkiä? Suurena dokumenttien ystävänä (tietoimuri kun olen) olen seurannut sarjaa italialaisen väestön sopeutumisesta Amerikkaan. Ohjelmassa mainittiin muutaman kerran WASP (White Anglo Saxon Protestant). Italialaisille, kuten myös irlantilaisille, jotka olivat pääsääntöisesti katolilaisia, sopeutuminen Amerikkaan oli todella vaikeaa. Heitä syrjittiin mm tummemman ihon ja heidän erilaisten tapojensa vuoksi. Molemmat siirtolaisryhmät saivat aluksi vain raskaita ja ikäviä töitä, joista maksettiin minimaalista palkkaa. He eivät kuuluneet tuohon ylempään WASP-kastiin. Hitlerillä oli ajatus arjalaisesta hallitsija-rodusta. Herr Hitlerin ylempään kastiin kuuluvat ihmiset olivat vaaleita iholtaan ja hiuksiltaan, mielellään sinisilmäisiä sekä protestantteja. Weiß Deutsch Protestant.
Nykyaikana ihmisen arvotusjärjestelmä on hieman muuttunut, mutta jollakin tasolla olen taipuvainen väittämään, että WASP on edelleenkin eräänlainen lähtökohta ihmisten luokittelussa. Tämä on provosoiva väite, tiedän, eikä ole yleispätevä jokaisen arviointia tekevän ihmisen kohdalla. Mutta haluan perustella väitteeni. Ajatellaanpa ensimmäisenä esimerkkinä Suomen nykytilannetta. Fakta: pakolaisia on koko Eurooppa pullollaan. Saksassa miljoonan pakolaisen raja meni rikki melkoinen tovi sitten. Suomeen tuli viime vuonna noin 30 000 pakolaista. Varmasti pakolaisten sijoittaminen tuotti päänvaivaa ja takuulla noin suureen porukkaan mahtuu useampikin mätämuna. Moni pelkää, että he vievät meidän työpaikkamme, raiskaavat naiset ja kohta minareetteja nousee jokaiseen kyläpahaseen. Poikkeuksellisina aikoina tapahtuu aina poikkeuksellisia asioita.
En puolustele kenenkään tekemiä pahoja tekoja, he ansaitsevat rangaistuksensa, mutta katsotaanpa asiaa kylmän viileästi logiikan avulla. Miten pakolaiset voivat viedä meidän työpaikkamme, kun he eivät puhu edes kieltä? Suomen kieli on edellytyksenä etenkin moneen vaativampaan tehtävään. Ohjelmassa ”8 Myyttiä työstä” eräs maahanmuuttaja kertoi omasta yrityksestään. Hänellä on pääkaupunkiseudulla busseja öisin pesevä firma. Hänellä on töissä useampi tamili, jotka hän on kokenut erittäin hyviksi työntekijöiksi. Hän sanoi mielellään palkkaavan myös kantaväestöön kuuluvia, jos he tekevät saman työn samassa ajassa ja samalla palkalla kuin nämä tamilit. Haastattelija tarttui heti palkkaukseen ja kysyi mitä nuorukainen maksaa tamileille. Täydellistä suomea ilman korostusta puhuva nuori mies kertoi maksavansa palkkaa kunnallisen työehtosopimuksen mukaan yötyölisineen. Yksi suomalainen oli yrityksessä ollut töissä, mutta lopettanut ensimmäisen työvuoron jälkeen, koska koki työn liian raskaaksi.
Korkeasti koulutetuilla aloilla on toisenlaiset ongelmat. Suomalaiset korkeasti koulutetut ilmeisesti lähtevät muualle töihin parempien palkkojen perässä. Harva peruspakolainen on niin korkeasti koulutettu, että voisi näitä paikkoja hakea, vaikka heissä paljon ammattitaitoista työväkeä olisikin. Suomen syntyvyys on matala, joten väki vanhenee ja työntekijöitä (veronmaksajia) tarvittaisiin kipeästi. Nytkin on jouduttu tuomaan esimerkiksi sairaanhoitajia Thaimaasta ja Espanjasta, että saataisiin rattaat pyörimään. Thaimaalaiset ja espanjalaiset ovat hyväksytympiä kuin nämä pakolaiset, jotka ovat pääasiallisesti islaminuskoisia. Eli jos haluat Euroopassa kuulua normiin: älä tunnusta islamin uskoa.
Ihan vain kuriositeettina: kuinka moni tätä lukeva on tutustunut Koraaniin? (Oletteko muuten lukeneet Raamattua?) Minulle Koraaniin tutustuminen oli yllättävä ja hämmentäväkin kokemus. Koraani antaa esimerkiksi naiselle oikeuksia, joita ei sitten kuitenkaan kulttuurisidonnaisista syistä kaikkialla islaminuskoisessa maailmassa toteuteta. Islamin nimessä tehdään paljon pahaa, mutta niinhän aikoinaan tehtiin kristinuskon nimissäkin. Kristinuskoa vietiin Etelä-Amerikkaan niin kiihkeästi, että siinä sivussa tuhottiin ainakin yksi sivilisaatio. Kristinuskon nimissä on myös tapettu uskomaton määrä naisia täällä Euroopassa roviolla noitina.
Ihmisen muisti on lyhyt ja ymmärrettävästi jokainen haluaa puolustaa omaa tonttiaan. Taidan olla yksin paitsiossa, kun katselen aina asioita laajemmasta perspektiivistä. Haluaisin pitää suuni kiinni. Jokainen aamu lupaan, etten tänään ärsytä ketään. Teen sen tahtomattani provosoimalla ihmisiä katsomaan asioita muualtakin kuin omasta näkövinkkelistään. Olen ärsyttävä piikki lihassa, puhun totuutta tai ainakin omaa totuuttani, jota kukaan ei halua kuulla, ettei oma turvallinen maailma murenisi. Vaikka olen WASP, tai no WFP (White Finnish Protestant), niin en kuulu joukkoon. En ole koskaan kuulunut! Poikkeuksena on hyvä elää.
Yläraja
Onko kivulle ylärajaa? Fyysiselle kivulle. Henkiselle kivulle. Kumman kivun yläraja on korkeammalla? Mahtaako kumpikaan olla mitattavissa, arvotettavissa? Jos fyysiselle tai henkiselle kivulle on ääriraja, kuka sen on määritellyt ja kuinka?
Fyysinen kipu voidaan poistaa kipulääkkeillä ja joissain tapauksissa ainakin laimentaa sitä, jollei kokonaan poistaminen onnistu. Jos kivun syy ei poistu, tai sitä ei poisteta, se palaa lääkkeen vaikutuksen lakattua. Henkistä kipua voidaan turruttaa lääkkeillä. Henkisen kivun poistamiseksi jokainen joutuu tekemään jotain: keskustelemaan asiasta, muuttamaan ympäristöään tavalla tai toisella ja antamaan anteeksi loukkaajalle ja itselleen. Toisin kuin fyysinen kipu henkinen kipu ei poistu lääkkeillä. Kivun voi turruttaa vuosiksi, vuosikymmeniksikin lääkkeillä, tai yksinkertaisesti painamalla kipupiste johonkin mielen lokerikkoon. Turrutettu ja lokeroitu kipu läpsähtää esille erikoistilanteissa, jotka muistuttavat alkuperäistä kivun tunteen aiheuttaja. Se voi livahtaa esille huomaamatta. Stressitaso nousee ja kurkkua kuristaa ahdistus. Tekisi vain mieli nukkua. Traumaattisemmissa tilanteissa kipu voi myös räjähtää esille aggressiona tai äärettömän voimakkaina vihan tunteina.
Kaikki kipu on aina henkilökohtainen kokemus. Se mikä toisesta on äärettömän kivuliasta, on toiselle ohimenevä epämukavuus. Joillakin fyysisen kivun hoitoon riittävät luonnontuotteet, toiset tarvitsevat käsikaupasta saatavia kipulääkkeitä. Jotkut ihmiset ovat niin kipuherkkiä, että vahvimmatkaan kivunhoitoon tarkoitetut lääkkeet eivät auta. Nykyaikaisilla kipulääkkeillä kivun ylä- eli äärirajaa ei kenenkään enää tarvitsisi kokea. Kivuista suurimmiksi on sanottu syövän aiheuttamaa kipua. Sitäkin voidaan hoitaa esimerkiksi opiaateilla, joita löytyy useamman vahvuisia. Jos opiaateista tulee ikäviä sivuvaikutuksia tai niiden teho ei riitä, on aina mahdollisuus syövän loppuvaiheessa nukuttaa potilas niin, ettei hän enää tunne kipua. Mene ja tiedä sitten tunteeko henkilö kivun nukkuessaan lääkkeellä aikaansaatua unta, mutta nykyaikainen lääketiede käyttää nukutusta viimeisenä keinona kivun hallinnassa.
Myös henkisen kivun kokemus on aina henkilökohtainen. Toiset ihmiset marssivat läpi elämän näyttäen, että mikään ei kosketa heitä. Muut kuvailevat heitä vahvoiksi ja eräällä tavalla ”koskemattomiksi”. On henkilöitä, joiden elämän pienetkin vastoinkäymiset saavat pois raiteiltaan. Onko henkiselle kivulle ylärajaa? Voiko ihminen kerätä ahdistusta, pettymystä, vihaa ja katkeruutta määrättömästi? Tuleeko yläraja vastaan? Mitä tapahtuu, kun saavutetaan henkisen kivun ääriraja? Henkisessä kivussa myös kulttuurilliset kokemukset näyttävät vaikuttavan. ”Te Eurooppalaiset olette heikkoja!” sanoi kerran eräs Keniasta tullut opiskelija. Se, mikä Afrikasta tulevalle henkilölle on jotakuinkin arkipäiväistä, saattaa syöstä suomalaisen upottavimpaan suohon ja henkisen kivun helvettiin. Oletettavasti tilanne on toimii myös päinvastoin. Se mikä suomalaiselle on normaalia, voi olla Kenialaiselle täysin ylitsepääsemätöntä.
Minua kiinnostaa valtavasti tuo henkisen kivun yläraja. Kuinka ihminen käyttäytyy kivun äärirajoilla? Ottaako hän vastuun omasta henkisestä kivustaan vai käyttääkö esimerkiksi perinteistä acting-out menetelmää (tai jotain muuta puolustusmekanismia) siirtääkseen kipunsa läheisilleen tai työkavereilleen kiukuttelemalla, kieroilemalla tai kostamalla. Jotkut turvautuvat päihteisiin torjuakseen henkistä kipua. Alkoholin tai huumeiden vaikutuksessa kivun tunne jää taka-alalle.
Fyysinen kipu on helpompaa hoitaa ja pitää poissa ylärajalta kuin henkinen kipu. Fyysinen kipu on myös lähes aina tunnistettavissa toisin kuin henkinen kipu. Henkinen kipu saattaa piiloutua monenlaisen kuoren alle. Henkisen kivun tunnistaa vain sen kantaja. Myös henkisen kivun äärirajan tunnistanee vain kivun kokija.
Harmaa arki
Harmaa arki. Turruttavat rutiinit. Miten olenkaan oppinut nauttimaan elämäni tavallisesta arjesta, jota on minun, ja ihan jokaisen muunkin ihmisen, elämässä on todella paljon.
Myönnän, että olen kangistunut arjen pieniin rutiineihini. Herään aamulla ja tulen yläkerran makuuhuoneen lämpimästä pesästä olohuoneeseen. Kaappaan kierrelehtiöni käteen ja kirjoitan aamusivut. 2 sivua tajunnanvirtaa, ilma sääntöjä, ajattelematta oikeinkirjoitusta. Tekstiä ei ole tarkoitettu käytettäväksi mitenkään, se on pään tyhjennystä, eräänlaista meditaatiota. Mielelläni kirjoitan aamusivut ennen aamupalaa. Näin saan sanoihini enemmän pontta. Pieni suolistossa kurniva nälkä on ihmeellinen innoittaja. Vaikka huomaankin olevani omiin kaavoihini kangistunut, en edellisenä päivänä välttämättä osaa sanoa, mitä seuraavana aamupäivänä teen. Eihän sitä voi vielä illalla tietää, haluanko aamulla kirjoittaa, kutoa, virkata vai tehdä jotain muuta. Aamupäivällä olen parhaimmillani. 8.30-13 välillä olen virkeä ja saan paljon aikaiseksi. Tälle aikavälille minun täytyy tulevaisuudessa kehitellä jokin kaava, jonka avulla kykenen hyödyntämään kaikkia taitojani mahdollisimman tuotteliaasti. Työtä ahkerasti ja tavoitteellisesti tekevä ihminen ei voi vain ajelehtia, vaan hänellä pitää olla suunnitelma. Illat on varattu harrastuksille ja kouluttautumiselle. On käsityökoulu, nypläys ja yrittäjäkurssi, unohtamatta lukemista ja ulkoilua tai tylsiä kotitöitä ja telkkarin vahtimista.
Ennen ajattelin arjen olevan harmaata. Sain kaiken voiman ja inspiraation erityistilaisuuksista ja juhlapäivistä. Olen keski-ikäistynyt ja oivaltanut, että arkea on niin paljon, että olisi tyhmää olla tekemättä siitä niin miellyttävää kuin mahdollista. Jos junnaa väärässä työpaikassa, väräässä suhteessa tai väärässä asuinpaikassa, arki voi olla jopa helvettiä. Joka aamu toivoo, että olisi vapaapäivä, ettei tarvitsisi lähteä töihin tai nähdä tuota kammottavaa ihmistä. Ihaillen seurasin aina tuttaviani joille jokainen aamu oli auringonpaisteinen ja töihin lähteminen ilo. Olin kateellinen tuttavilleni, joilla näytti olevan rinnallaan puoliso, jonka kanssa pystyi jakamaan kaiken – arjen ja juhlan. Muutama vuosi sitten elin elämää, jossa parisuhde takkusi pahemman kerran ja töihin lähteminen oli erityisen tahmeaa. Työssäni oli paljon hyviä puolia. Siellä oppi uutta ja tapasi uusia ihmisiä. Vastuun ottaminen vieraista ihmisistä oli vaikeaa, kun sisällä oli tunne, ettei itsellä ole tarpeeksi voimia eikä aina myöskään hoitamiseen tarvittavaa tietoa. Lisäksi epäilin ja vierastin käytettyjä metodeja. Roolikseni viimeisimmässä työpaikassa valikoitui epäilijä ja kyseenalaistaja. Tuota roolia oli raskas kantaa, etenkin kun olisin halunnut aidosti olla läsnä ja auttaa asiakkaita. Jossain syvällä kaihersi epäilys ja turhautuminen, joka teki arjesta sysimustaa.
Ollessani erityisen ahdistunut ja turhautunut, mietin enkö voisi elää elämääni toisin. Tiesin, etten voi enkä halua jatkaa elämääni näin. Minun on tiputettava taakkoja selästäni, että saisin ilon palautettua jaksaakseni elää tavallista harmaata arkea ja nauttia siitä. Olin elänyt labyrintissä niin kauan, että olin sairastunut. Minulla oli jatkuva krooninen poskiontelotulehdus ja olin kehittänyt myös kilpirauhasen vajaatoiminnan. Oivalsin, että pääni oli ollut sumussa jo useamman vuoden, en kyennyt toimimaan normaalisti. Tarvitsin täydellisen elämänmuutoksen. Oli aika miettiä mitä haluan elämältäni. Olen 50-vuotias, vielä on aikaa tehdä totaalikäännös. Järkyttäisin läheisiäni, mutta päätin yrittää. En ole enää vastuussa kuin itsestäni joten olen vapaa kokeilemaan mihin pystyn. Aloitin elämäntapa-remonttini.
Nykyinen arkeni on harmaata ja rakastan sitä. Elämäni on muuttunut paljon noista sysimustista ajoista. Päiväni ovat tänään toistensa kaltaisia, mutta jokainen päivä on silti omalla vaatimattomalla tavallaan erilainen. Nautin kiireettömyydestä, näennäisestä tapahtumattomuudesta.
Miksi sanotaan harmaa arki? Onko tämä nyt niin harmaata? Aina voi tyytyä elämäänsä, mutta silloin ei kannata valittaa. Jokainen voi tehdä muutoksi elämäänsä, ettei arki olisi harmaata tai, Luoja paratkoon, sitä sysimustaa. Jos arki tökkii, kannattaa tehdä jotain viilauksia elämäänsä, että saisi siihen edes hentoja värejä. Pienetkin muutokset voivat saada aikaan suuren eron. Vaikka arki on rutiineja, voin niitäkin välillä tehdä hieman toisella tavalla tai eri järjestyksessä kuin tavallisesti ja näin saada hieman piristystä.
Harmaa päivä
Päivä jolloin aurinko ei noussut ollenkaan. Paksu harmaa pilvikerros peitti koko sinisen taivaan, luoden maahan pitkän harmaan varjon. Koko päivän hän oli istunut sohvalla tuijottaen valkoiseksi maalattua seinää. Tai siltä se tuntui. Tämä oli jälleen päivä, joka hautautuu muistikuvattomana hänen muistojensa arkistoon muiden sinne jo talletettujen mitäänsanomattomien päivien joukkoon. Suurin osa päivistä venyi ja tuntui pitkältä kuin juusto mikrossa kuumennetun leivän päällä.
Hän oli laittanut linnuille ruokaa olohuoneen ikkunan lähelle. Sohvalta oli hyvä näköyhteys ruokintapaikalle. Linnut olivat hänen tv:nsä ja digi-boksinsa, joka oli rikkoutunut eikä hän rahanpuutteessa ollut saanut ostettua uutta tilalle. Tv olisi kyllä toiminut, vaikka se olikin jo vanha. Hän tiesi, ettei juuri kenelläkään ollut enää tällaisia vanhoja ja isoja tv-laitteita, jotka olivat yhtä paksuja kuin korkeitakin. Ei hän televisio-ohjelmista välittänyt. Linnut olivat paljon hauskempia katseltavia. Hän seurasi tinttejä ja keltasirkkuja kuin naapurin mies uutta norjalaista jännityssarjaa.
Hän ei tiennyt, kauanko hän oli sohvalla istunut. Aika ei ollut enää aikoihin merkinnyt hänelle mitään. Se oli merkittävä määre vain heille, joiden piti aamulla lähteä jonnekin. Se oli tärkeä vain niille, joita odotettiin jossain. Hänellä ei ollut paikkaa mihin lähteä aamulla, eikä kukaan odottanut häntä. Hänellä ei ollut kuin ruokintapaikan linnut ja hän oli varma, että nekin pärjäisivät ilman häntä. Ei hän ollut katkera, ei myöskään surullinen. Hänen elämänsä nyt vain oli mennyt näin. Hän oli sairastunut ja joutunut jäämään pois työstään nuorena. Hän ymmärsi, etteivät ihmiset jaksaneet seurustella hänen kanssaan. Hänen arkensa oli tylsää, siitä ei riittänyt keskusteltavaa. Hän oli sopeutunut yksin elämiseen. Hänen eläkkeensä oli niin pieni, ettei siitä riittänyt matkustelemiseen eikä ravintoloissa syömiseen. Hän oli sopeutunut siihenkin, vaikka yksinäisyys välillä kutittelikin höyhenen lailla hänen sisuksissaan. Olihan hänellä nämä linnut ja kirjastokin oli kävelymatkan päässä. Vaikka rahaa ei ollut, kirjojen avulla hän kykeni matkustamaan aina uusiin maailmoihin. Kirjat olivat korvanneet ystävän, jota hänellä todellisessa elämässä ei ollut.
Tänä harmaana perjantaina hän istui olohuoneessaan ja seurasi kuinka varpuset hyppelivät lintulaudan alla etsien lumen sekaan pudonneita siemeniä. Hän otti kirjan sohvapöydältä käteensä, laskeutui selälleen ruskealle nahkasohvalle ja aukaisi kirjan.
Pariston navat
Kuinka tarkkaan olet tutkinut paristoa? Siinä on –napa ja +napa. Jos laitat pariston väärin päin laitteeseen, se ei toimi. Aamusivuja kirjoittaessani huomasin kirjottavani, että on olemassa negatiivisia ihmisiä ja positiivisia ihmisiä. Vilkas mielikuvitukseni yhdisti ihmiset heti pattereihin, mikä johtui varmaan siitä, että olin edellisenä päivänä etsinyt paristoa tietokoneeni hiireen.
Olet varmaan huomannut, että joidenkin ihmisten seurassa tuntuu kuin olisit voimaantunut, että ”paristosi olisivat kuin uudelleen ladatut”. Toiset ihmiset tuntuvat lähtiessään vievän mukanaan kaiken virran akuistasi. On ihmisiä, jotka pelkällä läsnäolollaan saavat maailman näyttämään kirkkaammalta. Nuo henkilöt puhuvat lähes poikkeuksesta hyvää muista ja näkevät mustassa pilvessäkin kultareunuksen. Heillä on kaiken kaikkiaan positiivinen ote elämästään. He ovat näitä paristojen +napoja. On myös heitä, jotka syyttävät vastoinkäymisistään ulkopuolisia syitä, näkevät ympärillään vain ikäviä asioita ja onnettomuuksia. Nämä henkilöt ovat negatiivisia pattereiden –napoja.
Jotkut sanovat, että ihmiset syntyvät positiivisiksi tai negatiivisiksi. Itse en tuohon usko. Olen varma, että asenteen voi valita. Minä olin nuorempana positiivinen, aina iloinen ihminen. Hymy nousi herkästi huulilleni ja nauroin paljon. Viimeisimmässä työpaikassani sain parilta työkaveriltani kuulla, että olen negatiivinen ihminen. Jouduin pysähtymään asian kanssa. Mitä minulle on tapahtunut? Olen oivaltanut asian vasta jälkeenpäin. Oman negatiivisuuteeni oli luonut pitkään jatkunut tyytymättömyys omiin elämänvalintoihini. Olin väsynyt, vihainen sekä turhautunut. Asiat eivät edenneet, kuten olisin halunnut ja sairastin jatkuvasti. Olin väärässä työssä, väärien ihmisten ympäröimänä ja harrastin vääriä asioita. Väsytin itseni omien voimieni äärirajoille. Olin omilla valinnoillani tehnyt elämäni liian ahtaaksi itselleni. Elämästäni oli hävinnyt ilo. Ilo on pohjana positiivisuudelle. Jos et kykene tuntemaan elämässäsi iloa, et voi olla positiivinen.
Oivalsin, ja se olikin tuskallinen oivallus, että minusta on tullut negatiivinen ja kärttyinen vanha ämmä. Tiesin, että myrkytän itseni ja siinä sivussa koko työyhteisöni, jos en tee asialle jotain. En vain tiennyt mitä tekisin. Yritin monta kertaa aamulla sanoa itselleni, että tänään en sorru negatiivisuuteen – puhun ääneen vain positiivisia asioita, mutta päätökseni ei koskaan pitänyt. Itseni kohdalla sairastamiseni auttoi löytämään polun pois ahdingosta. Sanoin itseni irti, koska tunsin jatkuvan sairastamiseni kiristävän työpaikkani ilmapiiriä. Osaston ainoa sairaanhoitaja ei voi olla niin paljoa poissa työmaalta kuin minä olen.
En voi sanoa, että olisin muuttunut takaisin positiiviseksi heti irtisanouduttuani. Olin pitkään liian huonossa kunnossa, jaksaakseni edes tehdä asialle mitään. Mutta nyt kun aikaa on kulunut lähes vuosi, huomaan, että ilo ja positiivisuus ovat huomaamattani palanneet. Olen alkanut tehdä asioita joista pidän, asioita jotka tuovat itselleni iloa. Enää en ”maalaile piruja seinille” ja huomaan puhuvani ihmisistä positiiviseen sävyyn. Tokikin edelleen huomaan epäkohtia ja haluan muuttaa maailmaa paremmaksi, otan kriittisesti kantaa asioihin ja kyseenalaistan asioita. Erityisesti pidän provosoinnista, jonka itse näen ihmisten haastamiseksi ajattelemaan asioita syvemmin. Sisäinen tunteeni ei kuitenkaan enää ole ahdistus ja turhautuminen vaan ilo ja toivo paremmasta.
En edelleenkään osaa puolustautua sellaisia ihmisiä vastaan, jotka ovat negatiivisia. Lähes koko sairaanhoitajan urani ajan olen tehnyt töitä yhteiskunnan väliinputoajien kanssa. Heillä on ollut mielenterveys- ja/tai päihdeongelmia. Luulisi, että pitkän urani aikana olisin oppinut suojautumaan negatiivisuudelta. Töistä palattuani tunsin olevani kuin uitettu koira, tunsin itseni pohjattoman väsyneeksi ja tyhjäksi. Vieläkin huomaan vietettyäni aikaa negatiivisen ihmisen kanssa olevani väsynyt jälkeenpäin. Tuntuu, että hän olisi imenyt paristoistani kaiken virran. Haluan oppia kuinka suojaudutaan negatiivisuudelta!
Mindfulness – Tietoinen läsnäolo
Kuulin mindfulnessista eli tietoisesta läsnäolosta ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa, kun olin töissä Oysin Lakeuden Mielenterveys-keskuksessa. Lakeus oli nuorille aikuisille tarkoitettu yksikkö, jonka potilaat olivat lähinnä vasta skitsofrenia diagnoosin saaneita nuoria. Tokikin porukkaan mahtui potilaita joilla oli monenlaisia mielenterveydenhäiriöitä, mutta suurin osa oli skitsofreenikkoja. Työ oli monipuolista. Itse olin vetämässä kirjallisuusterapiaryhmää ja elokuvaterapiaryhmääkin aloittelin toisen hoitajan kanssa. Olin mukana myös musiikkiterapiaryhmässä ja kuvataideryhmässä. Kognitiivinen terapia oli tuolloin kovasti iskemässä lävitse Suomessa ja mindfulnessistakin puhuttiin jo jonkin verran. Jälkeenpäin on helppo olla viisas, mutta toivon, että olisin tutustunut kognitiiviseen terapiaan ja mindfulnessiin paremmin jo Lakeuden Mielenterveyskeskuksessa työskennellessäni.
Elämääni tuli kaiken näköistä ryppyä ja suttua. Muutin pois Oulun seudulta ja asetuin Keski-Pohjanmaalle. Kului monta vuotta perusterveydenhuollon palveluksessa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hain ja sain vakituisen toimen Päihdehuollon laitoksesta, jonka hoito perustui kognitiiviseen ajattelumalliin. Kaikki tehtävät ja muu opetusmateriaali oli laadittu kognitiivisen terapian pohjalle. Kiinnostuin. Luin paljon mindfulnessista ja zen-buddhismista, jonka on mindfulnessin pohjana. Mindfulness on suomennettuna tietoista läsnäoloa. Suomenkielinen termi kuvaa sitä erittäin hyvin. Se on juuri sitä: tietoista läsnäoloa.
Päihdehuollon laitoksessa sain kokeilla mindfulnessin harjoitteita asiakkaiden kanssa. Eräs mindfulnessin harjoitteista on istua silmät kiinni tuolilla ja kuunnella ja tunnustella miltä kehossa tuntuu juuri tuolla hetkellä. Voi kuvitella kuinka kädet laskeutuvat pitkin vartaloa, miltä selkä tuntuu selkänojaa ja pakarat alustaansa vasten ja miten jalat taipuvat tuolin reunalta sekä miltä jalkaterät tuntuvat lattiaa vasten. Harjoitteen ei tarvitse kestää kovin pitkään, eräässä ohjeessa luki, että kesto olisi noin 5min. Harjoituksessa voi halutessaan myös keskittyä kuulemaan ympäristön ääniä. Jos ajatus lähtee vaeltamaan, se tulee lempeästi palauttaa takaisin tehtävään. Mindfulnessin harjoitteet poikkeavat perinteisestä meditaatiosta siinä, että niissä keskitytään kuulostelemaan hetkeä, ei pakenemaan tai olemaan huomioimatta sitä. Stressaantuneille sekä ihmisille, jotka hakevat elämässään välitöntä tyydytystä kykenemättä odottamaan, harjoite voisi usein toistettuna tehdä hyvää. Se pysäyttää hetkeen, opettaa parhaimmassa tapauksessa kuuntelemaan mitä omassa kehossa tapahtuu. Mutta kuten meditaation ei mindfulnessinkaan harjoitteet tehoa yhdellä kerralla, vaan niitä on tehtävä säännöllisesti.
Itselleni tietoinen läsnäolo tuntui hyvin merkitykselliseltä asialta. Tuntui, että läsnäolo ja hetkeen pysähtymien olisivat todella tärkeitä asioita. Tutustuttuani mindfulnessiin, otin tavakseni tehdä harjoitteita joka aamu. Aluksi istuin risti-istunnassa sohvallani kymmenen minuuttia kuunnellen ympäristön ääniä. Jossain vaiheessa siirryin tekemään harjoitteen kirjoittamalla aamusivuja, sillä se sopi itselleni loistavasti. Aamuisin pää suoltaa kaikkea omituista ja jopa ärsyttävää juttua, jotka voi unohtaa kun ne suoltaa paperille. Kaikki harjoitteet jäivät, kun tuli liikaa stressiä (vai tuliko liikaa stressiä kun jätin harjoitteet) ja aloin sairastaa. Ei riittänyt virtaa mihinkään muuhun ylimääräiseen, työ imi kaiken voimani. Oli pakko luopua paljosta, että sain elämänenergiasta jälleen kiinni. Vaikka luovuin mindfulnessista hetkellisesti, en olisi päässyt eteenpäin, ellen olisi aloittanut tekemään harjoitteita uudelleen omalla tavallani. Koen, että on tärkeää pitää yhteys omaan itseen, omiin tunteisiin ja omaan kehoon. Itselleni se onnistuu parhaiten näiden pysähtymisharjoitusten kautta.
Tänään tiedän varmasti, että tietoinen läsnäolo on tärkeä asia kenen tahansa elämässä. Erityisen tärkeää on pysyä tietoisena siitä mitä itsessä, omassa kehossa ja oman itsen ympärillä tapahtuu. On niin helppoa sulkea tietoisuus ja mennä vain eteenpäin ulkoa ohjautuvasti. Tietoisena pysyminen auttaa pysymään terveenä ja säilyttämään ilon elämässä.
